Idästä saapui valloittaja

Teksti ja kuvat: Eeva Pitkälä

Rahkasammal on ehdottomasti soiden merkityksellisin kasvi. saattaa olla, että jopa koko Suomen merkityksellisin kasvi. Silti, kun puhutaan soista, soiden käytöstä, soiden suojelusta ja ennallistamisesta, rahkasammalen ekologinen rooli tuntuu jäävän aina takavasemmalle.

Maailmanlaajuisesti lähes 300 lajia käsittävä rahkasammal kattaa noin 1 prosentin maapallon pinnasta. Sen uskotaan pystyvän varastoimaan enemmän hiiltä kuin mikään muu kasvi, mikä tekee siitä tärkeän koko maapallon hiilen kierrossa.

Jääkauden loppuessa n. 11 500 vuotta sitten mannerjään reuna sijaitsi noin nykyisen Lahden kohdalla. Sitä etelään Suomi oli veden peitossa. Vain idässä pilkotti joitain korkeita huippuja.
Ilmaston lämmetessä mannerjää alkoi perääntyä. Itämeren altaassa veden pinta laski laski ja paljasti kuivan ja kivikkoisen maan, jolle tuulten mukana lentelevät kasvien siemenet levisivät vauhdilla. Heinät , ruohokasvit sekä jotkin varvut alkoivat tuottaa ravinteikasta alustaa. Ensin sille ehti koivu ja sitten mänty, jonka myötä tulivat muut lehtipuut: leppä, pähkinäpensas, jalava, tammi ja lehmus. Noin 5 000–4 500 vuotta sitten ilmasto taas viileni ja muuttui kosteammaksi. Viileässä ja varjossa viihtyvät kuusen siipisiemenet lentelivät idästä n. 6000 vuotta sitten ja valloittivat lähes koko maan seuraavien muutaman tuhannen vuoden aikana.

Puut eivät kuitenkaan olleet ainoita. Niiden matkassa idästä saapui pyssyjään pidellen vähänläntä mutta hyvin voimakas valloittaja, rahkasammal.

Tuulen kumppanina

Rahkasammalet levittävät itiöitään tuulen avulla, kuten muutkin sammalet. Niillä on apunaan erittäin tehokas keino, jolla ne saavuttavat laajoja alueita.
Sammalet lisääntyvät suvuttomasti itiöiden avulla. Niiden sukusolut syntyvät sukusolupesäkkeissä, jotka rahkasammalilla ovat kukkaa muistuttavassa latvuksessa . Sammalten sukusolut syntyvät erityisissä versoihin muodostuvissa muna- ja siittiöpesäkkeissä. Siittiöt ovat liikuntakykyisiä, mutta päästäkseen hedelmöittämään munapesäkkeessä olevan munasolun ne tarvitsevat märän ympäristön.
Koska turpeen pinnassa kasvavan vaatimattoman rahkasammalen itiökapselien yläosat ovat vain noin 1 cm maanpinnan yläpuolella, missä tuuli on heikkoa, sille on kehittynyt aivan pistämätön leviämiskeino:

Huippunopean valokuvausteknikan avulla on voitu osoittaa, että kun piippumainen itiökapseli kuivuu, sen kansi ponnahtaa irti, ja kapseliin puristunut ilma lähtee liikkelle jopa 3,6 metriä sekunnissa nopeudella. Purkauksen aikana syntyy pyörrerenkaita, vortekseja, joiden avulla itiöt voivat saavuttaa jopa 20 cm korkeuden. Siitä aukean suon pinnassa puhaltava tuuli saa helposti napattua itiöpilven mukaansa. Näin sammal matkaa uusille alueille, ja niin jossain vetinen suon pinta tai märkä metsän pohja on pian täynnään sammalsiittiöitä jotka uivat vauhdila kohti päämääräänsä: munapesäkkeitä.

Munapesäkkeessä olevasta munasolusta kasvaa hedelmöityksen jälkeen diploidinen itiöpesäke. Itiöpesäkkeessä tapahtuu meioosi, jonka tuloksena syntyy haploideja itiöitä. Itiöt leviävät tuulen mukana ympäristöön, ja niiden päästyä sopivalle kasvupaikalle niistä itää niin sanottuja alkeisrihmoja. Alkeisrihmoihin kasvaa silmuja, joista kasvaa uusia sammalkasveja. Paikallisesti rahkasammalet lisääntyvät kasvullisesti, eli emokasvista irtoaa ituversoja ja itujyväsiä, jotka leviävät lähistön kasvupaikoille.

Kaikki Suomen noin neljäkymmentä rahkasammallajia viihtyvät viileässä vetisessä maassa ja lisääntyvät helposti veden täyttämällä suolla. Pesusienen lailla vettä pidättävässä rahkaturpeessa viihtyvät sitten muun muassa sarat ja tupasvillat. Yhdessä ne muodostavat kerrostuman, johon jatkuvasti varastoituu hiiltä jopa nelinkertainen määrä metsiin verrattuna.

Itiövaiheesta eteenpäin sammalverso on omillaan. Yksittäinen rahkasammal kasvattaa vartta latvatupsustaan noin sentin vuodessa. Suon pinnan alle kertyvät maatumattomat varret ja lehdet i muodostavat turvetta, johon muiden suokasvien kuolleet osat vajoavat. Turvekerros kasvaa hyvin hitaasti, noin 1 mm vuodessa.

Rahkasammalen pikkuruisten lehdyköiden sisärakenne muistuttaa huokoista kuplamuovia. Se ansiosta turpeella on valtaisa vedenpidätyskyky. Rahkaturvematto suorastaan kiskoo itseensä vettä ja samalla tukahduttaa muuta kasvillisuutta. Vähitellen siitä muodostuu paksu turvekerros, jossa menestyvät vain hapanta vähäravinteista suovettä sietävät suokasvit.

Soiden ikä vaihtelee paljon

Suomen soiden ikä vaihtelee 1300:n ja 10 500 vuoden välillä. Turvetta on kerrostunut 4 metriä 4900 vuodessa, mikä on ajoitettujen turvekerrostumien keski-ikä. Turpeen kerrostuminen on ollut 0,87 mm vuodessa eli 87 cm tuhannessa vuodessa.

Kerrostumisnopeuden vaihtelut voidaan pääasiassa selittää kasvilajikoostumuksen ja turpeen maatuneisuuden (hajoamisasteen) avulla, jotka johtuvat suon luontaisesta kehityksestä ja paikallisista tekijöistä. kuten hydrologiasta, ravinteisuudesta ja topografiasta.

Suurimmat turpeen kerrostumisnopeudet, yli 1 mm vuodessa, ovat rannikon nuorissa soissa ja pienimmät, 0,4–0,6 mm vuodessa soissa, jotka sijaitsevat alueen itäosan korkeammalla ja topografialtaan vaihtelevammalla maaperällä.

Mitä vanhempi suo on ja mitä korkeammalla merenpinnasta se sijaitsee, sitä pienempi on yleensä turpeen kerrostumisnopeus. Vastaavasti mitä vetisempi kasvupaikka on ja mitä maatumattomampi turve, sitä suurempi on turpeen kerrostumisnopeus lukuun ottamatta kaikkein vetisimpiä nevapaikkoja. Ilmaston vaikutusta ei myöskään pidä väheksyä. Tämä näkyy varsinkin savikkoalueiden rahkasoilla, joilla ympäristön merkitys soiden kehitykseen on vähäinen.

Kannen kuva: Tapani Niemi

Pääkirjoitus

Ulla Järvi: Kyynel lehmän kylkeä vasten

ÄÄNI ÄÄNETTÖMILLE

Tapani Niemi: Saako tiedejournalisti essehtiä? Osa I

RAHKASAMMALEITA JA PERINNEKASVEJA

Eeva Pitkälä: Idästä saapui valloittaja
Arja-Leena Paavola: Perinnekasvien geeneillä taataan tulevaisuuden ruokaturvaa
SOTA-AJAN VIESTEJÄ JÄLKIPOLVILLE

Kalle Virtapohja: Pekka Peitsen karmea kankkunen
Päivi Kapiainen-Heiskanen: Muisti tuo sodan iholle

TEKSTIEN SISÄLLÄ

Aki Petteri Lehtinen: Kuinka tiedeteksti käsitetään
Aki Petteri Lehtinen: Kritiikki edistää ymmärrystä – kunhan kohteena on teos eikä ihminen
APURAHAHAKU MIELESSÄ

Annu Kekäläinen: Hakisinko apurahaa?

Kirjat

Arja-Leena Paavola: Hämmentävä pamfletti korona-ajasta
Pekka Wahlstedt: Hyödyn aikakausi Turun Akatemiassa
Pekka Wahlstedt: Tietopaketti mielen sairauksista
Pekka Wahlstedt: Tutkiva mielikuvitus tutkijan käytössä

Tiedetoimittaja-lehti

Julkaisija

Suomen tiedetoimittajain liitto ry.
Finlands vetenskapsredaktörers förbund rf.

Tiedetoimittaja-lehti on Kulttuuri- ja mielipidelehtien Kultti ry:n jäsen

Toimitus

Päätoimittaja Ulla Järvi

ISSN

ISSN 2242-4237 (Verkkolehti) | ISSN 1235-0338 (Painettu)

Tiedetoimittaja-lehti on sitoutunut vastuulliseen journalismiin