Suomalaiset odottavat kypärä päässä talouslamaa. Kyykky ei näemmä kuitenkaan ole riittävän syvä, sillä mm. Helsingin Sanomain kolumnisti soitti Sixten Korkmanille kysyäkseen varta vasten, että miksi ei meitä ole ohjeistettu varautumaan lamaan.
Korkman vastasi juuri niin kuin ekonomistien kuuluu vastata: etteivät he halua antaa ohjeita ihmisten arkiseen taloudenhoitoon. Ja että huolehtiminen ei ehkäise lamaa.
En väheksy lamaa. Muistan 1990-luvun alkuvuodet hyvin. Yhtäkkiä naapurit, kavereiden vanhemmat, lukemattomat tuttavat olivat työttömiä. Kasvoin itse lääkärin ja terveydenhoitajan lapsena, joten suoraan lama ei perheeseeni osunut. Ympärilläni se kuitenkin näkyi, ihan kaikkialla.
Silti ihmettelen puhetta, jossa niitäkin, jotka eivät vielä ole ahdistuneet, kehotetaan niin tekemään. Mielestäni puhe on erittäin keskiluokkaista. Asuntolainojen korkojen nousu – jota on povattu taas niin kauan kuin muista – koskee vain niitä, joilla on ollut varaa asuntolainaan.
Tapahtuma- ja kulttuurialan monesti pienituloiset keikkatyöläiset taas tietävät, että lama on jo päällä: ei sitä tarvitse erikseen kauhistella. Köyhät taas ovat köyhiä kuten tähänkin saakka.
Oppositio puolestaan suorastaan riemuitsee. Jussi Halla-Aholla oli otsaa väittää Helsingin Sanomissa syyskuun 10. päivä, että ”jollemme eläisi leikkirahan maailmassa, Suomi olisi jo konkurssissa.”
Kuten kunnon populistilla, mitään järkevää vaihtoehtoa hänellä ei tietenkään ollut. Suomi tuntuu elävän erillisessä saarekkeessa keskellä koronakriisiä. Kaikki valtiot velkaantuvat, nimenomaan ”leikkirahalla” mutta vain meillä se tarkoittaa pitkää korpivaellusta rikkinäisissä tuohivirsuissa. Toisaalla sitten väitetään, että Suomi on päässyt talousnotkahduksessa vähemmällä kuin muut maat – kunnes kolmas taho muistuttaa, että Suomen talous on jälkijättöinen ja pahin vasta edessä.
Halla-Ahon lisäksi muukin oppositio nauttii kärsimyspuheesta. Pateettisin oli Petteri Orpo, joka julisti, että ”itku tulee kuulumaan monesta kodista tämän syksyn aikana.”
Professori Janne Seppänen bloggasi tästä terävästi kirjoittaen, että uhkakuviin perustuva poliittinen viestintä voi alkaa näyttää opportuniselta ja kohtuuttomalta. Jos Orpo haluaa valtiomieheksi, hänen täytyy Seppäsen mukaan pystyä valamaan luottamusta tulevaisuuteen, tunnistamaan pelkoja ja osoittamaan myötätuntoa. Olen samaa mieltä: arvojohtajuutta ei osoiteta kertomalla, miten kansa pian kyynelehtii. Arvojohtajuus on toivon luomista ja konkreettisia tekoja, niitä ei nyt näy. Sekin itsestäänselvyys, että kansantalouden velkaantuminen ei ole sama asia kuin kotitalouksien, unohtuu säännöllisesti.
Taloudesta kirjoitetaan mielellään erilaisin sairauden tai luonnonkatastrofin metaforin. Espanjalainen tutkijakaksikko Ángel Arrese ja Alfonso Vara-Miguel analysoivat metaforien käyttöä kuuden Euroopan maan, Suomi mukaan lukien, eurokriisiä koskevissa talousuutisissa. Yleisimmät metaforat liittyivät terveyteen ja sairauteen: vuonna 2008 alkanut velkakriisi esitettiin sairautena tai tartuntatautina. Sen lisäksi tavallisimmat metaforat liittyivät luonnonkatastrofeihin sekä sotaan tai tuleen. Sairaus talouden metaforana tarkoittaa, että talous tulee ”tervehdyttää”: usein julkisin säästöön tai rakenneuudistuksin työmarkkinoilla, tutkijat kirjoittavat. Kiinnostavaa tutkimuksissa on, että talousuutisissa käytettävät metaforat eivät suuresti eroa eri maissa eikä niihin vaikuta mediatyyppi tai kansantalouden tilanne.
Tämän lisäksi koronauutisointi itsessään on saanut ihmiset ahdistumaan. THL:n pääjohtaja Markku Tervahauta puhui Ylellä 9.9. ”pelkopandemiasta” ja kritisoi median tapaa julkaista päivittyviä tartuntamääriä: eihän niin ole tehty muidenkaan epidemioiden aikana.
En muista elämästäni montakaan ajanjaksoa, jolloin ei olisi puhuttu ankeista ajoista. Lapseni koulun joulunäytelmässä jo ennen koronaa alakouluikäiset kehystivät näytelmänsä puhuen ”ankeista ajoista taloudessa.”’
Samaan aikaan todelliset ankeuden lähteet piiloutuvat korona- ja lamapuheen alle. Maailman luonnon säätiö WWF ja London Wildlife Society muistuttivat syyskuun 10.päivänä, että lajikato on nyt vaiheessa, jossa selkärankaisten villieläinten populaatiot ovat vähentyneet 58 prosenttia viimeisten 50 vuoden aikana. Helsingin Sanomat kuvasi tilannetta tragikoomiseksi, sillä vuoden 2020 piti olla se, jolloin biodiversiteetin kato pysäytetään.
Me tiedämme kaikki, että ilmastonrinnalla ei koronakriisillä tai kansantalouksien velkaantumisella ole kovinkaan suurta merkitystä. Onhan raha pitkälti vakuudetonta bittiä.
Toivoisin, että ahdistuspuhe vähenisi ja että uusi normaali olisi siirtymää pois epänormaalista: sellaisena pidän muiden eläinlajien tuhoamista massoittain.
Kuva: Shutterstock