Kyynel lehmän kylkeä vasten
Äiti kertoi itkeneensä lehmän kylkeä vasten monet kerrat. Pientilalla raha oli aina tiukassa. Työtä oli hirveästi, ja voivuoret kaatumassa päälle. Lopulta koko elämänmuoto kitkettiin Suomesta.
Noissa pienissä navetoissaan suomalaiset naiset ovat itkunsa itkeneet. Kun siirryttiin tehtaisiin ja liukuhihnoille Ruotsiin, vastassa ei ollut enää lämmin olento, vaan kylmät koneet ja puristava työtahti. Rahaa tuli nyt naistenkin taskuihin, ja oman toimeentulon varmistuminen kuivasi itkun jälkiä.
Jo aikoja sitten kuollut äitini tulee usein mieleen, kun luen nykyemäntien suruista Twitteristä. Suomessa suurillakin tiloilla lehmällä on nimi, ja emännällä ja isännällä on siihen yhteys. Kun lehmä on työkaverina toistakymmentä vuotta, sille muodostuu väistämättä persoonallisuus. Toiset työkaverit ovat mieleen jäävämpiä kuin toiset. Elävien olentojen kanssa tulee iloja, suruja ja menetyksiä.
Emäntien twitter-päivitykset ja lehtijutut sekä television tosi-tv-ohjelmat ovat minulle enää ainoita kurkistuksia karjatilan arkeen.
Minulta on välillä päässyt itku, kun olen lukenut emäntien saamia kommentteja sosiaalisessa mediassa. Ymmärrän, että jokaisella tilalla ei aina pystytä tarjoamaan jokaiselle eläimelle sen lajityypillistä elinympäristöä. Emme välttämättä aina edes tiedä, mikä asia on eläimelle merkityksellistä. Sen vuoksi esimerkiksi biologi ja eläinlääketieteen tohtori Helena Telkänranta tutkii tuotantoeläinten käyttäytymistä ja haluaa välittää siitä tietoa myös suurelle yleisölle.
Twitter-kuplissa emäntien ymmärtäjät tuntuvat joskus joutuvan ahtaalle. Kun tietämättömyys, myötätunnon puute ja viha yhdistyvät terävään kieleen, some sylkee rumaa jälkeä. ”Naapurin muijilla” on aina ollut pahansuopia puheita, joita vastaan herkempi ihminen on joutunut kovettamaan mielensä. Niiden taustalla on voinut olla silkkaa kateutta tai oman pahan olon purkamista.
Mutta mikä saa toisen naisen purkamaan kaunansa jo valmiiksi kovilla olevan sisaren päälle? Sitä en tahdo millään ymmärtää.
Viestinnäntutkijana olen yhä useammin ollut ymmälläni suurten tiedotusvälineiden luomasta kuvasta maaseudun elämästä. Kun puhutaan metsäluonnon suojelusta tai suomalaisten metsäsuhteesta, kuvassa on useammin aukkohakkuuraiskio kuin suojeltu luonnonmetsä. Maaseutumaiseman pellot pitäisi uutisten mukaan milloin säästää, milloin metsittää. Mikä tahansa uutinen lihantuotannosta saa kovan moiteryöpyn peräänsä.
Kun punaruskea Ruusu-vasikkani kasvoi hiehoksi, se myytiin pois. Äiti ja isä olivat minusta julmureita.
Sillä rahalla taidettiin ostaa kouluvaatteita, kenties maksettiin joku lainanlyhennys. Niin se silloin meni. Lihaa, viljaa ja puuta myytiin, ja pientilojen lapsetkin pääsivät oppikouluun ja yliopistoihin.
Nyt aika on toinen, ja ruoantuotannon eettisyyteen ja kestävyyteen on kiinnitettävä eri tavalla huomiota. Silti ruoka kasvaa yhä maatiloilla.
P.S. Salolaisen Herrakunnan lammastilan kuulumisia seuraan facebookista, ja pari kertaa vuodessa käymme tilalla rapsuttamassa lampaita sekä ostamassa lihaa ja makkaraa. Viikonlopun kuulumiset olivat hirveän surulliset. Emännän kirjoittama päivitys:
Julkaistu
1 syys, 2021