Tiedeviestinnän kansallisen konferenssin teema, tieteen ja viihteen yhteistoiminta otsikolla Rakkaudella Frankenstein, herätti runsaasti kiinnostusta, mutta myös ristiriitaisia tuntemuksia.
’Viihde’ kuulostaa moniin korviin varsin vanhanaikaiselta ja toimimattomalta käsitteeltä, kun ajatellaan faktan ja fiktion monimutkaisia ja historiallisesti yhteen kietoutuneita toimintakulttuureita. Muutenkin ajatus ”tieteen” ja ”viihteen” täysin erillisistä toimintalogiikoista vieroksuttaa. Viimeistään internetin jälkeen tiedollisten tarpeiden ja viihtymisen erottaminen toisistaan on ollut vähintäänkin hankalaa. Maailmassahan ei olisi varmaan yhtäkään tieteilijää, joka ei faktan maailmassa jollain lailla viihtyisi ja tulisi sen myötä niin sanotusti carried away – piirre, josta viihdettä yleensä syytetään.
Kysehän on aina tuotannontavoista ja muotoilusta, sekä faktassa että fiktiossa. Myös faktan ja fiktion etymologiat muistuttavat toisiaan: molemmissa on kyse muotoilusta, muokkaamisesta, valmistuksesta ja jalostuksesta. Jyrkkään faktan ja fiktion jakoon ja vastakkainasetteluun päädyttiin vasta 1700–1800-lukujen taitteessa, jolloin positivismi löi itsensä läpi tieteentekemisen ihanteena.
Faktan ja fiktion monimuotoisten ja laaja-alaisten yhteenliittymien, kuten vaikkapa tarinallisuuden, representaation, performatiivisuuden, factionin, non-fictionin, genren käsitteellinen reflektointi konferenssin alkuun olisi avannut konferenssin teemoja hyvin. Reflektoimatta jäi myös faktan ja fiktion visuaalisuus ja esityksellisyys ylipäänsä. Joku esitys näyttää aina enemmän todelta kuin jokin toinen, ja kaikki maailman fakta on jollain lailla kerrottu ja esitetty. Nyt liikkeelle lähdettiin varsin aineistokeskeisesti, ikään kuin ikäjärjestyksessä, lapsille ja nuorille suunnatuista tieteen representaatioista. Aineistovetoisissa alustuksissa on kyllä puolensa, kuten lukuisat mainiot esimerkit Tiina Äikäksen ja Kari Vaijärven puheenvuoroissa osoittivat.
Rituaalinen tiede on myös suurta teatteria
Moni faktaa, fiktiota, tiedettä, taidetta ja viihdettä koskeva nykykeskustelu tuntuu linkkautuvan kysymykseen erilaisten esitysten opettavaisuudesta ja valistuksellisuudesta – eli edutainmentista, josta kasvatustieteisssä on puhuttu jo kauan. Valistuksellisuus lienee keskeinen ajatus myös ns. tiedeteatterissa, jota jokaisessa tiedeviestinnän konferenssissa puidaan vähintään yhden työryhmän verran. Muita suuren kiinnostuksen kohteita ovat scifi-elokuvat, ja -pelit sekä tutkijoiden harrastama stand up -komiikka.
Tieteen esityksellisyyteen ja esittämiseen liittyvät kysymykset ovat kuitenkin paljon moniulotteisempia. Tavallaanhan tiede on yhtä suurta teatteria, täynnä omituisia rituaaleja ja koreografioita, joita hartaudella toimitetaan. Moni sisäistää uskottavaan tutkijuuteen liittyvät performanssin ainekset helposti: mustiin pukeudutaan ja matalalla äänellä puhutaan, kiekujaahan ei kukaan ota todesta. Toisaalta, on absurdia kuvitella mitään nykyesitystä, joka olisi laadittu vailla mitään tutkimustietoa esimerkiksi dramaturgiasta, psykologiasta, kulttuurihistoriasta, äänenkäytöstä, valaistuksesta ja niin edelleen. Tätä tietoa ja tutkimusta hyödynnetään myös elokuvissa, tv-sarjoissa – ja tietenkin dokumenteissa. Esitykset voivat myös olla itsessään tutkivia luonteeltaan, eivät minkään olemassaolevan tiedon välittäjiä.
Missä siis kulkee faktan ja fiktion raja esimerkiksi tv-sarja Sykkeessä? Tästä konferenssissa kertoi Suomen ehkä kuuluisin käsikirjoittaja Petja Peltomaa. Sairaalasarjan miljoonalle katsojalle ei voi eikä kannata tarjota mitään sellaista, mikä ei olisi lääketieteellisesti pätevää. Yhä useamman sarjan lopputeksteistähän löytääkin nykyisin alan asiantuntijoina toimineiden tutkijoiden ja muiden nimiä. Hyvä niin. Valistuksellinen ote ja faktan puolella oleminen voivat siis muodostaa varsinaisia menestystarinoitakin.
Faktoilla voi olla tekemistä myös fiktiivisten pelimaailmojen kanssa, kuten Mike Pohjola kertoi. Pelillistäminen ja tarinallistaminen voi toimia opetuksellisissa sisällöissä, mutta tieteen ja pelillisyyden yhdistäminen voi olla vaikeaakin. Näin arveli pelejä tutkinut professori Tanja Sihvonen Vaasan yliopistosta. Sen sijaan taiteella ja tutkimuksella voisi olla enemmän digitaalista yhteismaata. Taide ja tiede ovat kumpikin konventioita, joiden ilmaisumuoto on muuttunut medioiutumisen myötä. Taide voi kiinnittää tutkimuksellisen huomionsa esimerkiksi digimedian virheisiin ja toimimattomuuksiin.
Suuren kiinnostuksen kohteena usein – ja tässäkin kongressissa – oli scifi ja yhteydet yhtäältä ns. koviin tieteisiin ja tulevaisuudentutkimukseen, toisaalta filosofiaan ja etiikkaan. Koska filosofisesti fiktiolla tarkoitetaan myös mahdollisuutta tietyn asian kuvailemiseen, on esimerkiksi tulevaisuudentutkimus skenaarioineen on aina jossain määrin fiktiivistä. Myös taloustieteen pelottavan vaikutusvaltaisen fiktiivisyyteen on viime aikoina kiinnitetty aiempaa enemmän huomiota.
Päivän päätteeksi kuultiin mielenkiintoinen Tiina Raevaaran vetämä paneelikeskustelu, jossa filosofian professori Matti Häyry, kirjailija Johanna Sinisalo ja historiantutkija Kimmo Ahonen keskustelivat faktan ja fiktion vuorovaikutuksesta. Fiktio vaikuttaa siihen, millaisia käsityksiä ihmisillä on faktasta ja sen tekemisestä ja päinvastoin. Kummatkin vaikuttavat olevan omien konventioiden orjia, mutta taustalta löytyy paljon yhteistä historiaa. Toistuva teema kaunokirjallisuudessa ja elokuvissa on ollut esimerkiksi ihmisen liiallinen tiedonhalu, jota useimmiten käsitelty hullun tiedemiehen hahmon kautta. Osittain paneeli siis vastasi niihin peruskysymyksiin, joiden käsittelyä olisin kaivannut jo aamupäivällä.