”Näytät lihavalta televisiossa” eli miksi Yli-Viikarin kauneudenhoitokuluista pitää keskustella

Salla Nazarenko

(Kuva: Shutterstock)

Esiinnyin huhtikuun aikana pari kertaa televisiossa liittyen valtiontalouden tarkastusvirastoon ja suomalaiseen korruptioon. Aamutelevisioesiintymiseni jälkeen naispuolinen ystäväni ilmaisi – hyvää tarkoittaen mutta siinä epäonnistuen – minun näyttäneen lihavalta. Kuvakulma oli epäonnistunut, tukka huonosti, enkä selvästi ollut miettinyt pukeutumistani. Tarvitsisin tyylikonsultin.

Omat TV-esiintymiseni liittyvät korruptionvastaiseen aktivismiin, jota olen palkatta vapaa-aikanani harjoittanut. Olen normaalipainoinen ja vaikka tiedän, että televisio leventää, olin hämmästynyt ystävän kommentista. Näinkö ohuella langalla naisen uskottavuus on kiinni?

Tytti Yli-Viikarin tapauksessa hänen kauneudenhoitokulunsa ovat herättäneet keskustelua. Hän mm. tilasi valtion piikkiin Raili Hulkkosen meikkaamaan, kun yleisradio pisti maskeerauspalvelut tauolle pandemian vuoksi. Itse taisin pudota samaan loukkuun: ennen aamutelevisiota jouduin meikkaamaan itse kotona aamukuudelta, enkä ole siinä hommassa erityisen hyvä.

Ymmärrän Yli-Viikaria sikäli, että julkisuudessa toimiva nainen on, halusi tai ei, aina kriittisen katseen kohteena muutenkin kuin esittämänsä asian vuoksi. Siitä huolimatta, että esimerkiksi kehopositiivisuutta on nostettu viime vuosina esiin aivan eri tavalla kuin aiemmin, 40 prosenttia suomalaisnaisista ei edelleenkään viihdy kehossaan.

Kolumnisti Jennifer Weiner kirjoitti asiasta mielipidekirjoituksen New York Timesiin vuonna 2015. Hän kertoi kirjoittaneensa Time-lehden pyynnöstä äitienpäiväkolumisarjaan, jonka ideana olivat julkisuudessa toimivien äitien kirjeet tyttärilleen. Weiner kertoi kertoi kirjoittaneensa tyttärelleen, että naiseksi kasvaessaan he oppisivat sen, että osa ihmisistä tulee arvioimaan heitä ulkonäön perusteella, mutta sellaisesta ei pitäisi välittää. Ja kun lukija kiitti Weineriä heidän kohdatessaan lääkärikeskuksen hississä, Weiner ei maininnut olevansa matkalla hakemaan ensimmäistä botox-ruiskettaan.

Weiner lisäsi botoxin televisioesiintymisiä edeltävälle to do -listalleen kuultuaan, että muutkin näkyvät naiset tekevät niin. Sitä ennen listalla oli jo hiusten värjäys, kulmakarvojen vahaus, hiustenpidennykset, tekoripset, hoikentavat alusvaatteet ja erittäin korkeat korot.

”Minulle tuli olo, että jos joku googlaisi kognitiivisen dissonanssin, minun kuvani ilmestyisi hakukenttään”, Weiver muisteli hissikohtaamista New York Timesissä.

Sanomattakin selvää, että botoxia on suositeltu myös minulle. Olen kuitenkin sitä mieltä, että kasvoihini tulevat rypyt ovat biologiaa eikä minulla ole mitään biologiaa vastaan. Joku muu saa botoxista tarvittavan itsetuntoboostin ja hyvä niin. Toivoisin ainoastaan, ettemme me naiset neuvoisi toisiamme niin hanakasti, puolin eikä toisin.

Tälläkin foorumilla on kirjoitettu mm. tiedenaisten pukeutumisesta. Muodin ja taiteen tutkija Annamari Vänskä puhuu ”epämääräisemmistä univormuista” ja käsityksistä uskottavuudesta. Nainen ei saisi olla liikaa: ei suuria kaula-aukkoja, minihameita tai korkokenkiä. Kuitenkaan myöskään ei – huolitellulta ei saisi näyttää.

Mitä itseeni tulee, en ole ikinä ollut ulkonäköaktivisti. Olen meikannut päivittäin 13-vuotiaasta, hankkinut silmäluomiini tatuoidut rajaukset. Lakkaan kynsiäni, värjäytän hiuksia ja kulmakarvoja. Kuntoilen paitsi mielenterveyden myös painonhallinnan vuoksi.

Viihdyn ehostetussa versiossa itsestäni paremmin kuin naturellissa ja hyvä niin. Silti en mielestäni arvota itseäni ulkonäön pohjalta.

Ystäväni kommentin jälkeen mietin, pitäisikö? Tuleeko minusta uskottavampi, jos stailaaja päättää, minkä värinen paita sopii ihooni televisiossa ja jos vaihdan silmälasini näyttävämpiin?

Huoliteltu ulkonäkö tuo itsevarmuutta ja pukeutuminen on viesti. Saisinko stailaajalta sen viimeisen ruiskauksen uskottavuutta, jonka jälkeen kaikki sanomiseni jäisivät mieleen?

Yli-Viikarin asia on tärkeä siksi, että keskustelua siitä, voiko julkisuudessa toimiva nainen maksattaa meikkaajan työnantajalla, ei ole koskaan käyty. Olisiko Yli-Viikari voinut mennä ohjelmaan tukka sekaisin ja naturellina? Tuskin olisi ja toki johtajan palkasta pystyy nämä kulut maksamaan. Mutta eivätkö ne ole edustuskuluja siinä missä satunnaiset lounaat tai sidosryhmätilaisuudet?

Meikkitaiteilija Raili Hulkkonen muistutti Ylen haastattelussa, että ei Yli-Viikari ostanut meikkausta itseään vaan työtään varten. Hulkkonen kertoi myös ihmettelystä, jota kohdistui presidentin rouva Tellervo Koivistoon, joka 1980-luvulla osti Hulkkoselta meikkauspalveluja. Noista ajoista sentään on menty eteenpäin.

Jäin miettimään ystävättäreni arvostelua. Hänen ajatuksensa oli vilpitön. Hän ajatteli, että minusta on tulossa julkinen hahmo, joka näyttäytyy televisiossa ja muilla julkisilla foorumeilla. Mietitympi ulkonäkö auttaisi minua viemään viestini perille.

En silti halua tulla arvotetuksi näin. Meillä naisilla on vielä tekemistä siinä, miten alitajuisesti toinen toistamme katsomme. On aika tulla ulos marginaalista, sellaisina kuin olemme. Niinäkin päivinä, niidenkin naisten, joilla ei Raili Hulkkosen palveluihin ole rahaa eikä mahdollisuutta.

Kannen kuva: Mikko Käkelä

Pääkirjoitus

Ulla Järvi: Lehdistönvapaus liukuu kahtaalle

AJATTELEMINEN ON AKATEEMINEN URA

Jaana Ahlblad: Ajattelun ajattelijat – Mielenfilosofi Pii Telakivi toivoo filosofien paluuta
Aki Petteri Lehtinen: Kirjainten kauneus – Niina Turtola tutkii typografian outouttamista

Tiedetoimittaja-lehti

Julkaisija

Suomen tiedetoimittajain liitto ry.
Finlands vetenskapsredaktörers förbund rf.

Tiedetoimittaja-lehti on Kulttuuri- ja mielipidelehtien Kultti ry:n jäsen

Toimitus

Päätoimittaja Ulla Järvi

ISSN

ISSN 2242-4237 (Verkkolehti) | ISSN 1235-0338 (Painettu)

Tiedetoimittaja-lehti on sitoutunut vastuulliseen journalismiin