Pekka Peitsen karmea kankkunen

Kalle Virtapohja

Maanpetossyytteetkään eivät olleet kaukana, kun Urho Kekkonen löysi uuden vakaumuksen.

Sotapropagandan mestari Pekka Peitsi, siis Urho Kekkonen, sai valtiollisen poliisin kannoilleen vuonna 1944. Hallituksen vaihtaminen ja nopeaan rauhaan pyrkiminen olivat kirjoittajan henkilökohtaisia tavoitteita jo ennen kuin hän alkoi Pekka Peitsenä kirjoittaa tavoitteidensa mukaisesti Suomen Kuvalehdessä.

Aaro Pakaslahti (vas.) ja Urho Kekkonen olivat juhlatunnelmissa Kustaa Vilkunan 40-vuotispäivillä Ostrobotniassa lokakuussa 1942. Kuva: F.E. Fremling. Museovirasto.

Propagandan luonne ja tavoitteet nousevat keskeisiksi kysymyksiksi, kun tarkastellaan jatkosodan ajan tunnetuimman suomalaisen sotakirjeenvaihtajan Pekka Peitsen kahden ja puolen vuoden aikana Suomen Kuvalehteen kirjoittamia kolumneja.
Urho Kekkonen oli kirjoittanut jo vuonna 1918 sanomalehtiraportteja rintamalta, joten häntä voisi jo sillä perusteella kutsua sotakirjeenvaihtajaksi. Lehtimiehenä hänet tunnetaan kuitenkin paremmin legendaarisen maineen saavuttaneista Pekka Peitsen kolumneista, joita hän kirjoitti yli sata, kunnes hänet hyllytettiin heinäkuussa 1944. Mitä sotapropagandan mestarille oli tapahtunut, luopuiko hän isänmaallisuudestaan?

Pekka Peitsen kolumnien korkeasta tasosta kertoo, että Mannerheim luuli niitä jonkun upseerinsa kirjoittamaksi. Kolumneja tuli tavaksi kääntää saksaksi ja lähettää heti ilmestymispäivänä Berliiniin. Hyvän seuramiehen maineessa olleen Lapin läänin maaherran Kaarlo Hillilän mukaan Hitlerkin luki niitä. Lisäksi ulkomaiset sotakirjeenvaihtajat käyttivät kolumneja omien artikkeleidensa aineistona.
Kun IKL:n äänenkannattajan Ajan Suunnan pakinoitsija Mauri eli päätoimittaja Niilo Vapaavuori toukokuussa 1943 julisti tietävänsä, että Kekkonen on Pekka Peitsi, ajatus tyrmättiin mahdottomana. Eihän Kekkonen pystyisi kirjoittamaan sotatapahtumista niin asiantuntevasti!
Urho Kekkosen menestys Pekka Peitsenä olikin yllättävä, sillä hän oli kokenut tylyn tyrmäyksen syksyllä 1941, kun häntä ei päästetty Yleisradioon lukemaan lyhyitä propagandatarkoituksessa laadittuja sotaraportteja.
Samoihin aikoihin Suomen Kuvalehti menetti kuitenkin taitavan sotakolumnistinsa Wolf H. Halstin Päämajan annettua hänelle kirjoituskiellon. Päätoimittaja Ilmari Turja otti nyt yhteyttä ystäväänsä Kustaa Vilkunaan, joka toimi sensuuripäällikkönä Valtion tiedotuslaitoksessa (VTL), sillä sotaraporteille tarvittiin uusi kirjoittaja tai kirjoittajia.
VTL:n sensuuripäällikkö on varmasti ilahtunut ajatuksesta sitoa Suomen Kuvalehti propagandan käyttöön. Jatkosodan alkaessa miehet kutsuttiin aseisiin muutamaksi viikoksi. Tavoitteena oli palata elonkorjuuaikana takaisin kotiin. Sodan pitkittyminen heikensi yleistä mielialaa, joten propagandalle tuli erityisen suuria vaatimuksia.
Turja tunsi Vilkunan ja Kekkosen ns. Kesäyliopiston yhteydestä. Se oli akateeminen isänmaallinen yhteisö, jonka piirissä oli vähän ennen sotaa syntynyt ajatus muun muassa Suomen Kulttuurirahaston perustamisesta. Monet kesäyliopistolaiset toimivat VTL:n eri osastoilla, mutta Siirtoväen Huollon Keskuksen johtaja Urho Kekkonen ei tähän VTL:n propaganda- ja sensuurisiipeen lukeutunut.
Vilkuna suositteli Turjalle Kekkosta. Kirjoittajapiiriin otettiin aluksi mukaan myös ulkoministeriön kansliapäällikkö Aaro Pakaslahti. Nopeasti selvisi, että Kekkosella oli eniten aikaa ja intoa kolumnien kirjoittamiseen. Pian Turja ehdottikin, että Kekkonen luo itselleen nimimerkin ja ottaa kolumnit kokonaan omalle kontolleen. Ensimmäinen Pekka Peitsen nimellä varustettu vihollispropagandaa käsittelevä kolumni ilmestyi Suomen Kuvalehden numerossa 3/1942.

Pekka Peitsi oli luultavasti paremmin informoitu sotatapahtumista kuin kukaan toinen suomalainen toimittaja. Kustaa Vilkunan kautta kulki tietoa VTL:n sisältä ja Aaro Pakaslahden kautta ulkoministeriöstä. Arvokas tietolähde oli Lapin läänin maaherra Kaarlo Hillilä, joka tunsi aseveljien mielialat, sillä Lappi oli jatkosodan aikana täynnä saksalaissotilaita. Hillilän lisäksi Kekkonen tunsi pääministeri J.W. Rangellin urheilupiireistä. Rangellia, Hillilää ja Kekkosta yhdisti helmikuussa 1942 perustettu Hammastunturin paliskunta. Sen tärkein tehtävä oli huolehtia siitä, ettei elämä olisi tylsää.
Päämajasta Kekkonen sai tarvittaessa tietoa muun muassa Arvi Korhoselta. Ruotsalaisten tuntoihin hän pääsi kiinni urheilujohtajaystävänsä Bo Ekelundin kautta, ja amerikkalaisnäkemyksiin hänet vihki Tukholmassa amerikansuomalainen Wilho Tikander.

Suomen Kuvalehden päätoimittaja Ilmari Turja oli se, joka ehdotti Kekkoselle nimimerkin luomista. Kuva: Aarne Pietinen. Museovirasto.

Sotapropaganda oli onnistunut antamaan talvisodan aikana sellaisen vaikutelman, että Suomen armeija on niskanpäällä, mikä ei vastannut todellisuutta. Niinpä Kekkonen ja monet muut olivat katkeria ja pettyneitä, kun Suomi solmi rauhan Neuvostoliiton kanssa maaliskuussa 1940. Todellisuudessa puolustus taisteli äärirajoilla. Kekkonen käytti tätä myöhemmin esimerkkinä perustellessaan, että propagandassakin on käytettävä niin sanottua Churchillin metodia, asiat on kerrottava niin kuin ne ovat.
Vaikka talvisodan taistelut taukosivat Moskovan rauhan jälkeen, painostava ilmapiiri, henkinen sotatila, jatkui viikosta viikkoon. Moskovan tuella Suomeen perustettu Rauhan ja ystävyyden seura juhli Baltian vapauttajia, kun Stalinin joukot miehittivät Viron. Suomen tulevaisuus näytti samalla entistäkin ankeammalta.
Talvisodassa Suomi oli jäänyt yksin puolustautumaan perivihollistaan vastaan. Tuntuikin lähes siunaukselta, kun Saksan aseet saatiin myös Suomen turvaksi. Saksan hyökkäys eteni vuonna 1941 nopeasti Leningradin edustalle ja näytti vain ajan kysymykseltä, koska miljoonakaupungin puolustus luhistuu. Myös seuraava kesähyökkäys alkoi lupaavasti, mutta sitten alkoi tulla jo huonojakin uutisia. Niiden raportoinnissa Pekka Peitsi joutui tekemään mielenkiintoisia kiemuroita. Saksan epäonnistuminen piti selittää yhä useammin ovelaksi strategiseksi liikkeeksi.
Pekka Peitsi kirjoitti kolumnejaan paitsi rintamasotilaille, myös kotirintamalle. Hän esimerkiksi kannusti kaupunkilaisia talkoisiin maatiloille, että maatyöt tulevat tehdyiksi ajallaan. Perehdyin hiljattain Liuksialan kartanon tarinaan ja kiinnitin huomioni siihen, että esimerkiksi siellä oli järjestetty joitakin yleisiä talkoopäiviä sotavuosina 1942 ja 1943.

Maaherra Kaarlo Hillilä (oik.) tutustumassa rintaman oloihin ja tunnelmiin. Kuva: SA-kuva.

Ennen kuin menemme Pekka Peitsen näkökulman muuttumiseen ja sen seurauksiin, on paikallaan avata kolumnien syntyprosessia. Valitettavasti sitä ei ole kuvattu tarkasti. Yleensä on ajateltu, että Kekkonen halusi poliitikkona pysyä salassa. Mutta vähintään yhtä paljon salaamiseen oli tarvetta Kustaa Vilkunalla, joka vastasi koko valtakunnan sensuuritoiminnasta.
Touko Perko on tutkimuksessaan Aseveljen kuva selvittänyt sanomalehtien sensuuria. Luultavasti aikakauslehtien sensuuri toimi samalla tavalla. Varsinkin Hufvudstadsbladet ja Sosialidemokraatti olivat sensuurin suurennuslasin alla, sillä niiden oli vaikea sulattaa, että Suomi turvautui totalitaariseen Saksaan taistellessaan toista totalitaarista jättiläistä Neuvostoliittoa vastaan. Suomi joutui näiden lehtien päätoimittajien mielestä rintaman väärälle puolelle. Kansallissosialistisen Saksan sijaan demokratian ja vapauden esikuvat Yhdysvallat ja Iso-Britannia olisivat olleet teoriassa parempia liittolaisia.
Sensuurin tehtävänä oli estää sodankäyntiä haittaavien tietojen julkaiseminen, mutta tarkoituksena ei ollut osallistua varsinaiseen toimitustyöhön.
Kuinka paljon Vilkuna sitten osallistui Pekka Peitsen juttujen muokkaamiseen? Ehkä jotkut Pekka Peitsen kiertoilmauksista ovatkin Vilkunan käsialaa? Artikkeleita sensuroi myös Vilkunan alaisuudessa työskennellyt Lauri Posti.
Kolumnien syntyprosessi on kuin agenttitarinasta, jonka yksityiskohtia voimme vain arvailla. Ehkä lähetti toimitti Kekkosen laatiman Pekka Peitsen kirjoituksen kirjeessä päätoimittaja Turjalle, joka puolestaan rutiinimaisena toimenpiteenä toimitti artikkelin Vilkunalle hyväksyttäväksi ja korjattavaksi. Ehkä Turja valitsi itse artikkeliin sopivan kuvituksen. Vilkuna puolestaan toimitti artikkelin käsittelynsä jälkeen suoraan takaisin toimitukseen julkaistavaksi.
Toki Kekkonen hallitsi itsekin kiertoilmaukset. Hän oli lähes koko 1920-luvun Etsivän Keskuspoliisin palkkalistoilla, ja silloin hän sai kommunistien kuulusteluissa kuunnella loputtomasti kiertelyjä ja epämääräisiä lausuntoja. Nykylukijan onkin vaikea arvioida, mitä Pekka Peitsi perimmältään tarkoitti, kun hän puntaroi kirjoituksissaan jo varhaisessa vaiheessa rauhankysymystä. Puntarointi päättyi aina siihen, että lopuksi ajatus rauhasta viskattiin roskakoriin, tietenkin. Yhtä kaikki, rauhankysymys tunkeutui Pekka Peitsen tekstiin sitä useammin, mitä pidemmälle sota eteni.
Marraskuussa 1942 Pekka Peitsi kirjoitti: ”Rauha Venäjän kanssa on mahdottomuus niin kauan kuin on tiedossa, ettei tuo rauha olisi todellinen.”
Seuraavana syksynä Pekka Peitsi kirjoitti, että tuskin Saksa ja Venäjä tekevät erillisrauhaa, sillä Saksa ei pystyisi toimittamaan elintarvikepulasta kärsivälle Venäjälle riittävästi elintarvikkeita. Marraskuussa 1943 Pekka Peitsi enteili sodan jälkeistä aikaa: ”Maan, joka on joutunut sotaan, täytyy selvitä kahdesta pahasta: sodasta ja sodanjälkeisestä rauhasta. Jälkimmäinen paha on siinä mielessä vielä pahempi, että se puoli, joka selviää sodasta, siis ns. voittaja, ei aina selviä kunnialla rauhasta.”

Kustaa Vilkuna oli tehnyt henkilökohtaisesti uskaliaan ratkaisun, kun hän sensuuripäällikkönä otti Pekka Peitsen siipiensä suojiin. Hän kyllä yleni VTL:n päälliköksi, mutta häneen ei siviilimiehenä oltu sodanjohdossa tyytyväisiä. Hän joutui jättämään huippuviran sen jälkeen, kun Pekka Peitsi kirjoituksessaan Sankarillisesta itsemurhasta oli lopulta varsin avoimesti kyseenalaistanut sodan jatkamisen mielekkyyden (SK 10/1944).
Pekka Peitsen kehräämä ajatus erillisrauhasta sai aikaan palauteryöpyn toimitukseen. Kirjoittaja lietsoo tappiomielialaa ja juoksee ryssien asialla.

Pääministeri J.W. Rangell (vas.), tasavallan presidentti Risto Ryti ja marsalkka Mannerheim muodostivat jatkosodan alkuvuosina saumattoman triumviraatin, jonka linjaa Pekka Peitsen kirjoitukset tukivat. Kuva: Aarne Pietinen, VTL. Museovirasto.

Muutos Urho Kekkosen ajattelussa oli tapahtunut jo marraskuussa 1942. Montgomeryn johtamat brittien aavikkojoukot olivat kukistaneet Rommelin panssarijoukot El Alameinin taistelussa, Pauluksen 6. Armeija oli kärsinyt ensimmäiset merkittävät tappiot Stalingradissa ja puna-armeija oli tehnyt voitokkaita vastaiskuja Leningradin eteläpuolella.
Näitä huolestuttavia rintamauutisia Kekkonen, Hillilä, Vilkuna ja Paavo Säippä vetäytyivät Rovaniemelle sulattelemaan. He heräsivät kolmen päivän ryypiskelyn jälkeen sellaisessa kankkusessa, että kaikki olivat varmoja sodan lopputuloksesta: Saksa häviää. Eikä siinä kaikki: Neuvostoliitto olisi sodan jälkeenkin suurvalta. Johtopäätös: suomalaisten olisi hankkiuduttava niin hyviin väleihin entisen perivihollisensa kanssa, että suhdetta voisi kutsua aidosti luottamukselliseksi.
Tästä pienen piirin pohdintojen tuloksena syntyneestä uudesta linjauksesta tuli vähitellen Suomen kansakunnan kohtalonkysymys. Ikuisesti toistettavaksi kysymykseksi jää, oliko ryyppyseurueen johtopäätös epäisänmaallinen.
Karmea kankkunen ei haihtunut, vaikka viikot vierivät. Pari kuukautta myöhemmin Suomen sodanjohto tuli suunnilleen samaan johtopäätökseen. Eversti Aladár Paasonen lähetettiin kertomaan kansanedustajille asia. He eivät kuitenkaan uskoneet kuulemaansa.

Rauhankysymys sai Kekkosen aktivoitumaan. Ensin hän toivoi Yhdysvaltojen välittävän Suomelle säädylliset rauhanehdot, mutta se toive valui hiekkaan.
Pekka Peitsi käytti kaiken nokkeluutensa kirjoittaessaan rauhasta epäsuorasti vuoden 1943 aikana. Hän siteerasi jopa Hitlerin Taisteluni-kirjaa: ”Diplomatian on pidettävä huoli siitä, ettei kansa joudu sankarimaisesti tuhoon ja turmioon, vaan että se saadaan käytännöllisellä tavalla säilytetyksi ja pysytetyksi pystyssä. Jokainen tie, joka johtaa siihen, on tarkoituksenmukainen.”
Rauhanoppositio aktivoitui Suomessa vuoden 1943 aikana. Kekkonen istui iltaa useammissakin kuppikunnissa, jotka jakoivat rauhanopposition tavoitteen. Suomen olisi irtauduttava sodasta.

Presidentinvaalit 1943 tarjosivat mahdollisuuden Suomen kääntämiseen rauhan tielle. Kekkonen halusi Rytin tilalle Mannerheimin, joka olisi voinut arvovallallaan johdattaa maan rauhaan. Kun Kekkoselle selvisi, että marsalkan mahdollisuudet olivat olemattomat, hän äänesti valitsijamiesten suuren enemmistön mukana Rytiä jatkokaudelle.
Vaalien yhteydessä tapahtui hallituksen vaihdos, mutta Kekkosta ei tarvittu Edwin Linkomiehen uuteen koalitiohallitukseen. Sen jälkeen Kekkonen pyrki eri tavoin vaikuttamaan siihen, että Linkomiehen sotahallitus vaihdettaisiin rauhanhallitukseen.
Kekkonen lähetteli Rytille ja Mannerheimille muistioita, joten hän ei liikkunut sammutetuin lyhdyin. Juristina hän osasi varoa antamasta aihetta maanpetossyytteisiin. Syytä olikin. Helsingin Sanomien kolumnisti Uljas Rauanheimo joutui sotaoikeuteen syytettyään Saksaa rajoittamattoman ilmasodan aloittamisesta Englantia vastaan.
Lopulta pääministeri Linkomies reagoi Kekkosen aktiivisuuteen rauhanopposition piirissä laittamalla hänet Valtiollisen poliisin valvontaan. Puhelinta kuunneltiin, ja Kekkoselle asetettiin myös matkustusrajoituksia.
Mitä avoimemmin Kekkonen puhui rauhan puolesta, sitä huonompaan valoon hän joutui myös omiensa keskuudessa. Maalaisliitto oli pudottanut hänet jo aiemmin puolueen keskushallituksen työvaliokunnasta ja eduskuntaryhmän valtuuskunnasta. Vuoden 1944 valtiopäivien alkaessa eduskuntaryhmä jätti hänet viimeisenä sinettinä ulos kaikesta valiokuntatyöstä.

Pääministeri Edwin Linkomies onnittelee preisidentiksi valittua Mannerheimia elokuussa 1944. Ollaan matkalla rauhaan. Linkomiehen päänsärkynä ollut Pekka Peitsi on tässä vaiheessa jo hyllytetty. Kuva: Historian kuvakokoelma. Museovirasto

Puna-armeijan suurhyökkäys alkoi Karjalan kannaksella kesäkuussa 1944. Silloin Pekka Peitsi suututti hallituksen ja sodanjohdon lopullisesti kirjoituksellaan Kansa ja sen johtajat.
Muistelmissaan (1984) Ilmari Turja kertoi, että valtakunnan johto suuttui ja vaati Pekka Peitsen hyllyttämistä. Toisaalla Turja maalaili, että hallitus olisi ottanut Kekkoselta ”pännän pois”. Eli kenen mitta täyttyi, Linkomiehen vai Rytin?
Erikoista on, että sota-ajan ykköskolumnistin hyllyttäminen on jätetty lehdistöhistoriassa melko vähälle huomiolle. Tapahtumien tarkkaa kulkua ei tunneta.
Jos presidentti tai pääministeri tulivat lankoja pitkin vaatimaan päätoimittajalta Pekka Peitsen kirjoituksia poistettavaksi lehdestä, se olisi varmaan tapahtunut välittömästi. Ehkä viestittämiseen käytettiin sanansaattajia, jotka ovat vieneet salaisuuden mukanaan hautaan. Suomen Kuvalehden toinen omistaja, WSOY:n johtaja Jalmari Jäntti puolusti kuitenkin vielä kesäkuussa 1944 kolumnien julkaisua.
Seuraavassa numerossa Pekka Peitsi kirjoitti vielä voimakkaammin maan poliittista johtoa vastuuttaen otsikolla Hyväksyä tosiasiat (SK 26/1944).
Viimeinen sotakatsaus Hyökkäys ja puolustus, jonka Urho Kekkonen tarkoitti Pekka Peitsen kolumniksi, julkaistiin ilman PP:n nimeä 22. päivä heinäkuuta 1944 ilmestyneessä lehdessä (SK 29/1944). Tilalla oli pelkkä kirjoituspäivämäärä. Se oli merkki hyllytyksestä: Kiitos ja näkemiin.
Kekkonen oli saanut kevään ja kesän aikana sodanjohdon ja maan poliittisen johdon silmissä niin epäluotettavan maineen, että hänen hyllyttämisensä Suomen Kuvalehdestä heinäkuussa oli varmaan helpotus kaikille osapuolille. Silti dramaattisten tapahtumien kuvaus on jäänyt kirjallisuudessa yleiselle tasolle.

Sotasyyllisyysoikeudenkäynti alkoi vuoden 1945 lopulla. Kahdeksan johtavaa poliitikkoa tuomittiin taannehtivan lain perusteella vankilaan. Yksi heistä oli talvisodan ulkoministeri Väinö Tanner, joka lukee kuvassa talvisodan rauhansopimuksen ehtoja. Kuva: Otso Pietinen. Museovirasto.

Urho Kekkonen halusi päästä takaisin hallitustyöhön, mutta hallitus vaihtui ensin elokuussa 1944 Antti Hackzellin ja syyskuussa Urho Castrénin hallituksiin ilman, että Kekkoselle olisi ollut vieläkään käyttöä. Vasta marraskuussa 1944 aloittaneesta Paasikiven II hallituksesta löytyi Urhollekin ministerin salkku.
Kekkonen oli jo siinä vaiheessa ehtinyt herättää kiinnostusta Moskovan silmissä. Todelliseksi työnäytteeksi hänelle lankesi sotasyyllisyysoikeudenkäynnin järjestäminen. Raskailla lunnailla oikeusministeri ostikin Moskovan luottamuksen, sillä kahdeksan sota-ajan johtajaa tuomittiin näytösoikeudenkäynnissä vankilaan taannehtivan lain perusteella.
Moskovan suunnasta tullut noste auttoi Kekkosta ensin pääministeriksi ja vuonna 1956 tasavallan presidentiksi. Monet entiset ystävät eivät koskaan ymmärtäneet, kuinka entisestä kommunistien jahtaajasta oli tullut kommunistien ylin ystävä. Entiset ystävät jurnuttivat, että isänmaallisuuden käsite muuttui siinä yhteydessä liian paljon.
Kun tasavallan presidentti Kekkonen nosti Kustaa Vilkunan kolmannelta sijalta akateemikoksi 15 vuotta sodan päättymisen jälkeen, se saattoi vaikuttaa sotavuosina syntyneen kiitollisuudenvelan kuittaamiselta. Ehkä se oli juuri sitä. Kustaa Vilkunan akateemisia ansioita kukaan ei kuitenkaan kiistä.

Lue Pekka Peitsen kolumneja:

Suomen Kuvalehden tilaajana lehden arkistossa
Kansalliskirjaston ylläpitämästä julkaisuarkistosta Doriasta löytyy Urho Kekkosen julkaistu tuotanto

Lue aihepiiristä lisää:

Keijo K. Kulha, Sotapropagandan valiojoukko 1941–1944. Minerva 2021.
Touko Perko, Aseveljen kuva. Suhtautuminen Saksaan jatkosodan Suomessa 1941–1944. WSOY 1971.
Kyösti Skyttä, Presidentin muotokuva 1. Kirjayhtymä 1969.
Juhani Suomi, Myrrysmies. Urho Kekkonen 1936–1944. Otava 1986.
Timo J. Tuikka, Kekkosen takapiru: Kaarlo Hillilän uskomaton elämä. Otava 2011.
Ilmari Turja, Tarinoita suuresta Urhosta. Kirjayhtymä 1984.
Ari Uino, Sodan ja rauhan mies. Urho Kekkosen sotavuodet 1939–1944. Otava 1998.
Kustaa Vilkuna, Sanan valvontaa. Sensuuri 1939–1944. Otava 1962.
Kalle Virtapohja, Kekkonen urheilumiehenä. Kilpakenttien Känästä Suomen presidentiksi. Docendo 2018.

Kannen kuva: Tapani Niemi

Pääkirjoitus

Ulla Järvi: Kyynel lehmän kylkeä vasten

ÄÄNI ÄÄNETTÖMILLE

Tapani Niemi: Saako tiedejournalisti essehtiä? Osa I

RAHKASAMMALEITA JA PERINNEKASVEJA

Eeva Pitkälä: Idästä saapui valloittaja
Arja-Leena Paavola: Perinnekasvien geeneillä taataan tulevaisuuden ruokaturvaa
SOTA-AJAN VIESTEJÄ JÄLKIPOLVILLE

Kalle Virtapohja: Pekka Peitsen karmea kankkunen
Päivi Kapiainen-Heiskanen: Muisti tuo sodan iholle

TEKSTIEN SISÄLLÄ

Aki Petteri Lehtinen: Kuinka tiedeteksti käsitetään
Aki Petteri Lehtinen: Kritiikki edistää ymmärrystä – kunhan kohteena on teos eikä ihminen
APURAHAHAKU MIELESSÄ

Annu Kekäläinen: Hakisinko apurahaa?

Kirjat

Arja-Leena Paavola: Hämmentävä pamfletti korona-ajasta
Pekka Wahlstedt: Hyödyn aikakausi Turun Akatemiassa
Pekka Wahlstedt: Tietopaketti mielen sairauksista
Pekka Wahlstedt: Tutkiva mielikuvitus tutkijan käytössä

Tiedetoimittaja-lehti

Julkaisija

Suomen tiedetoimittajain liitto ry.
Finlands vetenskapsredaktörers förbund rf.

Tiedetoimittaja-lehti on Kulttuuri- ja mielipidelehtien Kultti ry:n jäsen

Toimitus

Päätoimittaja Ulla Järvi

ISSN

ISSN 2242-4237 (Verkkolehti) | ISSN 1235-0338 (Painettu)

Tiedetoimittaja-lehti on sitoutunut vastuulliseen journalismiin