Uudessa tiedeviestintähankkeessa voi kaivautua tiedon juurille tai vilkaista vain pintaa.

Syksyisen kuvauspäivän rauhallinen tunnelma sähköistyy, kun sikojen ruoka-aika koittaa. Eläinsuojelukeskus Tuulispään perustaja ja johtaja Piia Anttonen kalisuttaa ruokaämpäriä aitauksessa, ja siat karistavat päiväunet haaleista silmistään. ”Mitä tänään löytyisikään?” siat tuntuvat röhkivän pinkaistessaan pahnoilta tarhaan.
Piia Anttonen sirottaa vihannekset ja hedelmät pitkin tarhaa.
– Ruokien etsiminen laajalta alueelta, pureskelu ja tonkiminen ovat muutamia niistä käyttäytymistarpeista, joita kesysiat ovat perineet luonnonvaraiselta kantamuodoltaan villisialta. Tällainen toiminta on sialle hauskaa, mutta se on myös jotain paljon tärkeämpää: välttämättömyys normaalin terveen aivokemian ylläpitämiseksi, kertoo tietokirjailija Helena Telkänranta.
Telkänranta on viritellyt kolme pientä kameraa eri puolille aitausta, jotta sikojen toiminta tallentuu monesta kulmasta.
– Dokumentaristi Amanda Feldon on ohjeistanut minut tarkkaan, miten pitää toimia. Normaalioloissahan hän olisi itsekin täällä kuvaamassa, mutta korona on sotkenut myös meidän suunnitelmamme, Telkänranta pahoittelee.
Feldonin ja Telkänrannan yhteisessä tiedeviestintähankkeessa toteutetaan uudenlainen tiedevideoiden ja -artikkelien sarja internetiin työotsikolla “Eläinten mieli”. Työ on käynnistetty Suomen tiedetoimittajain liiton keväällä 2020 myöntämällä 10 000 euron suurapurahalla.
Hankkeessa on tarkoitus tuottaa suuren yleisön ulottuville sarja videoita ja tekstejä, jotka linkittyvät toisiinsa tavalla, jossa katsoja ja lukija voi valikoida omat polkunsa ja seurata häntä kiinnostavia aiheita yhä syvemmälle. Sarjassa kuvataan nautojen, sikojen ja kanojen kokemusmaailmaa ja tuodaan esille aihetta käsittelevää uutta tutkimustietoa. Sarjan sisällön syventämiseksi edelleen Telkänranta ja Feldon ovat sittemmin saaneet myös 7 500 euron apurahan Tiedonjulkistamisen neuvottelukunnalta. Sarjaan kuvataan vielä lisää sisältöä kevään ja kesän 2021 aikana, ja se ilmestyy loppuvuonna 2021. Sarja tulee olemaan internetissä ilmaiseksi kaikkien katsottavissa ja luettavissa. Myöhemmin, muualta hankittavalla rahoituksella, sarjaa on tarkoitus laajentaa muihin eläinlajeihin.

Eläimet kiinnostavat ihmisiä

– On paljon ihmisiä, jotka ovat kiinnostuneita eläimistä ja haluavat saada tietää niistä enemmän. Suomi on tiedeviestinnän näkökulmasta hedelmällinen maa, koska täällä ihmiset haluavat saada lisää tieteellistä tietoa ja he myös luottavat tieteeseen, kertovat Helena Telkänranta ja videoyhteyden päässä yhtä innokkaasti hankkeesta kertova Amanda Feldon.

Tutkijoilla olisi paljon uutta tietoa kerrottavana, mutta heidän ja yleisön välillä on kuitenkin leveä kuilu. Suurin osa uudesta tiedosta julkaistaan vain tieteellisissä julkaisuissa, joiden käsitteistö ja käsittelytapa on tavallisille lukijoille vierasta, ja useimmat tieteelliset julkaisut ovat myös korkean maksumuurin takana. Tuon kuilun yli he haluavat tätä tiedeyhteisössä jo olevaa valtavaa tietosisältöä tuoda suurelle yleisölle.
– Uskon, että eläimiä ja eläinten hyvinvointia koskevalla tiedolla olisi paljon rakentavaa annettavaa koko yhteiskunnalliselle keskustelulle. Esimerkiksi juuri tuotantoeläinten olosuhteita koskevassa keskustelussa tärkeää on se, millaiset tuotanto-olosuhteet eläimille oikeasti ovat merkityksellisiä, Telkänranta sanoo.
– Meidän hankkeessame on kaksi päämäärää: toisaalta pyritään saamaan eläinten kokemusmaailmaa valottavan tieteellisen tiedon pääsyä suuren yleisön ulottuville ja toisaalta uudistamaan tiedeviestinnän keinovalikoimaa, Feldon kuvailee.
Suurin osa ihmisistä – ja etenkin nuorista – saa tietonsa ympäröivästä maailmasta ruudun välityksellä, usein puhelimen tai tabletin kautta.
– Viestintä on yhä enemmän visuaalista ja yhä useammin interaktiivista. Tieto on hajallaan pieninä palasina, joista on vaikea muodostaa kokonaiskuvaa. Paksujen kirjojen ja pitkien dokumenttien katsojat harvenevat, toteaa Telkänranta.

Dokumentaristi ja tietokirjailija kohtasivat

Helena Telkänranta on tunnettu ja palkittu tiedetoimittaja ja tietokirjailija, joka aloitti kirjoittamalla luontojuttuja jo lukiovuosinaan. Hän on opiskellut ekologiaa ja evoluutiobiologiaa ja väitteli tämän vuoden toukokuussa Helsingin yliopiston eläinlääketieteellisen tiedekunnassa eläinten käyttäytymistieteestä, aiheena keinot tuotantosikaloissa esiintyvän vahingollisen hännänpurennan vähentämiseksi.
Amanda Feldon puolestaan on tehnyt pitkään niin eläindokumentteja kuin myös eläinsuojelu- ja ihmisoikeusaiheista. Hän on elokuvallisen kerronnan taitaja, joka on tehnyt dokumentteja BBC:lle ja monille muille tv-kanaville.
– Amanda Feldon oli onni saada mukaan tähän projektiin, Telkänranta sanookin.
– Tutustuin häneen muutama vuosi sitten ollessani kehittämässä aasialaisten norsunkouluttajien työtapoja. Aasiassa työnorsujen kouluttaminen perustuu yhä vanhoihin, hyvin väkivaltaisiin menetelmiin, joiden tarkoituksena on saada norsu pelkäämään ihmistä ja sitä kautta tottelemaan.
– Meidän tavoitteenamme oli välittää tietoa palkitsemiseen perustuvista eläintenkoulutusmenetelmistä, josta kaikki osapuolet hyötyisivät. Amanda oli kiinnostunut tekemään dokumenttia meidän koulutusprojektista, ja siinä yhteydessä tutustuimme.

– Pari vuotta sitten ryhdyimme keskustelemaan uusista tavoista tuoda tutkittua uutta tietoa kaikkien ulottuville ihmisille tutummista eläimistä eli juuri tuotantoeläimistä. Aloimme kehitellä ideaa internetin kautta saatavilla olevista videon ja tekstin yhdistelmistä, joista osa olisi ihan lyhyitä klippejä, joita levitetään somessa. Niitä klikkaamalla sitten pääsisi pidempiin tieto-osioihin ja aina edemmälle ja syvemmälle oman kiinnostuksen mukaan. Videoista ja teksteistä muodostuisi verkosto, joissa toteutuu sekä interaktiivisuus että visuaalisuus.
– Tällä tiellä nyt siis olemme. Aloitamme tehdä materialeeja suomeksi ja englanniksi, ja tulevaisuudessa niitä ryhdytään kääntämään muille kielille.
– Tuotantoeläimiä on paljon, ja moni ihmisistä kohtaa niitä vain lautasellaan. Amandan kanssa mietimme paikkaa, jossa voisimme tehdä. Tuulispää oli ilmeinen valinta, koska täällä eläinten tarpeet on todella tyydytetty ja niillä on mahdollisuus luontaiseen käyttäytymiseen. Täällä lehmät, siat ja kanat saavat olla sellaisia kuin ne aidosti itselleen sopivassa ympäristössä ovat.

Sika kaipaa tonkimista

Palataan vielä sympaattisten sikojen luo. Niiden lajityypilliset käyttäytymistarpeet ovat syntyneet evoluutiossa samoin kuin ihmisellä: hyvä olo seuraa niiden asioiden tekemisestä, jotka edistävät hengissä pysymistä. Kaikilla kotieläimillä on edelleen jäljellä luonnonvaraisten kantamuotojensa käyttäytymistarpeet lähes täysin muuttumattomina, vaikka näiden eläinten ulkonäkö onkin muuttunut suuresti kantamuotoihinsa verrattuna.
Esimerkiksi ruoanhankintaan liittyvä motivaatio on tarpeen, vaikkei ruokaa aina riittävästi löytyisikään. Villisian evoluution seurauksena kesysiankin aivot toimivat yhä niin, että se kokee sisäsyntyistä tarvetta etsiä, tonkia ja pureskella. Samalla aivojen serotoniini- ja dopamiinituotanto vilkastuu, mikä tuntuu palkitsevalta. Erityistä mielihyvää tuottaa tonkiminen laumassa, vaikkei ihan kylki kyljessä oltaisikaan, koska yhdessäolo lisää kiintymyshormoni oksitosiinin erittymistä.
Serotoniinin ja dopamiinin tuotanto heikkenee, jos mahdollisuutta lajityypilliseen käyttäytymiseen ei ole. Jos sian ruoka tuodaan muussattuna kaukaloon tai ruokinta-automaattiin, eläin muuttuu passiiviseksi. Dopamiinivajeessa on vaikeampi ryhtyä toimintaan kuin normaalin dopamiinitasapainon vallitessa.

Ihmiselle passiivinen eläin voi olla helppohoitoisempi, mutta eläin itse voi olla masennuksen kaltaisessa tilassa. Toisinaan käy myös niin, että passivoitumisen sijasta eläin pyrkii toteuttamaan käyttäytymistarpeensa edes jollain tavalla. Sen toiminta suuntautuu ei-toivottuihin asioihin, jolloin ihminen sortuu herkästi rankaisemaan sitä.
Sikojen tapauksessa yleisin tällainen ongelma on tuotantosikaloissa ajoittain esiintyvä hännänpurenta: pureskeltavan materiaalin vähyys johtaa siihen, että osa sioista puree toistensa häntiä, jopa kokonaan poikki. Niin kauan kuin sianliha on kaupoissa niin halpaa kuin se nyt on, tuottajilla on hyvin rajalliset mahdollisuudet antaa sioille riittävästi pureskeltavaa, koska siitä koituu materiaali- ja työvoimakuluja. Joitain askelia on Suomessakin otettu tutkijoiden ja tuottajien yhteistyöllä kohti halvempien pureskeluesineiden kehittämistä, mutta ongelman ratkaisuun on vielä matkaa.
Eläinten hyvinvoinnin tutkimuskeskus, viriketutkimus