Harvoin tutkimusseminaarin paikkaa joudutaan vaihtamaan kahdesti, koska osallistujia on niin paljon.
Näin kävi ”Täydentävät ja vaihtoehtoiset hoidot – Tieteellinen tutkimus ja sen haasteet Suomessa” -tutkimusseminaarin järjestäjille eli Tampereen yliopiston Terveystieteiden yksikölle ja Suomen Integratiivisen Lääketieteen Foorumille.
Lopulta yli 400 aiheesta kiinnostunutta kokoontui marraskuisena perjantaina kuulemaan ja keskustelemaan aiheesta. Kun tilaisuus päättyi myöhään iltapäivällä, tuskin kukaan oli vielä poistunut salista.
Tilaisuuden puheenjohtaja, Terveystieteiden yksikön johtaja Juha Teperi korosti, että maailma ei ole mustavalkoinen, vaan siinä on ”erilaisia harmaan sävyjä ja monimuotoisuutta”. Tarkoituksena olikin keskustella voimakkaita tunteita herättävästä aiheesta kiihkotta ja tietoon perustuen.
Tilaisuuden aikana kävi kuitenkin selväksi, että muuri tunnustetun ja täydentävän lääketieteen välillä on edelleen varsin paksu. Kyse on kahdesta erilaisesta kulttuurista ja tieteenfilosofiasta, jotka nähdään jopa toistensa vastakohdiksi.
”Voisiko tutkimuksella on tehtävä tämän muurin ohentamisessa ja madaltamisessa?” Teperi kysyi.
Tutkimusseminaarin puheenjohtaja, Terveystieteiden yksikön johtaja Juha Teperi myönsi, että muuri tunnustetun lääketieteen ja CAM-hoitojen välillä on edelleen varsin paksu. Hän pohti, voisiko tätä muuria madaltaa tutkimuksen avulla.
Noin kolmasosa suomalaisista käyttää täydentäviä tai vaihtoehtoisia hoitoja, naiset ja korkeasti koulutetut muita useammin. Monet potilaat eivät kuitenkaan uskalla kertoa lääkärilleen käyttävänsä näitä hoitoja, jotka virallinen lääketiede leimaa huuhaaksi ja uskomushoidoiksi.
Voivatko vastakohdat täydentää toisiaan, vai onko vuoropuhelu mahdotonta?
Tutkijoiden keskuudessa ei ole yhteisymmärrystä edes siitä, mitä termiä täydentävistä ja vaihtoehtoisista hoidoista, englanniksi ”complementary and alternative medicine” eli CAM, tulisi käyttää.
Naistentautien ja synnytysten erikoislääkäri, antroposofisen lääketieteen asiantuntija Peter Zimmermann totesi, että vielä 20 vuotta sitten Euroopassa puhuttiin ”vaihtoehtolääketieteestä” tai halveksivasti ”paralääketieteestä”.
”Nykyisin puhutaan sovinnollisemmin ’täydentävästä’ tai ’integratiivisesta lääketieteestä’, joka yhdistää vaihtoehtoiset tai täydentävät hoitomenetelmät koululääketieteen tarjoamaan lääkärin ammattiosaamiseen”, hän kuvaili.
Zimmermann siteerasi yhdysvaltalaista määritelmää, jonka mukaan integratiivinen lääketiede painottaa lääkärin ja potilaan välisen suhteen merkitystä, perustuu näyttöön ja käyttää kaikkia sopivia terapeuttisia lähestymistapoja terveyden ylläpitämiseksi ja sairauksien parantamiseksi.
”Suomessa käytetään ainutlaatuisena maailmassa termiä ’uskomushoidot’. Suomi onkin jäänyt jälkeen kansainvälisen tutkimuksen kehityksestä”, hän sanoi.
Lääketieteen etiikan dosentti, yliopistonlehtori Pekka Louhiala edusti seminaarissa kriittistä näkökulmaa CAM-hoitoihin. Myös hän korosti, että termin valinta on arvovalinta, joka kertoo paljon puhujan asenteesta.
Dosentti, yliopistonlehtori Pekka Louhiala edusti tutkimusseminaarissa kriittistä näkemystä CAM-hoitoihin. Hän ei laittaisi rahaa sellaisten hoitojen tutkimukseen, joiden vaikutusmekanismia ei voida selittää uskottavasti.
”Vaihtoehtolääkintä” kuulostaa Louhialan mukaan siltä, kuin se olisi aidosti vaihtoehto jollekin. ”Täydentävä lääketiede” väittää, että sen harjoittajalla olisi hallussaan tavanomaisen lääketieteellisen tiedon lisäksi jotain tärkeää ja tehokasta. ”Uskomuslääkintä” puolestaan on toisella tapaa leimaava termi.
”Integratiivinen lääketiede taas kuvaa lääketiedettä sellaisena, kuin sitä tulisi mielestäni muutenkin harjoittaa. Tässä maalataan vastapuoli, jota oikeasti ei ole olemassa lääkärin vastaanotolla”, Louhiala sanoi.
Louhialan mielestä ei ole edes olemassa yhtenäistä CAM-kategoriaa, jota voisi tutkia, koska hoidot eroavat toisistaan niin paljon. Sen sijaan yksittäisiä hoitoja ja niiden vaikuttavuutta tulisi arvioida erikseen.
”Olen optimisti: jos jokin hoitomuoto on tehokas, se tulee kyllä ennemmin tai myöhemmin osaksi lääketieteen käytäntöä”, hän huomautti.
Terveyden edistämisen dosentti Pauliina Aarva avasi seminaarissa tutkimustietoa CAM-hoitojen käyttäjistä ja käytön syistä. Hänen kirjoittamansa tietokirja täydentävistä hoidoista ilmestyi tänä syksynä (”Parantavat energiat. Myyttistä ja tutkittua tietoa täydentävistä hoidoista”, Basam Books 2015).
Dosentti Pauliina Aarva ja erikoislääkäri Peter Zimmermann kaipaavat monipuolista ja ennakkoluulotonta tutkimusta CAM-hoidoista. Satunnaistettu kaksoissokkokoe ei ole heidän mukaansa riittävä keino näiden hoitojen tutkimukseen.
Moni hoitojen käyttäjistä kokee Aarvan mukaan turhautumista tavanomaiseen terveydenhuoltoon ja etsii kokonaisvaltaisempaa otetta, luonnonmukaisuutta ja parempaa terapeuttista suhdetta.
”Keho-mielihoidossa potilas on parantuja, kokija ja subjekti, kun biolääketieteessä hän on potilas, kohde ja objekti. Nämä eivät ole toisensa poissulkevia, vaan täydentäviä näkökulmia”, hän sanoi.
Aarva itse puhui ”täydentävistä hoidoista”, koska niitä käytetään tutkimusten mukaan lääkäripalvelujen lisänä, ei niiden sijaan. Niistä haetaan apua erityisesti kroonisiin sairauksiin, mielialaongelmiin, kipuihin, allergiaan, tuki- ja liikuntaelinvaivoihin sekä erilaisiin selittämättömiin oireisiin.
”Keho-mielihoitojen käyttäjät kokevat eheytyvänsä ja voimaantuvansa hoitotilanteessa. He saavat hoidosta energiaa, jota ei tässä yhteydessä ymmärretä fysiikan terminä, vaan psykofyysis-spirituaalisena kokemuksena”, Aarva kuvaili.
Aarva pohti, ovatko täydentävät terveysnäkemykset jopa ottamassa sitä paikkaa, jonka perusterveydenhuolto on hylkäämässä. Hänen mukaansa terveydenhuollossa keskitytään liiaksi tehokkuuteen ja hoitosuosituksiin, jolloin ihmisen oma kokemus jää sivuun.
Hoitotieteen tohtoriopiskelija, terveystieteiden maisteri Minna Sorsa esitti, että Suomessa tulisi käynnistää täydentävien hoitojen kokemusvaikutusten tutkimus.
Sorsa huomautti, että täydentävien hoitojen vaikutus leimataan usein vain lumeeksi tai hoivavaikutukseksi.
Tohtoriopiskelija Minna Sorsa esitti, että monimutkaisen maailman tarkasteluun tarvitaan ”uusia linssejä ja katsomisen tapoja”. CAM-hoitoja tulisi hänen mukaansa tutkia erityisesti asiakasnäkökulmasta.
”Eikö tärkeintä kuitenkin ole, että asiakas saa apua? Minun näkökulmani on, että jos ihmiset kokevat hyötyvänsä näistä hoidoista, se on merkityksellistä”, hän totesi.
Seminaarin monissa puheenvuoroissa toivottiin lisää tutkimusta täydentävistä ja vaihtoehtoisista hoidoista. Toisaalta todettiin, että lääketieteen perinteiset keinot, kuten satunnaistettu kliininen koe, eivät ole riittäviä näiden hoitojen tutkimukseen.
Tilaisuuden jälkeen kysyin Pauliina Aarvalta, millaisin keinoin täydentäviä hoitoja tulisi hänen mielestään käytännössä tutkia. Onko hoidettavien oma kokemus riittävä mittari hoidon vaikuttavuudelle?
Seuraavana päivänä sain Aarvalta sähköpostitse pitkän vastauksen, jonka voi lukea kokonaisuudessaan hänen blogistaan.
Aarva korostaa, että täydentäviä hoitoja tulisi tutkia samalla tavalla kuin kaikkea muutakin hoitamista, terveyden edistämistä ja psykoterapioita. Todelliseen elämään sijoittuvat tutkimusasetelmat sopivat kuitenkin hänen mielestään tutkimukseen paremmin kuin satunnaistettu kliininen koe, joka sivuuttaa hoidon ei-spesifiset tekijät, kuten hoito-olosuhteet ja asenteet, sekä hoitoon liittyvät merkitykset, tulkinnat ja kokemukset.
Potilaan kokemus tulisikin Aarvan mukaan nostaa tutkimuksen keskipisteeseen, ei ainoastaan mittariksi. Tämä koskee muidenkin kuin CAM-hoitojen tutkimusta.
”Olisi hyödyllistä selvittää, millä mekanismilla hoiva, tunnelma ja hoitosuhde ovat niin tehokkaita, että ne vaikuttavat myös lääkehoitojen ja kirurgian yhteydessä. Kliinisen kokeen näkökulmasta lumevaikutukseksi määriteltyjä asioita, kuten uskon, toivon ja luottamuksen osuutta parantumisessa kannattaisikin tutkia rohkeasti ja totuttuja kaavoja rikkoen”, hän ehdottaa.
Päätoimittaja Ulla Järvi
ISSN 2242-4237 (Verkkolehti) | ISSN 1235-0338 (Painettu)
