Tapani Niemen juttu Tiedetoimittajan numerossa 3/21 oli minulle henkilökohtaisesti erinomaisen virikkeellinen siksi, että se sitoi yhteen monien viime kuukausina lukemieni kirjojen ja tekstien tuottamia ajatuksia.
Kirjoituksessaan Tapani Niemi kertoo tehneensä ”rohkeita valintoja tarinankerronan, dramatisoinnin ja esseen suuntaan”, kun hän rakensi viisiosaista radiodokumenttiaan Lohen surma – ja kysyy itseltään ja lukijoilta, voiko tiedetoimittaja ”essehtiä”. Minusta ilman muuta voi, kunhan faktat ja niihin pohjautuvat argumentit ovat kohdallaan.
Samassa Tiedetoimittajan numerossa on arvio Sanna Ryynäsen ja Ann Rannikon kirjasta Tutkiva mielikuvitus (Gaudeamus 2021). Arvion tehnyt Pekka Wahlstedt nostaa esiin sen, että kirja on omistettu (itselleni rakkaalle sosiologille) C. Wright Millsille, ”joka jo 1950-luvulla korosti mielikuvitusta taitona tarkastella tutkimuskohteita eri näkökulmista”.
C. Wright Millsin mukaan tutkija tarvitsee mielikuvitusta eli monenlaisia tulokulmia tehdessään tutkimusta reaalisesta kohteesta. Tapani Niemen esseen pohjalta voi perustellusti väittää, että tiedetoimittaja tarvitsee mielikuvitusta saattaakseen kaiken kertyneen tutkimusmateriaalin mahdollisimman havainnolliseen ja ymmärrettävään muotoon.
Pohdiskeleva nostalgia
Lähestyn omaa pointtiani, johon ensin johdattaa Antto Vihman kirja Nostalgia (Teos 2021), josta tekemäni arvion Kanava-lehti on julkaisemassa (1/22). Vihma erottelee kolmenlaista nostalgiaa: entistävää, banaalia ja pohdiskelevaa. Kirjan fokus, johon arviossa keskityn, on entistävässä, kultaista menneisyyttä kaipaavassa poliittisessa nostalgiassa, jonka juuret ovat kahdensadan vuoden takaa, Ranskan suuren vallankumouksen jälkeisessä ajassa. Tuon ajan kiteyttämä perustarina toistuu hämmästyttävän samankaltaisena nykyisissä länsimaiden populistisissa liikkeissä.
Kirjansa lopuksi Vihma käsittelee lyhyesti kahtia muuta lajia, banaalia ja pohdiskelevaa nostalgiaa. Banaali nostalgia on modernina aikana ollut koko ajan ihmisten elämässä läsnä. Nopean muutoksen oloissa ihmiset elävät peräkkäin tavallaan montaa elämää ja jokaisesta vaiheesta jää jäljelle monenlaisia esineitä ja kuvia, jotka loihtivat menneitä tunnelmia eloon. Nykyinen digimaailma on täynnä kuvia, elokuvia ja tv-sarjoja, jotka voi koska tahansa kutsua esiin ja jotka palauttavat muistoja eri elämänvaiheista. Useimmiten ne koetaan kuitenkin romanttisina, idealisoituina, joista aika on kuluttanut rosot pois.
Vihman kolmas laji, pohdiskeleva nostalgia, on jännittävä, vaikka jääkin hieman luonnosmaiseksi. Sen perustana on tunne siitä, ettei kaikki poliittisessa nostalgiassakaan ole väärin. Kiehuvan historian kulussa on saatettu menettää myös jotain olennaista, jotain universaalia, mikä on ollut jo aikanaan elinvoimaista. Vaikkei mennyttä kulta-aikaa ehkä koskaan ollutkaan, vanhoissa perinteissä on aidon pohdiskelun paikka – mutta ei kiiltokuvamaisena kavalkadina, vaan sen arviointina, mitkä kaikki elementit kollektiivinen muisti tuppaa piilottamaan romanttisen kuvan taakse. Ja ennen kaikkea: mitä niistä kokemuksista voisi tässä ja nyt oppia eli kuten Antto Vihma sanoo:
”Olennaista on menneisyyden mahdollisuuksien uudelleen löytäminen, ’hylättyjen tulevaisuuksien’ virvoittaminen nykyhetkessä. Menneisyyttä ei tarvitse käsitellä nykyisyyden suorana esikuvana – eikä myöskään katastrofia edeltävänä viattomuuden aikana. Niiden sijaan mennyt aika tarjoaa valitsematta jääneitä historiallisen kehityksen polkuja.”
Tästä taas tuli välittömästi mieleen toinen jossitteluun johdatteleva kirja, jota olen arviota varten lukenut tavallista tarkemmin. Anna Kortelaisen tuore Uusi Viipuri -visio on oivallinen esimerkki pohdiskelevasta nostalgiasta!
Uusi Viipuri
Kun aikanaan tein väitöskirjaani Fennomanian perilliset (SKS 2001), yksi avain historian kulun ymmärtämiseen oli minulle Stephen Jay Gouldin käsite kontingenssi. Gouldin mukaan historia prosessina noudattaa tarinan logiikkaa:
”Historiallisilla selityksillä on narraation, kerronnan, muoto: E, selitettävä ilmiö, sai alkunsa, koska sitä edelsi D, jota edelsivät C, B ja A. Jos jotakin näistä aikaisemmista vaiheista ei olisi tapahtunut tai jos se olisi ilmennyt toisella tavalla, E:tä ei olisi olemassa (tai se olisi olemassa olennaisesti erilaisessa muodossa E’, joka vaatisi toisen selityksen). Täten E voidaan selittää A:sta D:hen edenneiden tapausten tuloksena. Lopullinen tulos on siten riippuvainen kaikesta mitä tapahtui aiemmin: historian poispyyhkiytymättömästä ja määräävästä allekirjoituksesta.”
Silti Gould korostaa kehityksen sattumanvaraisuutta. Sattuma on ennalta-arvaamaton, vaikkei olekaan sokea vaan taustasyiden ruokkima, ohjautunut eli kontingentti. Kontingenssi on väistämättömän ja umpimähkäisen välissä: ”Kun tajuamme, että lopputulos ei ollut välttämätön, että mikä tahansa muutos missä tahansa matkan varrella olisi saanut aikaan ryöpsähdyksen toiseen uomaan, ymmärrämme yksittäistapahtumien kausaalisen voiman.”
Siksi historiaa on tutkittava ja kirjoitettava ”eteenpäin” eikä ”taaksepäin” – ei vääjäämättömästi toteutuneena menneisyytenä, vaan kunkinhetkisten toimijoiden kannalta avoimena tulevaisuutena, jossa kaikki on mahdollista. Tällaisen asenteen avulla on sitten helpompi löytää ne ratkaisevat yksittäiset tapahtumat, käännekohdat, jotka työnsivät kehityksen juuri sille uralle, mihin se aikanaan suuntautui.
Sama periaate pätee historialliseen jossitteluun. Uusi Viipuri -kirjassaan (Gummerus 2021) Anna Kortelainen on löytänyt juuri sellaisen dokumentoidun tapahtumasarjan, joka olisi aidosti voinut johtaa talvisodan jälkeisen Suomen historian poliittisesti ja mentaalisesti aivan uuteen suuntaan. Kortelainen toimii kuin pätevä tiedetoimittaja: vaihtoehtoisen tulevaisuuden lähtökohtien pitää olla todellisia ja kehityskulun täytyy olla mahdollinen. Sellaisen loihtiminen vaatii sekä ajatuksellista että ilmaisutavallista mielikuvitusta, ja niitä Kortelaisella riittää.
Olen tehnyt Kortelaisen kirjasta arvion vanhaan lehteeni Yhteiskuntapolitiikkaan (1/22). Tässä jutussa haluan hiukan jatkaa Kortelaisen vision perusteluja.
Kortelaisen keskeinen virike on hänen löytämänsä todellinen suunnitelma Uuden Viipurin rakentamisesta, minne piti asuttaa kaikki Karjalan kaupungeista eli Viipurista, Sortavalasta ja Käkisalmesta evakuoidut asukkaat. Idean isä oli entinen sisäministeri ja silloinen Siirtoväen Huollon Keskuksen johtaja, nelikymppinen Urho Kekkonen, joka sai uitettua ideansa niin pitkälle, että Uuden Viipurin perustamisen suunnittelua varten perustettiin komitea keväällä 1941 ja hanke myös julkisesti uutisoitiin. Hyvät jenkkiyhteydet omannutta Alvar Aaltoa oltiin kytkemässä sen suunnitteluun. USA oli lupautunut uuden mallikaupungin rakentamisen rahoittamiseen nimenomaan Suomeen, joka oli sankarillisesti talvisodassa taistellut kommunistista suurvaltaa vastaan.
Vain pari kuukautta tämän jälkeen, kesäkuussa 1941, Saksa hyökkäsi Neuvostoliittoon ja Suomen sotilasjohdon Saksan kanssa salaisesti neuvottelema mahdollinen yhteistyö operaatiossa toteutui. Suomi päätti hakea revanssia talvisodan menetyksistä ja vähän enemmänkin, ei varsinaisesti Saksan liittolaisena, mutta samanaikaisena erillissotana. Saman tien Uusi Viipuri -hanke hautautui, eikä jatkosodan aikana eikä varsinkaan sen jälkeen kenenkään intressissä ole ollut sen esiin nostaminen tai siitä muistuttaminen. Siksi Kortelaisen löytämä Kekkosen suunnitelma on tullut kaikille, myös useimmille historioitsijoille, täytenä yllätyksenä ja avannut näkymän siihen mahdollisuuteen, että Suomella olisi ollut reaalinen, joskin riskialtis vaihtoehto.
Olisiko se ollut mahdollista?
Anna Kortelaisen kirja päättyy fiktiivisen Uuden Viipurin avajaisiin keväällä 1945. Hankkeeseen alun perin nihkeästi suhtautuneet karjalaiset olivat lämmenneet sitä mukaa kuin kaupungin rakentamisen oli edistynyt, varsinkin kun projektin toteuttamiseen värvättiin nimenomaan Karjalan kaupunkien entisiä ammattilaisia ja työläisiä, joille myös sieltä luvattiin asunnot.
Mutta olisiko se poliittisesti ollut mahdollista? Kortelainen kuittaa tämän puolen aika lyhyesti eli näin:
”Muualla Euroopassa sota alkoi levitä kesäkuusta 1941 lähtien, kun Saksa hyökkäsi Neuvostoliittoon. Uumoiluista huolimatta Suomi ei liittynyt sotaan Saksan rinnalle, sillä revanssihenkeä ei lopulta löytynyt tarpeeksi… Ei ollut enää akuuttia tarvetta saada sodalla hyvitystä eikä vallata kaupunkia takaisin, koska Viipuri oli nousemassa entistä ehompana Pohjanmaan rannikolle. Eikä talvisodan jälkeinen pula-aikakaan tuntunut niin ankealta, kun Saksan markkojen sijasta maahan alkoi tulvia auliita dollareita… Sota levisi mantereella kuin rutto, ja viimeistään Stalingradin katastrofin jälkeen Saksa-mieliset jossittelijat vaikenivat sekä pöytäkeskusteluissa että lehdistössä. Suomi oli saanut oman osansa kärsimyksestä ja se oli voinut palata sivustaseuraajan paikalleen, nuolemaan sadanviiden päivän aikana syntyneitä haavojaan ja hoitamaan arpiaan.”
Luetin YP-arvioni Kortelaisen kirjasta vanhalla hyvällä ystävälläni, joka kommentoi näin:
Vastasin näin:
Tämän lisäksi poliittinen tilanne oli talvisodan jälkeen aivan toinen kuin jatkosodan jälkeen, sekä silloisen äärioikeiston että silloisten kommunistien kannalta. Suur-Suomea havitelleiden AKS:n ja IKL:n hurmahenkien into lopahti talvisotaan ja he joutuivat toteamaan, että onneksi kaikkea ei sentään menetetty, kun punainen Suomi tuli kuin tulikin puolustamaan isänmaata (”talvisodan yksimielisyys”).
Vasemmalla enemmistö koki Neuvostoliiton hyökkäyksen suurena loukkauksena, eikä Stalinin perustama Terijoen nukkehallitus tätä tunnetta ainakaan lievittänyt. Suuri osa myös kommunistien kannattajista meni rintamalle. Talvisodan jälkeen perustettiin Työläisrintamamiehet-järjestö, joka kirjasi tarkasti jäsentensä haavoittumiset ja sotilasarvot. Työläisrintamamiehissä toimivat aktiivisesti SKP:n tulevat ”revari”johtajat Aarne Saarinen ja Erkki Salomaa. Talvisodan aikainen asennemuutos kommunistien kannattajissa oli niin yleinen, että puolue joutui erottamaan lukuisia jäseniään – eropäätöksissä talvisodan vaikutuksen nimeksi vakiintui ”hurahdus”.
Jatkosodan jälkeen tilanne oli toinen. Silloiselle SKP:lle jatkosodasta tuli oli se oikea sota, johon valkoinen Suomi oli koko ajan tähdännyt: Suomen osallistumiseen Hitlerin Saksan rinnalla neuvostovaltion tuhoamisyritykseen. Talvisota unohdettiin kokonaan, koska siihen liittyi liian paljon kiusallisia piirteitä. Ja tätä unohtamista tuki sodanjälkeisen Suomen poliittinen johto vuoteen 1989 saakka.
Joten: jos Uusi Viipuri-projekti olisi onnistunut ja sen seurauksena jatkosota olisi onnistuttu välttämään, vuoden 1945 jälkeiset poliittiset voimasuhteet olisivat olleet todennäköisesti vallan toisenlaisia ja Suomen poliittinen historia olisi ollut sen jälkeen vähemmän rikkinäinen kuin se on ollut. Ja kuten Anna Kortelainen on korostanut, pois olisivat jääneet ne tuhannet kuolonuhrit, vammautumiset, moninkertaiset ja seuraavaan sukupolveen asti ulottuneet traumat, mitkä jatkosota tuotti.
Mielikuvituksen voima
Jossittelu ei muuta historian kulkua, mennyt historia on toteutunut vain sillä yhdellä tavalla millä mennyt historia on toteutunut. Faktapohjainen jossittelu rikkoo kuitenkin vakiintuneita itsestäänselvyyksiä, sitä ajatusta että näin piti vääjäämättä tapahtua. Samalla se antaa välineitä ajatella myös nykyhetkeä: tulevaisuus on avoin, kaikki on mahdollista – ja että ”mikä tahansa muutos matkan varrella voisi saada ryöpsähdyksen toiseen uomaan”.
Mielikuvitus on tarpeen tutkijalle tutkimuskohteen näkemisessä eri puolilta. Se on tarpeen tiedetoimittajalle, joka hahmottelee kertyneen tutkimustiedon mahdollisimman puhuttelevan ja osuvan ilmaisumuodon rakentamista. Ja se on tarpeen vaihtoehtoisen historian kuvittelijalle, joka lähtee liikkeelle todellisesta historiallisesta tapahtumasarjasta ja sen avaaamasta mahdollisuuksien avaruudesta.
Kirjoittaja on Yhteiskuntapolitiikka-lehden entinen päätoimittaja ja vapaa kirjoittaja.
