Junalla voi Suomesta matkustaa lähes kaikkialle Euroopassa. Vuorokausia kestävät matkat vaativat toisenlaista asennetta matkustamiseen, mutta kun suhtautumistapa on oikea, ne ovat monella tavoin palkitsevia kokemuksia. Seuraavassa kertomus siitä, miten yksi tiedetoimittaja pääsi junalla Ateenaan käyttämättä energiasyöppöjä autolauttoja.

Olen jo vuosia sitten ympäristösyistä päättänyt olla lentämättä Euroopan sisällä. Niinpä kun tänä syksynä olin lähdössä yhteiskuntaekologiseen konferenssiin Ateenaan, oli edessä vain valinta pintakulkunevojen ja eri reittien välillä.

Junamatkan reitti. Kuva Google Earth / Landsat / Copernicus 2018


Useimmiten olen matkustanut ulkomaille Tukholman tai Tallinnan kautta. Ympäristön kannalta näiden reittien ongelmana on täyteen ravintoloita ja kauppoja lastatut laivat, jotka nostavat matkan laskennallisia hiilidioksidipäästöjä huomattavasti. Viron reitin hankaluus on myös Tallinnan ja Varsovan välisen junayhteyden lopettaminen ja siitä seurannut pitkä bussimatka. Halusin myös kokeilla uutta reittiä. Niinpä päätin lähteä Kreikkaan Venäjän kautta, jolloin lähes koko matkan voisi matkustaa junalla.
Karttaa katsellen huomaa helposti, että suorin reitti etelään kulkee Valko-Venäjän läpi. En kuitenkaan halunnut ostaa ylimääräistä viisumia, ja siksi päätin mennä Moskovan kautta. Asiaan vaikutti myös se, etten ole pitkään aikaa käynyt tässä Euroopan suurimmassa kaupungissa. (Istanbul on suurempi vain jos Aasian puoleinen väestö lasketaan mukaan.)
Vielä oli kuitenkin päätettävä yksityiskohtainen reitti. Euroopan rautatiekartasta näin, että Moskovan ja Kiovan jälkeen on lukuisia vaihtoehtoja. Reittivalinnassa auttoi Saksan rautateiden eli DB:sivusto, jonka avulla löytää pitkiä vaihtoyhteyksiä ympäri Eurooppaa. Päätin lopulta matkustaa Moskovasta Ukrainan läpi Chişinău’iin eli Moldovan pääkaupunkiin ja sieltä Bukarestin, Sofian ja Thessalonikin kautta Ateenaan.
Jäljellä oli lippujen hankinta. Se on itäisillä reiteillä työläämpää kuin läntisillä, sillä Interrail ei kata Viroa, Latviaa, Venäjää, Valko-Venäjää, Ukrainaa eikä Moldovaa. Liput on tietenkin mahdollista ostaa rautatieasemilta, mutta varsinkin matkalla, jolla ei viivytä missään pitkään, on parempi hankkia ne etukäteen. Valitettavasti VR ei aikoihin ole Interrail-passien lisäksi myynyt ulkomaisia lippuja muuta kuin Suomen ja Venäjän väliseen liikenteeseen. Ulkomaisiin rautatieyhteyksiin erikoistunutta matkatoimistoa ei valitettavasti vielä ole syntynyt. Deutsche Bahnin kautta voi tilata lippuja moniin Länsi-Euroopan juniin. DB:n järjestelmä ei kuitenkaan kata Itä-Eurooppaa kuten ei myöskään älypuhelimissa toimiva Trainline-sovellutus. Ainoa vaihtoehto oli siis ostaa liput yksitellen eri maiden rautatieyhtiöiden sivuilta. Onneksi Moldovaa lukuun ottamatta kaikkien yhtiöiden sivustoista on myös englanninkielinen versio.
Lippua Sofiasta Thessalonikiin en onnistunut ostamaan. Siksi päätin mennä tuon välin bussilla. Myöhemmin kuulin, että junayhteys on kuin onkin olemassa, mutta lippuja saa vain Sofian asemalta. Tosin raja ylitetään tässäkin tapauksessa bussilla.
Junien aikataulut eivät aina sovi yhteen, ja siksi tulee väistämättä pakollisia pysähdyksiä. Toisaalta pitkällä junamatkalla itselleen vieraiden tai vain vähän tuttujen kaupunkien halki mielellään pitääkin taukoja. Tällä reitillä vapaaehtoisia tai pakollisia muutamaa tuntia pidempiä pysähdyksiä oli Pietarissa, Moskovassa, Chişinău’issa ja Sofiassa. Kahdessa viimemainitussa myös yövyin; sopivan majoituksen varaaminen onnistui helposti Hostelworld-palvelun kautta.
Kaiken kaikkiaan matka-ajaksi kertyi viisi ja puoli vuorokautta. Lyhentämällä pysähdysaikoja ja tinkimällä taukopaikkojen mielenkiintoisuudesta sen olisi saanut supistettua viiteen tai ehkä jopa neljään vuorokauteen.

***

Kun vihdoin yhtenä lokakuun aamuna istun junassa matkalla kohti Pietaria iso pino printattuja lippuja ja varaustodistuksia repussa, on kuin olisin lähdössä suureen seikkailuun. Tunne on sama kuin joskus nuorena liftaus- ja interrailmatkoilla. Arkinen stressi on takana, ja edessä odottaa pitkä kiireetön aika. Läppäri on kyllä mukana ja saatan hoitaa rauhassa monia konferenssiin liittyviä ja liittymättömiä kirjallisia tehtäviä. Tosin Pietarin jälkeen junissa ei ole nettiyhteyttä, mutta WiFi-kahviloita sen sijaan löytyy kaikkialta.

Heinätorilla (Sennaja ploštšadj) minun on määrä tavata pietarilainen ystäväni. Lapset vievät hänet valitettavasti pois paikalta, ennen kuin ehdin sinne asemalta. Tapaan kuitenkin joukon ihmisiä, jotka osoittavat mieltään jo pari vuotta pidätettynä olevan yhdeksän aktivistin puolesta. Koska varsinaisiin mielenosoituksiin voi saada luvan vain kaupungin laitamille, tämä on virallisesti vain yksittäisten ihmisten yksinäisten protestien sarja: vuoron perään mielenosoittajat astuvat joukon eteen, nostavat plakaattinsa ja pitävät puheen. Yksi nuori nainen kertoo varmoista todisteista, joiden mukaan pidätettyjä on kidutettu.
Moskovan juna tulvii kiinalaisia. Oma hyttini on täynnä Keskustan valtakunnan naisia. He ovat hermostuneita. Lopulta löytyy vähän englantia osaava nainen, joka pyytää minua vaihtamaan paikkaa hänen kanssaan. Kun lähden hytistä, naiset osoittavat ilmeillään ja eleillään olevansa rajattoman kiitollisia.
Uudessa hytissäni on isä ja tytär, jotka ovat jo vuorokausi sitten astuneet tähän junaan Murmanskissa. He ovat venäläisten tapaan hyvin varustautuneita useita päiviä kestävään matkaan. Venäjän rautatiet huolehtii kuitenkin myös huonommin varustautuneista: lakanapaketin mukana ovat tohvelit, kenkälusikka, hammasharja- ja tahna sekä kosteuspyyhe. Vaunun oma palvelija eli konduktööri auttaa käytännön asioissa ja myy teetä, kahvia ja pientä syötävää.
Paluumatkalla löydän hytistäni sanoma- ja aikakauslehtiä, mineraalivettä, pullia ja pahvipakkauksen, jossa on jugurttia ja muuta pientä syötävää. Aamulla tuodaan hyttiin vielä lämmin aamiainen – kaikki ilman eri maksua.
Venäjän junat ovat viime vuosina siistiytyneet kovasti. Tässäkin junassa WC:t ovat puhtaita, ja paperia ja saippuaa riittää. Toisen WC:n yhteydessä on jopa suihku.
Moskovassa panen matkatavarani säilytykseen ja lähden metrolla keskustaan. Kävelen Kremlin lähistöllä ja palautan mieleeni vanhoja muistoja. Leninin mausoleumiin on edelleen kymmeniä metrejä pitkä jono. Ympärille katsellessa tulee selväksi, että tämän maan identiteetti on edelleen ”suuri ja mahtava”. Lännen nöyryytysyritykset vain vahvistavat tätä hankalaa itsekäsitystä.
Kun pääsen Tretjakovin gallerian luo, olen saanut kävelystä tarpeekseni, ja vastapäätä oleva kahvila houkuttaa. Ilmenee, että tämä on vegaanipaikka. Vieressä istuvalla naisella on itäaasialaiset kasvonpiirteet. Hän on kotoisin Jakutiasta Lena-joen varrelta eli alueelta, jonne suuri osa suomenkielisistä neuvostoliittolaisista karkotettiin sodan aikana.
Moskovan Kiovan asemalta alkaa yli vuorokauden kestävä junamatkani Chişinău’iin. Hyttini alavuoteet ovat iäkkään pariskunnan käytössä. He antavat ystävällisesti minulle tilaa teen juontiin ja lyhyeen tietokonetyöskentelyyn ennen kiipeämistäni ylävuoteelle. Yö sujuu hyvin, vaikka passi- ja tullitarkistukset Venäjän ja Ukrainan rajalla keskeyttävät uneni.
Matkatoverini jäävät pois aamulla Kiovassa, ja minulle jää kokonainen hytti työhuoneeksi. Suurin osa matkustajista ei ole matkalla varsinaiseen Moldovaan, vaan siitä vuosien 1989-1992 konfliktissa eronneeseen Transnistriaan. Se on noin 20 km leveä kaistale Dnestrjoen itärannalla. Välillä täydeksi sodaksi kuumennut konflikti johtui venäjänkielisiä syrjineestä kielilaista.
Vaunun käytävällä juttelen herkästi nauruun purskahtavan naisen kanssa, joka on kotoisin Tiraspolista, Transnistrian pääkaupungista. Hän kertoo humoristisesti, millaisia vaikeuksia vailla kansainvälistä tunnustusta olevassa maassa eläminen aiheuttaa. Esimerkiksi Transnistrian passilla ei voi matkustaa mihinkään, joten heidän on hankittava joko Venäjän tai Moldovan passi. Venäjä tukee maata voimakkaasti taloudellisesti. Hän kertoo, että vuonna 2006 järjestetyssä kansanäänestyksessä 97 % ihmisistä äänesti Venäjään liittymisen puolesta. Venäjä ei kuitenkaan ole ainakaan toistaiseksi halunnut itselleen tällaista siirtomaata.
Tiraspolissa juna seisoo jonkin aikaa. Käytän tilaisuutta hyväkseni tunnustellakseni tätä maata, joka voi kohta hävitä olemattomiin: Transnistrian ja Moldovan välit ovat nimittäin viime aikoina lämmenneet.
Chişinău’issä, entisen Moldovian neuvostotasavallan pääkaupungissa ensimmäinen vaikutelmani on siirtyminen ajassa taaksepäin. Asemalla kaikki puhuvat vain venäjää, ja käytännön asioiden hoitaminen on tehty hankalaksi. Onneksi olen läntisen maailmanvallan puhemuodon lisäksi opetellun myös itäisen imperiumin kielen. Saatan auttaa Kanadan ranskalaista selvittämään lipun vaihtoon liittyvää ongelmaa.
Nuorehko taksikuskikaan ei puhu englantia. Koulussa voi kuulemma valita vieraaksi kieleksi vain venäjän ja ranskan. Hostellin pitäjä sen sijaan puhuu englantia ja vieläpä pehmeällä afroamerikkalaisella aksentilla. Hän on Yhdysvalloista kotoisin oleva kuusikymppinen mies, joka on jo vuosikymmeniä sitten kotiutunut tänne.
Aamulla lähden etsimään retkeilymajassa suositeltua lähistön kahvilaa. Tunnelma, näkymät ja lokakuinen lämpötila ovat kuin eteläisimmästä Euroopasta. Muutamat neuvostoaikaiset kerrostalot luovat kuitenkin särön ilmapiiriin. Lähellä oleva kahvila aukeaa vasta kymmeneltä, mutta vähän kauempaa löytyy opiskelijoiden suosima paikka, josta saa kaikki mahdolliset erikoiskahvit halutessa myös vegaanisina.
Juna Chişinău’ista Bukarestiin on halpa, ja hyvät yöunet varmistaakseni olen ostanut lipun ensimmäiseen luokkaan eli kahden hengen hyttiin. Matkatoverini työskentelee moldovalaisessa firmassa, joka valmistaa etäluettavia sähkömittareita. Hän on menossa esittelemään niitä messuille. Työnantaja ei suosi junaa ilmastosyistä vaan säästääkseen matkakustannuksissa.
Hyttiäni jakava ekonomi on erittäin hyvin perillä asioista. Saan häneltä katsauksen Moldovan talouteen. Hän ottaa oma-aloitteisesti esiin ilmastonmuutoksen ja kertoo maansa ilmaston lämmenneen selvästi siitä, mitä se oli hänen lapsuudessaan. Kuivumisen takia viljely on entistä vaikeampaa. Nyt ruoka tulee suureksi osaksi Turkista, vaikka aiemmin maa tuotti itse pääosan elintarvikkeistaan.
Päiväjuna Bukarestista Sofiaan on kuuma, vanha ja huonokuntoinen. Iäkkäällä bulgarialaisella pariskunnalla on hauskaa, kun yritän saada ikkunan pysymään auki. Nainen osaa venäjää ja kertoo elämän olleen ainakin heille parempaa sosialismin aikana, koska se oli niin vakaata. Vanhukset lähtevät pois kauan ennen Sofiaan saapumista.
Paremmin ehdin tutustua kahteen muuhun hyttitoveriini. Toinen heistä on iranilais-japanilainen nainen, joka asuu Skotlannissa, toinen hänen yli 70-vuotias japanilainen äitinsä. He ovat jo pitkään kierrelleet junalla Eurooppa, koska taiteilijaäiti ei ole tähän maanosaan aiemmin tutustunut. He päivittelevät Bulgarian maaseudun kurjia kylänäkymiä, jollaisiin he eivät ole Aasiassa törmänneet.
Nyt naiset ovat matkalla maata pitkin Iraniin, jossa nuoremmalla on metsitys- ja ”uudelleen villiytys”-projekti. Hän on filosofisesti orientoitunut ja kuljettaa mukanaan matkalaukullista kirjoja, joita haluaa esitellä minulle. Nainen kertoo entisessä kotimaassaan vallitsevasta uskonnollisesta fasismista. Yksi hänen projektinsa työntekijä on hiljattain vangittu. Naisten matkaan sisältyy selvästi suuria riskejä. He huokuvat kuitenkin elämäniloa, lämpöä ja myönteistä energiaa. Toivon tämän pelastavan heidät Iranin valtion sortokoneistolta.
Sofiasta lähtevä bussi on aivan täynnä. Huomattava osa matkustajista on bulgariassa opiskelevia kreikkalaisia. Ylitämme kauniin, metsien peittämän vuoriston Struma-joen laaksoa seuraten. Suurin osa reitistämme on EU:n rahoittamaa moottoritietä. Vieressä kulkee rautatie, jonka parantamista EU ei rahoita ja jonka harvoihin juniin pääseminen vaatii salapoliisitaitoja.
Kun pääsemme Kreikan puolelle maisemat alkavat olla karumpia ja metsiä näkyy harvemmin. Vähitellen alan huolestua: emmehän mitenkään ehdi lipussani mainittuun aikaan Thessalonikiin. Näyttää siltä, että myöhästyn junastani. Kun kerron huoleni bussiemännällä, hän närkästyy: enkö todellakaan ymmärrä, että bussin myöhästyminen on aivan normaalia?
Onneksi saan Thessalonikissa ostettua lipun seuraavaan junaan. Kaupungissa on lokakuun lopun helle, enkä jaksa lähteä aseman tienoon rumuudesta viehättävämmille kaduille ja kujille. Onneksi olen pari vuotta sitten ehtinyt kulkea tässä Raamatustakin tutussa metropolissa.
Ateenan juna on aivan täynnä. Se muistuttaa suomalaisia junia suurine yhtenäisine vaunuosastoineen. Kynnys keskustelujen aloittamiseen ventovieraiden kanssa on suurempi kuin matkani aiemmissa junissa. Voin kuitenkin taas tehdä kirjallisia töitä bussimatkan ahtauden ja epämukavuuden jälkeen.
Vihdoin olen Ateenassa! Kun astun junasta, kaupunki on vielä täysin tuntematon, mutta samalla se on minulle kuten useimmille eurooppalaisille niin perin tuttu. Maanosamme historiahan on kirjoitettu alkavaksi tältä paikalta.

***

Kun olen kertonut matkustaneeni junissa yli kymmenen päivää osallistuakseni muutaman päivän konferenssiin, monet ovat pitäneen minua täysin hulluna. Toiset taas ovat ihailleet suoritustani ja valitelleet, kun itse lentävät vastaavat matkat.
Useita päiviä kestävät junamatkat vaativat toki aivan toisenlaista asennetta matkustamiseen kuin lentäminen. Toisissa olosuhteissa siitä voi kuitenkin muodostua enemmistön suhtautumistapa, kuten historia ja Venäjän nykyisyys osoittavat. Ainutlaatuiset kokemukset sekä työ- ja pohdiskelumahdollisuudet saavat tällaiset matkat tuntumaan täydeltä elämältä eikä hukkaan heitetyltä ajalta. Yksi matkatoverini tulkitsi niiden olevan nykyajan pyhiinvaelluksia.
Yhden ihmisen junailu ei tietenkään ilmastoa pelasta. Junamatkailun etuja korostamalla voi kuitenkin vihjata kanssaihmisille, ettei ilmastoystävällinen elämäntapa ole pelkkää kieltäytymistä vaan siitä voi myös aivan erityisillä tavoilla nauttia. Toisaalta haudastaan noussut Immanuel Kant astuisi junaan riippumatta sen eduista: hänen mukaansahan on toimittava tavalla, jonka haluaa muodostuvan yleiseksi normiksi.


Kirjoittaja osallistui Suomen tiedetoimittajain liiton apurahalla alansa konferenssiin Ateenassa syksyllä 2019. 

Jutun kartan ja karttalinkin on toimittanut tiedetoimittaja Mikko Suominen. (Kartat:  Google Earth / Landsat / Copernicus 2018)