Talven tullen luonnonjäät tuovat mahdollisuuksia liikkumiseen ja ulkoiluun. Jäätilanteen selvittämiseen ja siitä viestimiseen liittyy monenlaisia haasteita. Kolme eri tavoin jään kanssa tekemisissä olevaa henkilöä – pelastusalan ammattilainen, jääaktiviteettiyrittäjä sekä harrastusyhdistyksen edustaja avaavat näkemyksiään aiheeseen.

Läpikuultava teräsjää on suorastaan taianomainen elementti. Pieni potku luistimilla kiidättää pitkän matkaa eteenpäin. Jäälakeudella luonnon ympäröimänä voi tuntea vapautta ja vauhtia aivan eri tavalla kuin pienellä jäädytetyllä luistelukentällä. Se on tunne, johon voi jäädä koukkuun ja monille on niin käynytkin.
Luistelu on tuttua useimmille ainakin koulun liikuntatuntien kautta. Erityisesti tytöille on usein jättänyt traumoja, kun jääbalettiin suunnitelluilla kiikkeriksi kuluneilla kaunoluistimilla on ollut vaikeaa tai jopa tuskallista liikkua. Poikien tukevammilla hokkareilla on yleensä helpompaa, mutta retkiluistimet ovat askel vieläkin nautittavampaan elämykseen.
Luonnonjää on suurimmalle osalle suomalaisista vieras ympäristö. Etenkin kaupunkilaiset käyvät sillä harvoin ja vielä harvemmin muualla kuin paljon käytetyillä huolletuilla reiteillä. Luistelumahdollisuuksia rajoittaa lumipeitteen paksuus ja usein parhaat luistelukelit ovat syystalvesta, kun kestävä teräsjää on vasta muodostunut.
Jään riskiä ei koskaan pidä kieltää ja ne ovat aina läsnä jäällä liikkumisessa. Useimpina vuosina Suomessa menehtyy jäihin putoamisen seuraksena 10-30 ihmistä. Jään turvallisuuden arviointi ja siitä tiedottaminen on kaikkea muuta kuin yksinkertaista.

Viestintää TV:stä someen

Yhteiskunnallisessa tavoitettavuudessa paras näkyvyys on perinteisesti ollut tv:ssä. Monet vanhemmat ihmiset varmasti muistavat Ylen 60-luvun tietoiskun ”Parempi virsta väärää kuin vaaksa vaaraa”, jossa urheilijapoika vetää ystävänsä jääkiekkomailan avulla avannoista.
Hieman nuoremmille puolestaan muistuu mieleen Pikku Kakkosen ”Varokaa heikkoa jäätä” -pätkä, joka on tehty äänimaailmaa myöten pelottavaksi ja samalla mieleen painuvaksi lapsille.
–  Nykyään tiedotus on on aika paljon muuttunut, tietoa tulee paljon eri lähteistä, arvioi palotarkastaja Jarkko Jääskeläinen.
– Enää ei koko perhe kokoonnu kymppiuutisia katsomaan. Viestin läpi saaminen on siksi haastavampaa. Nuoret käyttävät some-kanavia eikä televisio saavuta heitä paremmin kuin joskus muinoin.
Jääskeläinen työskentelee Varsinais-Suomen pelastuslaitoksen viestintäosastolla turvallisuusviestinnän parissa. Jääasiat keskittyvät alueella yleensä mereen, johon liittyy ympäristönä huomattavasti enemmän riskejä kuin sisävesillä merenpinnan vaihtelun ja suurempien virtausten vuoksi.
– Tieto on hirveän hajanaista. Meidän alueella on paljonkin ihmisiä, jotka asuvat syrjäkylillä ja meren ääressä. Päivittäin vesiasioiden kanssa tekemisissä olevilla ihmisillä on yleensä tietämystä jopa enemmän kuin meillä. Kaupungeissa ihmiset eivät enää ole samalla tavalla luonnon kanssa tekemisissä. Ei ole yhtenäistä ryhmää, osa tietää hirveän hyvin, osa heikommin, hän sanoo.
Jääskeläinen arvioi, että vanhemmat sukupolvet ovat liikkuneet enemmän luonnossa ja tietous on sen myötä vähitellen hävinnyt. Toisaalta suosiota saavien harrastusten, kuten retkiluistelun kautta nuoremmatkin ihmiset tutustuvat aiheeseen syvällisesti. Perinteisesti pilkkiminen harrastuksena on innostanut ihmisiä jäille vielä vaarallisen myöhään keväälläkin.

– Haasteena viestinnässä on, että jääturvallisuus ei ole yksi iso asia että voitaisiin sanoa televisiossa, että nyt jäät ovat siinä kunnossa että voidaan tai ei voida mennä. Siihen liittyy aina oma harkinta, koska tilanne vaihtelee niin paljon. Siinä on väylät, sillat, karikot, virtaukset ja muut asiat, kuten kevätjäät vaikuttavat, toteaa Jääskeläinen.
– Esimerkiksi Aurajoki on semmoinen alue, josta ei voi sanoa voiko sinne mennä vai ei, koska tilanne voi päivänkin aikana muuttua paljon keväisin, hän huomauttaa.
Jääskeläinen korostaa, että ihmisten tulisi aina tietää miten toimia, jos jäihin putoaa. Naskalien käyttö ja toisten auttaminen on tärkeätä. Hän oli mukana myös tekemässä aiheesta tammikuussa julkaistua videota.
– Viranomaistiedotus jäästä tuppaa vähän näyttäytymään negatiivisena, Jääskeläinen myöntää.
– Jos sitä ei aina pysty viestimään sillä tavalla, että olisi varmaa, että kaikki ymmärtäisivät siten kuin on tarkoitus, niin on hankalaa jakaa positiivisesti. Positiivisuus on lähinnä jonkun muun rooli ja meille jää aiheesta varoittelu.
Hän pitää hyvänä infona Jääturvallisuusetiketti-esitettä, jonka ovat tehneet Suomen Uimaopetus- ja Hengenpelastusliitto, Suomen latu ja Suomen retkiluistelijat yhteistyössä.
Tyypillinen jäähän liittyvä tehtävä pelastuslaitokselle on esimerkiksi käydä tarkastamassa esimerkiksi havaintoja avantoon menevistä jalanjäljistä. Jäistä pelastettava on puolestaan useimmiten pilkkijä. Myös jäällä kaatumisesta seuranneista loukkaantumisista tulee toisinaan tehtäviä ja Jääskeläinen suositteleekin 112-sovelluksen asentamista puhelimiin, koska se helpottaa paljon avun saamista oikeaan paikkaan.

Jäärata houkuttelee liikkujia

– Parhaina vuosina kirjoitan Facebookiin 150 jäähän liittyvää postausta ja niiden avulla yritän etenkin muistuttaa turvavälineiden käytöstä, kertoo Pekka Tyllilä Hiking Travel HIT -yrityksestä.
Hiking Travel HIT on tapahtumien järjestämiseen ja varusteiden vuokraamiseen erikoistunut perheyhtiö Tampereella. Yritys myös ylläpitää talvisin Näsijärvellä aivan Tampereen keskustan kupeessa sijaitsevaa retkiluistelurataa ja talvikahviota viikonloppuisin. Radalla ja sen läheisyydessä liikkuu talven parhaina viikonloppuina tuhansia ihmisiä.

– Jään kestävyydestä usein sanon sillä tavalla, että radasta voi kertoa että se on turvallinen koska siellä ajellaan ylläpitoon käytettävillä koneilla. Mönkijä painaa 5-6 kertaa sen mitä ihminen. Jos sillä on ajettu, niin ei jää siinä luistelijan alla petä, ratamestarina toimiva Tyllilä selittää.
– Radan ulkopuolella sanon että en ota kovin voimakasta kantaa siihen. Yleisesti luonnehdin, minkälainen jääpaksuus noin keskimäärin on ja kerron, että Näsijärvi on kuitenkin 240 neliökilometriä laaja jäälakeus, vaikka oltaisiin tehty satojakin reikiä jäähän, niin se ei tarkoita että siitä voisi yleistää. Aina täytyy ymmärtää olla varuillaan ja tutkia jään paksuutta, hän sanoo.
Näsijärvellä aivan keskustan lähellä Tammerkosken niska on alue, joka on aina sula. Se vaikuttaa paljon myös tiedottamiseen alueella. Tyllilä arvioi, että Tampereen kaupungin edustajat eivät siksi voi oikeastaan koskaan virkaroolissaan sanoa, että jäälle olisi turvallista mennä.
Tyllilä on usein haastateltuna yrityksensä edustajana. Yleisesti hän on sitä mieltä, että jäätä käsitellään mediassa liian yksinkertaisesti ja mustavalkoisesti. Esimerkkinä hän kertoo suuren paikallislehden jutun parin vuoden takaa.
– Oikein huolellisesti valmistelin toimittajaa jään kantavuudesta. Jää oli noin 30 senttiä paksua ja sitten ajoimme radalla pienkuormaajalla ja viereen oli kairattu reikiä. Näytin, että vesi ei värähdäkään reiässä eli jää on niin tukevaa ettei se reagoi koneella ajamiseen, hän muistelee.
– Jostain syystä jutun toimituksellinen tehtävä oli silloin jääpelottelu. Tosiasiat kertoivat, että mitään aihetta sellaiseen ei ollut. Otsikko oli kuitenkin, että ’jää kestää tai ei’ eli väite, joka on yhtä tosi tammikuussa ja heinäkuussa, päiväntasaajalla ja pohjoisnavalla, Tyllilä naurahtaa.

– Kovin vaikeata on saada analyyttistä viestiä vähän laajemmaksi. Oma linjani on, että monimutkainen ei muutu yksinkertaistamalla vaan monimutkainen on aina monimutkaista. Jos todellisuus on monimutkainen, niin sitten kun siitä tehdään tarpeeksi yksinkertainen viesti, niin silloin todellisuuskuva vääristyy, painottaa Tyllilä.
Jään kantavuudesta puhumisessa pitäisi hänen mielestään uskaltaa ottaa mukaan kertomiseen likiarvokaava, joka auttaa arvioinnissa. Virheettömän makean veden teräsjään kantavyys kiloina saadaan, kun otetaan jään paksuus senttimetreinä neliöitynä ja kerrotaan viidellä. Sitä soveltavamalla viisisenttinen teräsjää kestää 125 kilon painon ja kymmensenttinen 500 kiloa.
Railon reunalla missä puoliskot ovat irti toisistaan, putoaa kantavuus 40 prosenttiin. Railojen risteyskohdassa puolestaan jää jäljelle enää neljäsosa tasaisesta jääkannesta.

Edellä mainittu pätee tietenkin vain priimalaatuiselle jäälle. Etenkin kevättä kohden jään laatu heikkenee ja paksukin jää voi pettää ihmisen alla. Aina voi olla myös paikallisia heikkoja kohtia piilossa. Naskalit tulisi aina olla mukana ja jääsauva auttaa jään tutkimisessa ja heittoköydellä voi auttaa kaveria. Kelluntapuku ja vaihtovaatteet vesitiiviisti pakattuina ovat hyvät riskipaikoilla.
Hyötyliikunnan lisäksi jääturvallisuus on historiallisesti korostunut myös jääteiden yhteydessä. Väestön keskittyessä entistä enemmän kaupunkeihin ja ilmastonmuutoksen lämmittäessä talvia, jääteiden käyttö ja määrä ovat vähenemässä. Jääturvallisuus koskettaa siksikin pienempää väestön osaa.
– Kulttuurimme on muuttunut semmoiseksi, että teknologinen ympäristö ja informaatioteknologia erityisesti ovat välittävä mekanismi. Kun ollaan siirrytty kauemmas omasta suorasta aistitodellisuuteen perustuvasta käsityksestä fysikaalis-kemialliseen ympäristöön, niin silloin ollaan vähän kuin pihalla kuin ellun kanat semmoisesta asiasta kuin jää, hän arvostelee.
– Kansalaiskasvatuksen puolesta pitäisi kansalaisten päähän luoda sellainen tietynlainen jääkartta, että mitäs kaikkea asioita pitää miettiä kun liikun jäällä, Tyllilä ehdottaa.
Esimerkiksi tästä hän nostaa psykologisen suhtautumisen jään päällä olevaan lumeen. Vuosien varrella hän on huomannut, että niin kauan kuin jään päälle ei ole lunta, se on monille jäähän tottumattomille pelottavaa. Valkoinen lumikerros jään päällä puolestaan tuo turvallisuuden tunteen.

– Todellisuudessahan se on juuri toisinpäin, mustasta teräsjäästä on helpompi tehdä havaintoja. Voi nähdä kuinka se halkeilee sun jalkojen alla ja olemassaolevista halkeamista pystyy jo katseella näkemään kuinka paksua se on. Lumen alta ei tiedä yhtään mitä seuraava askel tuo tullessaan, hän selittää.
Niin ikään hankaloittavana asiana hän mainitsee, että usein yksittäisten jäälläliikkujien onnettomuuksista viranomaiset eivät kerro tarkkaan millä tavoin jokin tapahtui. Vakavissa suurissa onnettomuuksissa perustetaan tutkintaryhmä ja julkaistaan raportteja, mutta pikkuonnettomuuksissa ei ole vastaavanlaista avointa tiedotusjärjestelmää.
– Vaarini sanoi, että viisas kaiken tietää, vaivainen kaiken kokee. Ei kannata kaikkea opetella kantapään kautta, vaan kannattaa mennä johonkin porukkaan, jossa on jo tietoa ja osaamista. Googlaaminen ei ole oikea tapa, koska sitä ei välttämättä ymmärrä kaikkea mitä tulee vastaan, tulee vääriä tulkintoja viesteistä, Tyllilä neuvoo jäällä liikkumisesta kiinnostuneita.

Rauhallisesti ja turvallisesti ryhmässä

Kansallisessa mittakaavassa suurin jääharrastajajärjestö on Suomen retkiluistelijat. Järjestön jäsenmäärä on tällä hetkellä 5000 henkeä ja se on ollut kasvussa viimeisen vuosikymmenen 5-10 prosentin vuosivauhtia.
– Politiikkamme on, että kerromme miten jäällä liikutaan turvallisesti eikä milloin tai missä, kertoo Suomen retkiluistelijoiden puheenjohtaja Hans von Bagh.
– Tiedotamme käytännöllisesti katsoen pelkästään omille jäsenille. Haluamme välttää sellaista, että joku saisi meidän kautta tietoa jostain jäistä ja menisi sitten jäille ilman minkäänlaista osaamista yksin. Toivomme että kaikki, jotka haluavat liikkua jäällä, tulisivat ensin meidän tulokaskurssille, hän sanoo.
Retkiluistelijoiden tulokaskurssilla kerrotaan jääturvallisuuden alkeista, vaadittavista varusteista ja niiden käytöstä sekä seuran toiminnasta. Kaikessa toiminnassa vaaditaan aina turvavälineet – jääpiikki, naskalit, heittoköysi sekä kelluttava reppu, jossa on vaihtovaatekerta.
Kurssiin kuuluvalla tulokasretkellä niitä testataan käytännössä yhdessä retkenvetäjien johdolla. ”Plutauskoe” veden varaan joutumisesta on puolestaan vapaaehtoinen ja niitä järjestetään aika ajoin.
– Seura täyttää 30 vuotta, mutta luistelua merenjäällä tai järvenjäällä on tietenkin tehty varmaan 300 vuotta Suomessa, von Bagh muistuttaa.
– Aikaisemmin retkiluistelua on tehty eri piirien ja ryhmien toimesta ympäri Suomea. Nyt seuramme valtaa tässä porukassa alaa, seuran ulkopuolisen luistelun määrä vähenee ja vastaavasti meidän luistelumäärämme kasvaa.
Von Bagh arvioi, että Suomessa kansalaisille näkyvä jäätiedottamisen määrä on pysynyt suunnilleen samalla tasolla, vaikka aaltoilua onkin ollut.
– Viranomaisten tai yhteiskunnan taholta yleensä varoitellaan jäästä. Meidän ajatuksenamme on, että haluttaisiin ensiksi rauhoittaa tilanne. Jäälle haluavalta henkilöltä halutaan ensin karsia liiallinen vesihakuisuus. Haluaisimme että hän rauhoittuisi, istuutuisi ja voisimme keskustella jääturvallisuudesta hetken aikaa. Sitten mentäisiin yhdessä jäälle, von Bagh selittää.

Juuri ryhmässä liikkuminen onkin tärkeää turvallisuuden parantamiseksi. Tyypillisesti seuran retkillä jakaannutaan 5-15 hengen ryhmiin, mikäli osallistujia on enemmän, voi osa valita rennomman lenkin ryhmän, toiset fyysisesti vaativamman.
Kokeneille retkiluistelijoilla 50 kilometrin päiväretki ei vielä ole epätavallinen. Toisinaan kovakuntoisempi ryhmä voi kulkea päivän aikana vaikka yli 150 kilometrin matkan Lahdesta Jyväskylään Päijännettä pitkin.
Jäsenistön käytössä on arvokas resurssi eli yhdistyksen nettisivuilla oleva tietokanta, johon kerätään jatkuvasti tietoa jäätilanteesta ja tehdyistä retkistä kartalle. Havainnot eivät toki takaa mitään jäätilanteen muuttuessa, mutta antavat hyvää osviittaa ja auttavat suunnittelussa. Järjestelmässä ja siihen liittyvillä sähköpostilistoilla myös organisoidaan retkiä.
– Yleensä kun lukee lehtiä ja seuraa viranomaisten tietoja, niin niissä pelätään onnettomuuksia. Toki niitä onnettomuuksia pitääkin pelätä ja siinä tehdään ihan oikein, von Bagh arvioi.
– Meidän täytyy kuitenkin nähdä myös liikunnassa ja retkeilyssä se toinen puoli eli terveyshyödyt ja verrata riskejä siihen. Suurinpiirtein retkiluistelun kaltainen liikunta tai mikä tahansa elämyksellinen liikunta luonnossa tuo meille lisää vuosia. Miljoonaa harrastustuntia kohden se tuo keskimäärin 30 elämää. Jos me ajatellaan näiden riskejä onnettomuuksissa mitä on tapahtunut, niin siellä puhutaan 1–2 menetetystä ihmisestä miljoonaa harrastustuntia kohden. Terveysvaikutus on yli 10-kertainen näihin riskeihin nähden, hän perustelee.
Von Bagh painottaa ettei tämä tarkoita sitä, että riskejä ei pitäisi yrittää torjua. Riskien minimointia ei pidä tehdä siten että terveysliikuntaa tai retkeilyä ei harrastettaisi, vaan siten, että niitä harrastettaisiin mahdollisimman turvallisesti.
Jääkokemuksen kerääminen on jopa vuosikymmeniä kestää oppimista. Yhdistyksen retkillä opetellaan suunnittelemaan reittejä ja arvioimaan turvallisuustilannetta. Plutauksia toki tapahtuu toisinaan, mutta sangen harvoin ja niistä selvitään ja opitaan.

– Jääluonto on meidän maailmamme. Siinä on hyvin paljon tieteellistä takana. Haluamme oppia ymmärtämään jäätä monipuolisesti havaintojen ja ilon kautta eikä tiukkapipoisen tiedelähtöisesti, von Bagh selittää.
– Me olemme amatöörejä ja amatööri-sana tulee ranskankielen sanasta rakkaus. Me rakastamme tätä lajia, jäätä ja suomalaista luontoa.
 

Mikko Suominen on avaruus- ja luontoaiheisiin erikoistunut tiedetoimittaja, joka asuu Ivalossa. Hän on retkiluistelun harrastaja ja Suomen retkiluistelijoiden jäsen.