Marja Jylhä: Vanhuustutkijan koronavuosi. Myöhäiskeski-ikä ja pitkäikäisyyden vallankumous. Vastapaino 2021
Marja Jylhä on väitöskirjastaan (1986) asti suuntautunut vanhenemisen tutkimiseen. 1990-luvun puolivälistä alkaen hän on ollut mukana Tervaskanto-projektissa, jossa tutkitaan 90 vuotta täyttäneiden elämää ja selviytymistä. Vuodesta 2004 Jylhä on ollut gerontologian professori Tampereen yliopistossa, josta jäi emeritaksi viime kesänä, mutta jatkaa tutkimista ja kirjoittamista.
Tuore kirja on taitavasti rakennettu. Sen runkona on koronapandemian kuukausittainen kulku, jossa taudin eteneminen nostaa esiin uusia kysymyksiä erityisesti vanhenevan väestön kannalta, koska heidät alusta pitäen tiedetään erityiseksi riskiryhmäksi. Tätä kautta Jylhä saa nivottua kuvauksen sisään tiivistettynä kaiken sen tiedon, mitä hän on pitkällä urallaan itse tutkinut ja muilta oppinut.
Jylhä palaa työmatkalta Washingtonissa kolme päivää ennen kuin Suomi suljetaan 16. maaliskuuta 2020. Sosiaali- ja terveysministeriö antaa ohjeen, joka alkaa näin: ”Yli 70-vuotiaat velvoitetaan pysymään erillään lähikontakteista mahdollisuuksien mukaan eli karanteenia vastaavissa olosuhteissa.”
Tämä saa Jylhän ensinnäkin pohtimaan, millaiseksi ryhmäksi yli 70-vuotiaat nykyisin ymmärretään. Heitä on melkein miljoona, joista tuhat on yli 100-vuotiaita. Ovatko he kaikki vanhuksia, senioreja – vai peräti ikääntyneitä? Jos jo 70-vuotias on ikääntynyt, onko 95-vuotias sitten jo aivan tavattoman ikääntynyt? Yli 70-vuotiaat kattavat lähes 40 vuoden laajuisen ikäryhmän. Miltä tuntuisi, jos vastaavasti kaikki alle 40-vuotiaat niputettaisiin yhteen ikäryhmään? Tämä kaikki heijastaa sitä, että keski-iän nopea kasvu on jättänyt seniorit katveeseen eikä kieli kykene vielä selkeästi erottelemaan heitä ikäryhmiksi, vaan kaikkia pidetään ”vanhuksina”.
Toinen pohdinnan aihe on, oliko järkevää asettaa tarkka ikäraja 70 ikävuoteen – ja ”velvoittaa” sen ylittäneet lähes karanteeniin. Toukokuun alussa Jylhä saa kutsun A-studioon. Ohjelmassa Jylhä sanoo, että tarkka ikäraja jakaa suomalaiset kahteen summittaiseen ryhmään: ”meihin” ja ”vanhoihin”, millä voi ikääntyvässä yhteiskunnassa olla arvaamattomia kielteisiä seurauksia. Esiintymistään Jylhä kommentoi kirjassa näin: ”Olen ollut A-studiossa ennenkin ja tiedän, että nopeatempoinen lähetys on jännittävä ja virittävä. Lähetyksessä saa miettiä tarkasti, mitä sanoo – ja sanoa niin selvästi ja ytimekkäästi, että se ymmärretään.” Tätä oppia Jylhä on soveltanut myös tämän kirjan kirjoittamiseen, niin jäntevästi ja selkeästi se etenee.
Kahtiajaon kielteisimpänä seurauksena Jylhä näki ikäihmisten eristäytymisen ja yksinäisyyden lisääntymisen. Seuraa pitkä yhteenveto siitä, mitä ikäihmisten kunnosta ja yksinäisyyden kokemuksista tiedetään. Fyysinen toimintakyky on paljon parempi kuin yleinen mielikuva kertoo. Yli 90-vuotiaistakin selkeä enemmistö elää edelleen kotonaan ja heistä enemmistö yksin. Reilu puolet kykenee kävelemään 400 metriä ilman toisen ihmisen apua, ja yhdeksän kymmenestä liikkuu itsenäisesti sisätiloissa.
Mutta korona-aika on supistanut kaikkien yli 70-vuotiaiden ja erityisesti yli 90-vuotiaiden sosiaalisia kontakteja ja ennen kaikkea ulkona liikkumista. Tämä on lisännyt vanhojen ihmisten fyysistä heikentymistä ja myös yksinäisyyden kokemuksia. Silti vain vähemmistö iäkkäistäkin kertoo olevansa yksinäinen usein tai jatkuvasti.
Samaan tapaan kirjassa jatkuu koronavuoden tapahtumien ja niitä taustoittavan tutkimustiedon vuorovaikutus: esiin nousee mm. kuolemista, dementiaa, hoivapalveluja, omaishoitoa, ikäihmisten digitaitoja koskevaa tietoa. Syksyllä 2020 kasvaa huoli USA:n presidentinvaaleista eli millaista esimerkkiä lännen mahtivaltio aikoo jatkossa koronan suhteen näyttää. Hätkähdyttävä tieto on, että suuri osa koronaan kuolleista on dementiaa sairastavia – Suomessakin, vaikka lukuja ei ole julkistettu. Syy siihen on, että ”aivojen rappeutumissairaudet eivät aiheuta vain mielen ja ajattelun ongelmia, vaan heikentävät myös elimistön muita toimintoja.”
Viimeisessä luvussa ollaan kesän 2021 kynnyksellä, ja Marja Jylhä on monen muun tavoin tuskastunut siihen, että korona vain jatkuu. Luvun lopuksi Jylhä esittää keskeisen teesinsä: ”ikääntyneiden” ryhmä pitäisi ajatella uusiksi. Nykyiset 65–74-vuotiaat ovat perin erilainen joukko kuin sama ikäryhmä sukupolvi sitten. Heitä pitäisi pitää myöhäiskeski-ikäisinä, ei vanhoina – ja periaatteessa työkykyisinä, joiden vapaaehtoista työssäkäyntiä pitäisi kaikin tavoin tukea.
