Dopamiinipaukku kauhukirjallisuutta

Lokakuun lopulla Helsingin Sanomien mielipidepalstalle sukeutui pienimuotoinen keskustelu lasten ja nuorten kauhukirjallisuuden haitallisuudesta ja kirjallisuudenlajin puolustamisesta. Tätä populaarikulttuurin muotoa voidaan tarkastella myös tiedetoimittajan näkökulmasta.

Kuva: Shutterstock


Lasten ja nuorten kauhukirjallisuutta 1990-luvun puolivälistä lähtien arvostelleena ja aiheesta paljon kirjoittaneena joudun valitettavasti toteamaan, että ainakin suomeksi julkaistut alan kirjat ovat yllättävän pitkälti huonoja, jos niitä tarkastellaan sanataiteen tasolla.
Miksi lasten ja nuorten kauhukirjallisuutta silti pitäisi lukea ja julkaista?
Lasten ja nuorten lukuhalun herättämisen, sanaston monipuolistamisen, isompien kokonaisuuksien hallitsemisen ja pitkäjännitteisen keskittymiskyvyn kehittämisen lisäksi vastausta kysymykseen voi etsiä tiedeviestinnällisestä näkökulmasta.
Kauhukirjallisuuden lukeminen on hyödyllistä lapsille ja nuorille – aivan kuten aikuisillekin – koska se pistää dopamiinin virtaamaan. Tämä keskushermoston välittäjäaine toimii mm. tunteiden säätelijänä. Ristiriitaista kyllä, dopamiinia erittyy sekä pelätessämme että tuntiessamme mielihyvää. Ei siis ole erikoista, että monet pitävät kauhusta. Sille on olemassa fysiologiset perusteet. Tavallaan kauhukirjallisuuden lukeminen voi tarjota kaksinkertaisen dopamiiniannoksen: luetun kirjallisen pelon kokeminen ja erityisesti sen voittaminen synnyttää mielihyvän tunteen.
Yleisellä tasolla voidaan sanoa, että kauhukirjallisuus auttaa lapsia ja nuoria tutustumaan ja tunnistamaan omia kehittyviä tunteitaan. Parhaimmillaan kauhukirjallisuus vaikuttaa suoraan tunteisiin: kauhun tunteen ohella se pyrkii herättämään ja antamaan kokemuksia pelosta, puistatuksesta ja jännityksestä.
Kauhun kokemus on luonnollisesti lukukokemuksessa tärkeää, mutta oleellista on myös kauhukirjallisuuden suhtautuminen kuolemaan. Kuolemanpelko, kuolema ja toisinaan myös kuolemattomuus ovat keskeisiä asioita kauhukirjallisuudessa. Ne ovat myös sellaisia asioita, joita ihmisten on hankala käsitellä. Kuolema ja kuolemanpelko herättävät monissa ihmisissä torjuntaa, mutta samalla niissä on oma kiehtova ja mukaansatempaava puolensa. Kauhukirjallisuus voikin synnyttää ristiriitaisia tunteita inhosta ja luotaantyöntävyydestä innostukseen ja haltioitumiseen saakka. Sen avulla on myös kuvattu seksuaalisuutta, seksuaalisuuden heräämistä ja vallitsevan seksuaalimoraalin vastaisia, jopa kiellettyjä seksuaalisuuden muotoja.

Hulluja tiedemiehiä?

Moni lukee kauhukirjoja niissä esiintyvien kummajaisten takia, mutta varsinkin tiedetoimittajan kannalta monet kauhukirjallisuuden hahmot ovat mielenkiintoisia. Kauhukirjallisuus tarjoaa toimittajalle väylän esitellä tieteen historiaa.
Esimerkiksi Mary Wollstonecraftin, myöh. Shelleyn (1797–1851) vuonna 1818 julkaistu Frankenstein-kirja muokkasi golem-myytistä tieteellisen version. Tässä kauhuromantiikan klassikossa, jota on pidettävä myös varhaisen tieteiskirjallisuuden merkkiteoksena, tiedemies herättää kokoon kursimansa olennon henkiin. Frankensteinin hirviö, jota toisinaan kutsutaan virheellisesti luojansa mukaan Frankensteiniksi, on siirtynyt niin tunnetuksi populaarikulttuurin hahmoksi, että se on löydettävissä myös monista lastenkirjoista, esimerkiksi Allan Rune Petterssonin humoristisista Frankensteinin täti ja Frankensteinin täti järjestää jälleen -kirjoista (suom. 1985 & 1995).
Kemiaan ja biologiaankin perehtynyt Shelley oli kiinnostunut mesmerismistä, sähköopista ja galvanismista. Todennäköistä on, että Frankenstein-kirjan taustoihin kuuluu ainakin italialaisen professori Giovanni Aldinin (1762–1834) vuonna 1803 murhamiehen ruumiilla tekemä koe. Siinä Aldini oli kytkenyt elektrodit ruumiin päähän, kaulaan, rintaan, jäseniin ja takapuoleen. Sähkövirralla Aldini sai nimeltä mainitun murhamiehen toisen silmän rävähtämään auki, kasvot irvistämään, oikean käden nousemaan ylös, sormet koukistumaan, selän kaarelle ja rinnan kohoilemaan. Eloonherättäminen ei kuitenkaan onnistunut, vaikka Aldini leikkasi ruumiin rinnan auki ja johti sähkövirran suoraan sydämeen. Yleisötapahtuma oli niin järkyttävä, että eräs katsojista kuoli sydänkohtaukseen.
Omalla tavallaan Shelleyn tieteellis-opettavaista Frankensteinia voidaan pitää valistuksen hengessä kirjoitettuna teoksena. Valistuksen aikakaudella ja kauhukirjallisuudella onkin kiintoisia yhtymäkohtia.

Karvaisia ja psykoottisia ihmisiä

Folkloristit taltioivat 1700-luvulla kansan taikauskoisia ja yliluonnollisia kertomuksia, joiden virheellisyyksiin haluttiin myös osittain puuttua. Yliluonnollisia asioita käsittelevä kauhukirjallisuus perustuu yllättävästi rationalismin työn tuloksiin, sillä 1700-luvun lopun kauhuromantikot löysivät folkloristien keräämistä kokoelmista runsaasti materiaalia kauhukirjoihinsa. Esimerkiksi vampyyri- ja ihmissusitarinat siirtyivät tieteen välityksellä kansan suusta kaunokirjallisuudeksi. Niistä osa päätyi kansansatukokoelmiin, joita luettiin lapsille.
Tiedetoimittaja voi etsiä näkökulmia kummajaisiin monelta taholta. Ihmissusi-aihetta on mahdollista syventää perinteisillä antiikin myyteillä tai vaikkapa oikeustieteen historialla. Ranskalaisen tuomari Boguet’n on väitetty tuominneen keskiajalla 600 lykantropiasta kärsinyttä kuolemaan. Yhtenä vaihtoehtona on käsitellä aihetta lääketieteen kannalta. Nykylääketiede on laajentanut ihmissudeksi muuttumiseen viittaavan lykantropia-sanan tarkoittamaan kaikkia niitä psyykkisiä sairauksia, joissa ihminen kuvittelee muuttuneensa tai olevansa jokin eläin, esimerkiksi kissa. Onkin arveltu, että ihmissudet eivät ole nykyään suosittuja psykiatrisissa lykantropiatapauksissa, koska sudet ja ihmiset eivät ole enää juurikaan tekemisissä länsimaisissa kulttuureissa.
Lääketiede tarjoaa yllättäviä selitysmalleja ihmissusiuskolle ja lastenkirjallisuuden synnylle. Hypertrikoosi eli etenkin kasvojen ja käsien ihokarvojen liikakasvu on todella harvinainen perinnöllinen sairaus, mutta ehkäpä se selittää jopa yhden maailmankirjallisuuden klassikon synnyn. Tarinan mukaan Ranskan kuningatar Katarina de Medici sai vuonna 1547 lahjaksi hypertrikoosista kärsivän pojan, joka oli kaapattu Kanariansaarilta, koska poika oli aikalaislähteiden mukaan karvainen kuin koira. Petrus Gonsalvukseksi (1537–1618) uudelleen ristitty poika oppi latinan kielen ja hän pukeutui kuin aateliset. Katarina de Medici naitti hänet myöhemmin hovineidolleen, olihan Gonsalvus ulkomuodostaan huolimatta hovin jäsen. Tämän tositapahtumana pidetyn suhteen on väitetty vaikuttaneen ranskalaisen kauhuaiheisen kansansadun syntyyn. Nykyään se muistetaan lähinnä Jeanne-Marie Leprince de Beaumontin (1711–1780) Kaunotar ja hirviö -nimisenä satuklassikkona.
Vaikka lasten ja nuorten kauhukirjallisuuden voidaan väittää olevan hullujen tiedemiestensä ja yliluonnollisten elementtiensä takia jopa tiede- ja edistysvastainen, tilanne on mielestäni päinvastainen. Parhaimmillaan tämäkin viihteen laji innostaa lukijat etsimään fiktion takaisia faktoja. Internetin aikakaudella se ei ole edes vaikeaa. Mutta mitä etsivä löytää? Mitä hänen halutaan löytävän? Mitä opettajat haluavat hänen löytävän?

Suomen Tiedetoimittajain liitto

JULKAISIJA

Suomen tiedetoimittajain liitto ry.
Finlands vetenskapsredaktörers förbund rf.

Tiedetoimittaja-lehti on Kulttuuri- ja mielipidelehtien Kultti ry:n jäsen

TOIMITUS

Päätoimittaja Ulla Järvi

ISSN

ISSN 2242-4237 (Verkkolehti)