Koronakriisi ja läskikammo

Salla Nazarenko

Koronakriisi ja koteihin sulkeutuminen on ollut meemien kulta-aikaa. Ihmiskunnan luova kekseliäisyys on räiskähdellyt, kun ihmiset ovat rakentaneet sähköisiä narratiiveja poikkeustilasta. Osa on äärettömän hauskoja ja kekseliäitä. Nauru terapoi.

Yksi hyvin yleinen meemi on liittynyt syömiseen. Vitsin aiheena on se, että me lihomme. Koronan pelko vie jääkaapille. Meistä tulee kissa Karvisen kaltaisia lihakasoja. Siinä sivussa menee muu elämänhallinta – sehän se on lihavuuden sivutuote.

Minäkin jaoin noita meemejä huolettomasti, kunnes luin lihavuusaktivisti Rachael Hopen blogitekstin aiheesta.

”Kun purat omia pelkojasi vitsailemalla lihavuudesta, osoittelet sormella ihmisiä, joita jo valmiiksi syrjitään. Kaikki me, jotka elämme lihavissa ruumiissa, muistamme että olemme pelkkää komiikkaa ja vartalomme on pahin painajaisesi,” Hope kirjoittaa. Nielaisin.

Minä olen nainen, jonka paino on aikuisiällä vaihdellut lähes 40 kiloa. Ei, kyseessä ei ole ollut tavanomainen painonvaihtelu vaan vaarallinen syömishäiriö, jota sairastin yli kymmenen vuotta. Teen vapaaehtoistyötä syömishäiriöisten parissa. Silti jaoin meemejä, silti pidin viatonta hauskaa.

Viatonta hauskaa ei valitettavasti ole olemassakaan, kun nauretaan syrjitylle ryhmälle.

Hope muistuttaa tekstissään, miten ajatus, että laihtuminen on ”hyvästä” ja lihominen ”pahasta” on niin juurtunut yhteiskuntaan, että muutaman kilon painon nousu on ihmisten painajainen jopa keskellä kansanterveyskriisiä. Miksi ihmeessä?

Tutkijatohtori Saara Särmä vastaa kysymykseen pohtien uusliberaalia kehoa.

-Neoliberaali subjekti/keho on hillitty, hallittu, tuottelias ja kontrolloitu. Tämä tilanne rikkoo muillakin tavoin hallinnan tunnetta ja se purkautuu joillakuilla tuohon.

-Toisaalta ajattelen, että jos oikea huoli on se, ettei vaatteet mahdu päälle tai että alkaa näyttää minulta, ei ole kauhean isot huolet. Tai ehkä se (lihominen) on hallittavan kokoinen huoli.

Hopen tekstistä mieleeni tuli lukemattomat tilanteet, kun omakin painoni on ollut kaikkien omaisuutta. Twiggy-mannekiinin kokoisena muistan eräänkin miehen todenneen: ”Ihailen sinua, kun olet niin v**n laiha.” Kohteliaisuuksia riitti – toisaalta myös huolta. Esimerkiksi silloin, kun treenasin salilla kalmankalpeana. Ilmeni, että hemoglobiinini oli 86, koska ”yritin syödä terveellisesti.”

Kymmenen vuoden syömishäiriökierteen jälkeen hain apua. Syömishäiriöitä hoidettiin tuolloin Lapinlahdessa. Kävin psykiatrisella sairaanhoitajalla 19 kerran kognitiivis-behavioristisen terapian saadakseni bulimian kuriin. Eräs ohje oli lakata kompensoimasta ahmimiskohtauksia. Näin tein – ja painoni nousi kymmeniä kiloja. Jouduin kuoriutumaan laihan ihmisen identiteetistä. Minusta tuli pullea. Samalla minusta tuli muutamassa kuukaudessa ihminen, jonka ulkonäön kommentointi on jokamiehenoikeus.

”Olet läski”, totesi tuntematon mies rock-festivaaleilla. Samalla muutuin monelle – varsinkin miehelle – näkymättömäksi. Aivan kuin ihminen sisälläni olisi toinen. Se oli hankala kokemus 27-vuotiaalle naiselle, joka toivoi elämänkumppania.

Ajan mittaan kävi, kuten sairaanhoitaja kertoi. Painoni hakeutui biologiseen normaalipainooni, siihen, missä se oli ennen ensimmäistä anoreksiaani 16-vuotiaana.

Edelleenkään painoni ei ole omaisuuttani. Laihoina vuosinani minut tunteneille olen lihonut. Pulskempina taas – heille olen laihtunut. Yhteistä on, että painoani voi tarkastella ja kommentoida. Kun Facebookissa kerroin vitsillä käyneeni fitness-mallin vetämässä pakarajumpassa, jo joku kertoi, että ”jos ryhtyy vegeksi ei tarvitse painoa ajatella.”

Minä ajattelin painoa yli kymmenen vuotta ja olin vähällä kuolla.

Välillä ajattelen syömishäiriöisten vertaistukiryhmää, jota olen vetänyt. Koronan takia ryhmä on tauolla. Mietin, miten siellä käyvät ystäväni voivat. Onko kotiin jääminen pahentanut heidän ahmimisoireitaan ja yksinäisyyttään? Miltä meemit heistä tuntuvat? Heistä jokainen on entinen ja nykyinen laihduttaja. Heistä jokainen on yrittänyt mahtua normiin.

Syömishäiriö on sairaus, ja kuten mitään muutakaan sairautta, sitä ei pysty ”lopettamaan”. Jopa lääkärit ja sairaanhoitajat joskus kommentoivat ihmisille täysin tahdittomasti heidän painoaan – nekin, jotka näkevät diagnoosin järjestelmästä. Jokainen ylipainoinen tietää olevansa ylipainoinen, siitä ei tarvitse heille uutisena väläyttää.

Korona tulee näkymään mielenterveyspalveluissa vielä kauan. Osalle meistä se toi ylivoimaiselta tuntuvia ongelmia talouteen, arkeen, ehkä syömiseenkin. Julkinen lihavien pöyristely, saati ilkeä nauru, ei auta ketään.

MATKALLA MAAILMALLA

Arja-Leena Paavola: Oikeusmurhan jäljet Rouenissa

ESSEE

Elina Hiltunen: Mahdoton tulevaisuuden ennustaminen?

Kolumni

Salla Nazarenko: Keskiluokan korpivaellus

Tiedetoimittaja-lehti

Julkaisija

Suomen tiedetoimittajain liitto ry.
Finlands vetenskapsredaktörers förbund rf.

Tiedetoimittaja-lehti on Kulttuuri- ja mielipidelehtien Kultti ry:n jäsen

Toimitus

Päätoimittaja Ulla Järvi

ISSN

ISSN 2242-4237 (Verkkolehti) | ISSN 1235-0338 (Painettu)

Tiedetoimittaja-lehti on sitoutunut vastuulliseen journalismiin