Matti Klinge: Täysinpalvellut. Muistelmia 2001-2020. 300 s. Siltala 2021.

Kun lukee Matti Klingen muistelmasarjan viimeistä osaa, ei uskoisi kirjoittajan olevan emeritus. Täysinpalvellut on yhtä täynnä kirjojen ja artikkelien laatimisia, tutkimus- matkoja ympäri maailmaa ja muita tilaisuuksia ja tapahtumia kuin aiemmatkin osat.
Klinge kohtaa myös poikkeuksellisen merkittäviä historialllisia tapahtumia ja muutoksia, joita hän kommentoi historiallisesta perspektiivistä.
Yksi tapahtui samana vuonna kuin Klinge jäi eläkkeelle. Vuonna 2001 syyskuussa Yhdysvallat koki historiansa suurimman tragedian. Klinge kuitenkin huomauttaa, että maailman mahtavin maa yhdessä Ison-Britannian kanssa oli harjoittanut aggressiivista sotapolitiikkaa arabeja vastaan, ja vastaisku ei ollut aiheeton. Arabeja oli menehtynyt amerikkalaisten pommituksissa monisatakertainen määrä verrattuna New Yorkin uhreihin. Lisäksi media paisutteli iskua minkä pystyi, eikä syynä ollut vain myötätunto.
Jo vuosikymmeniä Suomea eurooppalaistumaan kannustanut Klinge arvostelee Euroopan unionia siitä, että se on kuihtunut pelkäksi käytännölliseksi ja taloudelliseksi liittoutumaksi. Kuitenkin EU on voittopuolisesti Euroopan katollisten maiden hanke, ja katolilaisuudessa yhteisöllisyys on aina ollut merkittävässä asemassa. Ja tiede, taide ja muu kulttuuri.
Euroopan historiallisten museoiden liitto päätti vuosituhannen vaihteessa perustaa Euroopan Historian Korkean Neuvoston sivistyspuolta ajamaan. Klinge oli yksi jäsenistä, mutta hanke ei saanut kauankaan EU:n elimiltä avustusta. Se hiipui ja jäi toteutumatta — jälleen kerran talous syrjäytti sivistyksen.
Valitettavasti historioitsija ei syvenny moniin muihin 2000-luvun merkittäviin, hyvässä tai pahassa, tapahtumiin, kuten Trumpin presidenttiyteen, koronaan, populismiin, vihapuheeseen, ilmastonmuutokseen, salaliittoteorioihin, eikä edes uuteen yliopistolakiin. Mutta omaa muistelmasarjaansa ja sen motiiveja hän luonnehtii kyllä. Klinge kutsuu 2010-lukuaan muistelmien periodiksi. Muistelmien kirjoittamisen ydin on, että ne eivät ole erillään varsinaisesta historioitsijan työstä, vaan sen huipentuma — muistelmissaan Klinge kirjoittaa lopulta itsensäkin osaksi työnsä kokonaisuutta.