Tiina Raevaara & Urpu Strellman: Tietokirjailijan kirja. Docendo 2019.
Kahden kokeneen tietokirjojen tekijän, Tiina Raevaaran ja Urpu Strellmanin uusi kirja on melkoinen järkäle tietoa kaikesta tietokirjan tekemiseen liittyvästä. Yli kolmessasadassa sivussa pientä pränttiä käydään läpi melkein kaikki mahdollinen kirjan ideoinnista sen markkinointiin, etukannesta takakanteen, aloituksesta lopetukseen.
Tämä kirja aloitetaan toteamalla lakonisesti: Tietokirjan kirjoittaminen ei ole helppoa. Itse asiassa se on hankalaa ja vaatii paljon työtä. Jos tästä ei pelästy, saa konkareilta monta vinkkiä hankalien kohtien ylittämiseen ja kirjoittamiskierteen ylläpitoon.
Tietokirjailijan kirja on innostava ja hyödyllinen teos monelle. Ja toivottavasti monelle: kustantajien määrä on kasvanut, mutta huonoa jälkeä näkee aiempaa enemmän.
Kirjan käyttöalaa ja -ikää lisännee se, että se liikkuu usein ikään kuin metatasolla: yhtäältä ei tartuta eri tiedonalojen erityisiin kysymyksiin, toisaalta ajatellaan yleisemmin kuin juuri nyt käytössä olevien käytänteiden kautta.
Tietokirjaiijan kirja yhdistää hedelmällisellä tavalla isoja ja pieniä ajatuksia, abstrakteja ilmiöitä ja konkretiaa, eikä hienostele turhaan. Välillä kirjoittajat käyvät keskenään dialogia tai kirjoittavat erilaisia tottumuksiaan näkyviin. Varsinaisten kappaleiden lisäksi kirjassa lähes neljäkymmentä tietolaatikkoa, johon on tiivistetty nopeaa tietoa: miellekarttojen tekoa, vinkkejä kirjan nimen keksimiseen ja onnistuneeseen kuvitukseen.
Kirjan oppien mukaan tietokirjan lopetuksen tehtävä on solmia langanpäät yhteen ja kristallisoida keskeiset ajatukset. Tietokirjailijan kirja päättyy kehotukseen tarttua uuteen ja kirjoittaa lisää.
Itse olisin halunnut lukea juuri tästä enemmän: voiko tosiaan aina vaan kirjoittaa lisää? Itseäni vaivaa ajatus jonkinlaisesta yleistietokirjailijasta, joka periaatteessa voisi kirjoittaa tietokirjan mistä vain, vailla erityistä alan asiantuntijuutta. Miten uskottava tällainen tietotehtailija on?
Luonnontieteissä ja tekniikassa voi olla kysyntää science writereille, yleistajuisten teosten kirjoittajille, mutta ihmistieteissä on toisin. Koska Tietokirjailijan kirjassa verrataan monia tietokirjallisuuden konventioita kaunokirjallisuuteen, mieleeni muistui vanha, Anja Kaurasen Pelon maantiede -romaanista (1995) syntynyt debatti. Romaaniaan varten Kauranen oli surutta lainannut maantieteilijä Hille Koskelan tekstejä ilman mainintaa alkuperäisidean lähteestä. Julkisuudessa sukupuolittuneen tilan käytön asiantuntijana esiintyi kuitenkin usein Kauranen. Asiantuntijuudesta ja työtehtävistä käydään kovaa kilpailua, joten ei ole samantekevää, kuka julkisuudessa määrittelee asioita, tutkija vai tietokirjoittaja.
Ehkäpä kirjoittajien seuraava kirja käsittelee erilaisia asiantuntijuuksia?