Teksti ja kuvat: Virpi Ekholm
Harvoin tutkimusseminaarin paikkaa joudutaan vaihtamaan kahdesti, koska osallistujia on niin paljon.
Näin kävi ”Täydentävät ja vaihtoehtoiset hoidot – Tieteellinen tutkimus ja sen haasteet Suomessa” -tutkimusseminaarin järjestäjille eli Tampereen yliopiston Terveystieteiden yksikölle ja Suomen Integratiivisen Lääketieteen Foorumille.
Lopulta yli 400 aiheesta kiinnostunutta kokoontui marraskuisena perjantaina kuulemaan ja keskustelemaan aiheesta. Kun tilaisuus päättyi myöhään iltapäivällä, tuskin kukaan oli vielä poistunut salista.
Tilaisuuden puheenjohtaja, Terveystieteiden yksikön johtaja Juha Teperi korosti, että maailma ei ole mustavalkoinen, vaan siinä on ”erilaisia harmaan sävyjä ja monimuotoisuutta”. Tarkoituksena olikin keskustella voimakkaita tunteita herättävästä aiheesta kiihkotta ja tietoon perustuen.
Tilaisuuden aikana kävi kuitenkin selväksi, että muuri tunnustetun ja täydentävän lääketieteen välillä on edelleen varsin paksu. Kyse on kahdesta erilaisesta kulttuurista ja tieteenfilosofiasta, jotka nähdään jopa toistensa vastakohdiksi.
”Voisiko tutkimuksella on tehtävä tämän muurin ohentamisessa ja madaltamisessa?” Teperi kysyi.
Tutkimusseminaarin puheenjohtaja, Terveystieteiden yksikön johtaja Juha Teperi myönsi, että muuri tunnustetun lääketieteen ja CAM-hoitojen välillä on edelleen varsin paksu. Hän pohti, voisiko tätä muuria madaltaa tutkimuksen avulla.
Noin kolmasosa suomalaisista käyttää täydentäviä tai vaihtoehtoisia hoitoja, naiset ja korkeasti koulutetut muita useammin. Monet potilaat eivät kuitenkaan uskalla kertoa lääkärilleen käyttävänsä näitä hoitoja, jotka virallinen lääketiede leimaa huuhaaksi ja uskomushoidoiksi.
Voivatko vastakohdat täydentää toisiaan, vai onko vuoropuhelu mahdotonta?
Termin valinta on arvovalinta
Tutkijoiden keskuudessa ei ole yhteisymmärrystä edes siitä, mitä termiä täydentävistä ja vaihtoehtoisista hoidoista, englanniksi ”complementary and alternative medicine” eli CAM, tulisi käyttää.
Naistentautien ja synnytysten erikoislääkäri, antroposofisen lääketieteen asiantuntija Peter Zimmermann totesi, että vielä 20 vuotta sitten Euroopassa puhuttiin ”vaihtoehtolääketieteestä” tai halveksivasti ”paralääketieteestä”.
”Nykyisin puhutaan sovinnollisemmin ’täydentävästä’ tai ’integratiivisesta lääketieteestä’, joka yhdistää vaihtoehtoiset tai täydentävät hoitomenetelmät koululääketieteen tarjoamaan lääkärin ammattiosaamiseen”, hän kuvaili.
Zimmermann siteerasi yhdysvaltalaista määritelmää, jonka mukaan integratiivinen lääketiede painottaa lääkärin ja potilaan välisen suhteen merkitystä, perustuu näyttöön ja käyttää kaikkia sopivia terapeuttisia lähestymistapoja terveyden ylläpitämiseksi ja sairauksien parantamiseksi.
”Suomessa käytetään ainutlaatuisena maailmassa termiä ’uskomushoidot’. Suomi onkin jäänyt jälkeen kansainvälisen tutkimuksen kehityksestä”, hän sanoi.
Lääketieteen etiikan dosentti, yliopistonlehtori Pekka Louhiala edusti seminaarissa kriittistä näkökulmaa CAM-hoitoihin. Myös hän korosti, että termin valinta on arvovalinta, joka kertoo paljon puhujan asenteesta.
Dosentti, yliopistonlehtori Pekka Louhiala edusti tutkimusseminaarissa kriittistä näkemystä CAM-hoitoihin. Hän ei laittaisi rahaa sellaisten hoitojen tutkimukseen, joiden vaikutusmekanismia ei voida selittää uskottavasti.
”Vaihtoehtolääkintä” kuulostaa Louhialan mukaan siltä, kuin se olisi aidosti vaihtoehto jollekin. ”Täydentävä lääketiede” väittää, että sen harjoittajalla olisi hallussaan tavanomaisen lääketieteellisen tiedon lisäksi jotain tärkeää ja tehokasta. ”Uskomuslääkintä” puolestaan on toisella tapaa leimaava termi.
”Integratiivinen lääketiede taas kuvaa lääketiedettä sellaisena, kuin sitä tulisi mielestäni muutenkin harjoittaa. Tässä maalataan vastapuoli, jota oikeasti ei ole olemassa lääkärin vastaanotolla”, Louhiala sanoi.
Louhialan mielestä ei ole edes olemassa yhtenäistä CAM-kategoriaa, jota voisi tutkia, koska hoidot eroavat toisistaan niin paljon. Sen sijaan yksittäisiä hoitoja ja niiden vaikuttavuutta tulisi arvioida erikseen.
”Olen optimisti: jos jokin hoitomuoto on tehokas, se tulee kyllä ennemmin tai myöhemmin osaksi lääketieteen käytäntöä”, hän huomautti.
Energiaa ja eheytymistä
Terveyden edistämisen dosentti Pauliina Aarva avasi seminaarissa tutkimustietoa CAM-hoitojen käyttäjistä ja käytön syistä. Hänen kirjoittamansa tietokirja täydentävistä hoidoista ilmestyi tänä syksynä (”Parantavat energiat. Myyttistä ja tutkittua tietoa täydentävistä hoidoista”, Basam Books 2015).
Dosentti Pauliina Aarva ja erikoislääkäri Peter Zimmermann kaipaavat monipuolista ja ennakkoluulotonta tutkimusta CAM-hoidoista. Satunnaistettu kaksoissokkokoe ei ole heidän mukaansa riittävä keino näiden hoitojen tutkimukseen.
Moni hoitojen käyttäjistä kokee Aarvan mukaan turhautumista tavanomaiseen terveydenhuoltoon ja etsii kokonaisvaltaisempaa otetta, luonnonmukaisuutta ja parempaa terapeuttista suhdetta.
”Keho-mielihoidossa potilas on parantuja, kokija ja subjekti, kun biolääketieteessä hän on potilas, kohde ja objekti. Nämä eivät ole toisensa poissulkevia, vaan täydentäviä näkökulmia”, hän sanoi.
Aarva itse puhui ”täydentävistä hoidoista”, koska niitä käytetään tutkimusten mukaan lääkäripalvelujen lisänä, ei niiden sijaan. Niistä haetaan apua erityisesti kroonisiin sairauksiin, mielialaongelmiin, kipuihin, allergiaan, tuki- ja liikuntaelinvaivoihin sekä erilaisiin selittämättömiin oireisiin.
”Keho-mielihoitojen käyttäjät kokevat eheytyvänsä ja voimaantuvansa hoitotilanteessa. He saavat hoidosta energiaa, jota ei tässä yhteydessä ymmärretä fysiikan terminä, vaan psykofyysis-spirituaalisena kokemuksena”, Aarva kuvaili.
Aarva pohti, ovatko täydentävät terveysnäkemykset jopa ottamassa sitä paikkaa, jonka perusterveydenhuolto on hylkäämässä. Hänen mukaansa terveydenhuollossa keskitytään liiaksi tehokkuuteen ja hoitosuosituksiin, jolloin ihmisen oma kokemus jää sivuun.
Lume-, hoiva- vai kokemusvaikutuksia?
Hoitotieteen tohtoriopiskelija, terveystieteiden maisteri Minna Sorsa esitti, että Suomessa tulisi käynnistää täydentävien hoitojen kokemusvaikutusten tutkimus.
Sorsa huomautti, että täydentävien hoitojen vaikutus leimataan usein vain lumeeksi tai hoivavaikutukseksi.
Tohtoriopiskelija Minna Sorsa esitti, että monimutkaisen maailman tarkasteluun tarvitaan ”uusia linssejä ja katsomisen tapoja”. CAM-hoitoja tulisi hänen mukaansa tutkia erityisesti asiakasnäkökulmasta.
”Eikö tärkeintä kuitenkin ole, että asiakas saa apua? Minun näkökulmani on, että jos ihmiset kokevat hyötyvänsä näistä hoidoista, se on merkityksellistä”, hän totesi.
Seminaarin monissa puheenvuoroissa toivottiin lisää tutkimusta täydentävistä ja vaihtoehtoisista hoidoista. Toisaalta todettiin, että lääketieteen perinteiset keinot, kuten satunnaistettu kliininen koe, eivät ole riittäviä näiden hoitojen tutkimukseen.
Riittääkö kokemus hoidon tehon mittariksi?
Tilaisuuden jälkeen kysyin Pauliina Aarvalta, millaisin keinoin täydentäviä hoitoja tulisi hänen mielestään käytännössä tutkia. Onko hoidettavien oma kokemus riittävä mittari hoidon vaikuttavuudelle?
Seuraavana päivänä sain Aarvalta sähköpostitse pitkän vastauksen, jonka voi lukea kokonaisuudessaan hänen blogistaan.
Aarva korostaa, että täydentäviä hoitoja tulisi tutkia samalla tavalla kuin kaikkea muutakin hoitamista, terveyden edistämistä ja psykoterapioita. Todelliseen elämään sijoittuvat tutkimusasetelmat sopivat kuitenkin hänen mielestään tutkimukseen paremmin kuin satunnaistettu kliininen koe, joka sivuuttaa hoidon ei-spesifiset tekijät, kuten hoito-olosuhteet ja asenteet, sekä hoitoon liittyvät merkitykset, tulkinnat ja kokemukset.
Potilaan kokemus tulisikin Aarvan mukaan nostaa tutkimuksen keskipisteeseen, ei ainoastaan mittariksi. Tämä koskee muidenkin kuin CAM-hoitojen tutkimusta.
”Olisi hyödyllistä selvittää, millä mekanismilla hoiva, tunnelma ja hoitosuhde ovat niin tehokkaita, että ne vaikuttavat myös lääkehoitojen ja kirurgian yhteydessä. Kliinisen kokeen näkökulmasta lumevaikutukseksi määriteltyjä asioita, kuten uskon, toivon ja luottamuksen osuutta parantumisessa kannattaisikin tutkia rohkeasti ja totuttuja kaavoja rikkoen”, hän ehdottaa.
Neljä kysymystä tilaisuuden alustajille
- Seminaarissa keskusteltiin paljon siitä, mitä termiä CAM-hoidoista tulisi käyttää. Mitä termiä itse käytät ja miksi?
- Millaista tutkimusta CAM-hoidoista tarvitaan lisää?
- Millaisia haasteita tutkimukseen liittyy?
- Mitä koululääketiede voisi oppia täydentävistä ja vaihtoehtoisista hoidoista?
Peter Zimmermann
Naistentautien ja synnytysten erikoislääkäri, antroposofisen lääketieteen asiantuntija:
- Käyttäisin mielelläni termiä ”integratiivinen lääketiede” eli ”yhdistävä lääketiede”. Omien potilaideni hoidossa käytän ensisijaisesti tavallista koululääketiedettä, johon yhdistän antroposofista lääketiedettä.
- Suomessa tarvitaan ensisijaisesti tutkimusta siitä, kuinka moni käyttää CAM-hoitoja, mitkä ovat yleisimmät menetelmät, miksi ja mihin vaivoihin näitä hoitoja käytetään ja minkä hoitomenetelmien on koettu auttavan, olevan tehottomia tai haittaavia.
- Kunnon tutkimuksia on tehty vasta 20 viime vuoden aikana, ja valtaosa niistä on tasoltaan heikkoja. CAM-hoitojen antajilta puuttuu usein niin aikaa, motivaatiota, koulutusta kuin rahoitustakin tutkimuksen tekoon. Lisäksi CAM-hoitojen tutkiminen vaatii laajempaa valikoimaa menetelmiä kuin yleensä lääketieteessä käytetty satunnaistettu kaksoissokkokoe.
- Koululääketiede on yleensä pulassa, jos tutkimuksissa ei löydy mitään poikkeavaa, mutta potilas on kipeä ja sairas, tai jos tavanomaiset hoidot eivät tehoa esimerkiksi tulehduskierteessä tai allergioissa. Kokemukseni mukaan CAM-menetelmillä voidaan usein päästä näissä tilanteissa askel eteenpäin.
Pauliina Aarva
Terveyden edistämisen dosentti, Tampereen yliopisto:
- Käytän termiä ”täydentävät hoidot”. Se kuvaa parhaiten hoitomuotojen nykyistä käyttöä terveyden edistämisessä tai muun hoidon täydennyksenä.
- Nyt pitäisi tehdä perusselvitys käytön yleisyydestä, ihmisten suhtautumisesta eri hoitoihin ja siitä, mitä hyötyä ja haittaa he kokevat niistä saavansa. Sen jälkeen voidaan ryhtyä selvittämään vaikutusmekanismeja koettujen hyötyjen takana. Erilaisten parantamisparadigmojen tieteenfilosofinen tarkastelu auttaisi lieventämään nykyistä, turhaa ja keinotekoista ristiriitaa virallisen ja täydentävän hoitamisen välillä.
- Tutkimuksen haasteena on poikkitieteellisyys ja monimetodisuus. Tieteen tulisi hyväksyä valtavirtalääketieteelle tuntemattomat ja vaikeasti hahmotettavat vaikutusmekanismit empiirisiksi ja kiinnostaviksi tosiasioiksi.
- Erityisesti perusterveydenhuollossa tulisi olla mahdollisuus antaa enemmän aikaa tarvitsevalle potilaalle, kohdata hänet persoonana ja välittää inhimillistä lämpöä, kosketusta ja myötätuntoa.
Pekka Louhiala
Lääketieteen etiikan dosentti, Helsingin yliopisto:
- Usein sanon ”niin sanotut vaihtoehtohoidot”. Kuten esityksessäni totesin, termin valinta on arvovalinta ja CAM-kirjoon kuuluu niin heterogeeninen joukko asioita, että yhteisiä tekijöitä ei juuri ole. Edes ”hoidot, joita ei opeteta länsimaisissa lääkärikouluissa” ei ole täsmällinen määritelmä, koska esimerkiksi akupunktuurikursseja voi olla jossakin.
- Sellaisia hoitoja voisi tutkia, joilla on jokin mahdollisesti uskottava toimintamekanismi. Ja toki ilmiötä sinänsä on hyvä tutkia, eli miksi ja mitä hoitoja käytetään.
- Jos edellisen vastauksen mukaan mennään, tutkimuksessa ei ole erityisiä haasteita. Jotkut CAM-ihmiset ovat ideologisesti sitä mieltä, että yleisesti käytössä olevilla tieteen menetelmillä ei voi tutkia näitä hoitoja lainkaan, joten se siitä sitten.
- En usko, että lääketieteellä olisi opittavaa CAM-hoidoista sinänsä, mutta ehkä siitä, miksi jotkut ihmiset hylkäävät hyväksi havaittuja hoitoja ja mitä sellaista he saavat CAM:sta, jota he eivät ole saaneet lääkäriltään.
