Marke Ahonen. Oopiumia ja ajatusharjoituksia. Kirjoituksia antiikin lääketieteestä ja filosofiasta. Gaudeamus 2020.
Vasta muutama vuosikymmen sitten lääkäri määräsi heroiinia flunssaan ja amfetamiinia löysään elämänvaiheeseen. Englanninkielinen sana drug tavoittaa kaksoismerkityksellään hyvin lääkkeen ja huumeen välisen yhteyden. Moottoripyöräonnettomuuden ja selkäleikkauksen jälkeen minulle annettiin kipuihin kodeiinia, jonka opioidit maksani kuulemma muuttaisi kehossani oopiumiksi.
Olin tietämättäni lääketieteen pitkän historian äärellä. Jos olisin 2500 vuotta sitten kaatunut vaikkapa kamelilla, lääkäri todennäköisimmin olisi tarjonnut oopiumia sellaisenaan. FT Marke Ahonen vertailee pidemmälle: psykoterapian olisi antiikissa korvannut filosofinen ajatusharjoitus. Filosofiahan irtaantui luonnontieteistä vasta 1600-luvulla ja psykologiasta vasta 1800-luvulla.
Ahosen kiinnostava teos kertoo ennen muuta ihmisen suhteesta kehoonsa, ja suhteen muutoksista. Ruumiinavauksilla perehdyttiin anatomiaan viimeistään tuhansia vuosia sitten Egyptissä. Sitten antiikissa aristoteelisen luontokiinnostuksen ja itäisiltä kulttuureilta saatujen vaikutteiden ansiosta hoitorepertuaari laajeni, samoin tautiluokitusmenetelmät, joista tunnetuin lienee kehon kemian ja temperamentin suora mutta kuvitteellinen kausaalisuhde. Kyllä antiikin lääketiede silti nykyiset self help -oppaat voittaa.
Antiikin filosofeille tyypillinen käyskentely vuorovaikutteista keskustelua käyden puolestaan saa freudilaisen sohvalla makaamisen ja yksipuolisen avautumisen näyttämään lähinnä naurettavalta.
Ahonen kirjoittaa kiehtovasti, mihin aihe antaa täydet ainekset: ”Aristoteles vertaa nuoruutta juopumustilaan. […] Nuoruus saattaa olla huumetta, jonka tarjoilu loppuu varhaiskeski-iän kolkutellessa ja jättää jälkeensä sielua ja ruumista kirvelevän krapulan.” Näitä Ahosella riittää.
Filosofiaa opiskelleena lukijana en tiennyt, että nykyisenkin lääkärivalan taustalla vaikuttava Hippokrates ennakoi ”aivokeskeisen sielumallin”. Nykyään teoreettiset filosofitkin kääntävät uteliaat katseensa uuden aivotutkimuksen ja kognitiotieteen lupaaviin tuloksiin ehkä maailman monimutkaisimmasta tutkimuskohteesta, joka jokaisella ihmiselle sijaitsee pääkallon kennossa.
Länsimaisen lääketieteen ja filosofian lähes 3000 vuoden taival on yhä kesken, ja siksi Ahosen kirja tulee tarpeeseen. Meidän on tiedettävä, mitä on luultu tiedetyksi, jotta emme esimerkiksi pyrkisi ajamaan pahoja henkiä ulos syöpäsairaasta ihmisestä. On myös huojentavaa, että sairautta ei enää sivistyneissä piireissä pidetä rangaistuksena jostakin, vaan ratkaistavana inhimillisenä ongelmana.
Antiikin sieluluokitukset tarjoavat kuitenkin myös pohdinnan arvoisia ajankohtaisratkaisuja. Ja samalla katse voidaan kohdistaa Ahosen kirjan avulla scifi-tulevaan. Hän kirjoittaa innostuneesti Platonin Valtio-teoksesta, ”jossa ihmiset ohjautuvat kolmeen yhteiskuntaluokkaan, kukin vahvimman sielunosansa mukaan”. Tämänkin takia Platon päätyi totalitaristien joukkoon Karl Popperin filosofisessa klassikkoteoksessa Avoin yhteiskunta ja sen viholliset (1945, suom. 1974).
”Platonin lähtökohta on, että ihminen on kehnonlaista tekoa”, Ahonen puolustaa vanhaa filosofia.
