Viljelyssä harvinaistuneet maatiaiskasvit ovat kansainvälisiä suojelukohteita, joita tarvitaan kestävän kasviaineksen ylläpitämiseksi. Suomessa Luonnonvarakeskus Luke vastaa kasvullisesti lisättävien viljelykasvien geenipankista. Monimuotoisuuden vuoksi on arvokasta, että myös yhä useammat kotipuutarhurit harrastavat perinnekasveja omilla pihoillaan ja samalla kerryttävät tietoa tutkimuksen tarpeisiin.

Suomalaiset perinnekasvit eivät yleensä edusta satoisimpia lajikkeita, mutta niillä on muita hyödyllisiä piirteitä. Esimerkiksi Pohjois-Suomen oloihin sopeutuneilla viljakasveilla on aikaisuusominaisuus, joten ne tuleentuvat ja tuottavat satoa nopeammin, kuin eteläiset viljat. Vuosien varrella satoisien lajikkeiden suosiminen maatiaiskasvien kustannuksella on johtanut geneettiseen yksipuolisuuteen. Tämä saattaa luoda otolliset olosuhteet tuhohyönteisille ja kasvitaudeille.
– Jo nyt kansainväliset raportit osoittavat ilmastonmuutoksen vaikuttavan kasvintuotantoon. Monimuotoisuutta tarvitaan uusien ominaisuuksien kehittämiseksi kasveihin. Tallessa olevasta kasvikannasta saatetaan esimerkiksi löytää jokin taudinkestävyyden antava geeniyhdistelmä. Pohjimmiltaan kyse on ruokaturvallisuudesta, tutkija Maarit Heinonen Luonnonvarakeskuksesta kertoo.
Maatiaiskannat, eli ilman jalostustoimintaa paikallisesti syntyneet viljelykasvit katosivat lähes täysin ammattimaisen kasvinjalostustoiminnan seurauksena. Ongelmaan havahduttiin 1960-luvulla ja tajuttiin, että tarvitaan toimenpiteitä, mikäli maatiaiskannat halutaan säilyttää.
Luke ylläpitää kasvullisesti lisättävien viljelykasvien geenipankkia, joka sisältää pitkäaikaissäilytykseen valittujen pelto- ja puutarhakasvien keskuskokoelmat. Geenivarakokoelmia pyritään täydentämään säännöllisesti. Kasveja säilytetään kenttäkokoelmissa sekä kryopankissa nestemäisessä typessä. Kryopankin -170 asteessa säilytettävien kasvien elintoiminnot pysähtyvät, mutta ne ovat elvytettävissä vielä vuosienkin jälkeen.
– Kansallisen kokoelman pitkäaikaissäilytykseen otetaan maamme viljelyhistorialle tärkeitä kasvilajeja. Osa kasveista on maatiaislajikkeita, osa on alun perin tuontitavaraa. Erityissuojeluun otettavalta kotimaiselta kasvilta vaaditaan, että se on kestänyt pohjoisissa olosuhteissa ainakin 50 vuotta, Heinonen kertoo. Hänen tehtävänään on etsiä vanhoja kasvikantoja arvioitavaksi ohjelmassa. Luken koordinoima Kansallisen kasvigeenivaraohjelman alainen työryhmä päättää säilytykseen valittavat kasvit.
Vuonna 2020 Luken julkaisemassa raportissa listattiin tärkeimmät suojeltavat viljelykasvien luonnonvaraiset sukulaislajit Suomessa. Lista sisältää muun muassa vihannesten, öljykasvien, mausteiden ja marjojen sekä hedelmien ja rehukasvien sukulaislajeja.
– Pitkäaikaissäilytykseen hyväksytään pelkästään Suomessa esiintyvät lajit ja kannat, joilla on potentiaalista jalostuksellista arvoa tai jotka ovat ominaisuuksiltaan, kuten maultaan erityisiä. Tällainen on muun muassa ryvässipuli, joka oli aina 1950-luvulle asti Suomen laajimmin viljelty sipuli. Ryvässipulissa on erityisen voimakas aromi, mutta siinä esiintyvien virustautien vuoksi viljelyssä siirryttiin muihin lajikeisiin. Lukessa tuotetaan parhaillaan viruksista puhtaita ryvässipulin kantoja jatkokasvatusta varten, Heinonen kertoo.

Tuomiopäivän holvi turvaa

Ruotsissa sijaitsevassa Pohjoismaisessa Geenivarakeskuksessa (NordGen) on talletettuna lähes kaksi tuhatta suomalaista alkuperää olevaa siemenerää. Kokoelmat käsittävät muun muassa viljoja, palko- ja öljykasveja sekä perunoiden mukuloita. Siementen kunnon varmistamiseksi NordGen kylvää vuosittain osan kasveista, ja korjaa niistä uusia siemeniä.
– Aineisto on pääosin tarkoitettu tutkimuksen ja lajikejalostuksen käyttöön, mutta myös yksityishenkilöt voivat tilata siemeniä NordGenin verkkokaupasta. Vanhoja lajikkeita ja maatiaiskantoja on rajoitetusti saatavilla myös alan yhdistyksistä ja taimistoista. Monimuotoisuuden vuoksi olisi tärkeää, että yhä useammat kotipuutarhurit harrastavat perinnekasveja omilla pihoillaan, Heinonen painottaa.

Tulevaisuuden pahimmissa skenaarioissa tapahtuu jotakin, jonka seurauksena varmuusvarastot tuhoutuvat. Tätä silmällä pitäen Norjan Huippuvuorille perustettiin vuonna 2008 Svalbard Global Seed Vault, joka on eräänlainen siementen varmuusvarastojen varmuusvarasto. Tämä niin sanottu Tuomiopäivän holvi on rakennettu vanhaan hiilikaivokseen. Ikiroudan suojissa ja korkealla merenpinnasta sijaitsevaan siemenholviin on talletettu yli miljoona näytettä eri puolilta maailmaa. Huippuvuorten holvissa on nykyään yhteensä 870 000 eri viljelyskasvin siemennäytettä lähes kaikista maailman maista.
Holvi on suunniteltu säilömään siemenet turvallisesti ja ilman ihmistyövoimaa. Varastoituna on muun muassa suomalaisten viljakasvien maatiaiskantoja. Holvista saa näytteitä vain erityistapauksissa. Ensimmäisen kerran varmuusvarastoon on jouduttu tositilanteessa turvautumaan Syyrian sodan yhteydessä, kun Aleppossa sijainnut kuivien alueiden kasveihin erikoistunut, erittäin tärkeä kansainvälinen geenipankki jäi sodan jalkoihin. Evakuoitu laitos sai oman kokoelmansa kopiot holvista takaisin.
– Saa nähdä, ehtivätkö kasvit sopeutua ilmastonmuutokseen, mikäli se etenee kovin nopeasti. Viimeisen sadan vuoden aikana on muutenkin koettu suuria vaihteluja säässä. Esimerkiksi Suomessa talvi 1939–1940 oli todella dramaattinen paukkupakkasineen ja suuren lumimäärän vuoksi. Perunasatoa tuhoutui ja pakkasissa menetettiin esimerkiksi lukuisia omenapuita, mutta monia myös säilyi, Heinonen huomauttaa.

Kasviharrastajat mukana tieteen teossa

Viljelykasvien kannat ovat syntyneet pelloilla ja puutarhoissa ja paras tapa säilyttää perinnekasveja on niiden viljely. Samalla evoluutio jatkuu kasvien yhä sopeutuessa ympäröiviin olosuhteisiin. Kotipuutarhureiden panosta tarvitaan myös arvokkaan kasvikannan jäljittämisessä. Tästä syystä Luke käynnistää kunkin tutkimuskohteena olevan perinnekasvin etsinnän valtakunnallisilla tai tietyille alueille kohdistetuilla tietopyynnöillä. Kyse on kansalaistieteestä, jolla on pitkä perinne Suomessa erityisesti luonnon tutkimuksessa.
– Tavoittelemme kasvikuulutuksilla kansalaisia, jotka osaavat kertoa etsittävän kasvin tai sen lajikkeen kasvupaikan ja tuntevat sen viljelyhistoriaa, kuten sitä, miten kasvia on jaettu naapuristossa. Haemme nimenomaan eläviä kasveja ja pyrimme samalla herättämään ihmisten kiinnostuksen perinnekasvien säilyttämiseksi myös tuleville vuosikymmenille. Tähän mennessä kasvikuulutuksilla on pyydetty tietoja muun muassa kuminasta, härkäpavuista, raparperista ja eräistä omenapuulajikkeista sekä lukuisista viherrakentamisen kasveista. Esimerkiksi vuosina 2017–2018 etsimme terveitä ja satoisia humalakantoja. Meille ilmoitettiinkin lähes 1400 humalaa, joista parikymmentä eteni vuoden 2020 syksyllä alkaneeseen viljelykokeeseen, Heinonen kertoo.

Suomessa on viljelty humalaa aina keskiajalta asti oluen maustamiseksi ja lääkekasviksi, minkä johdosta sitä yhä kasvaa vanhoilla pihoilla. Kuitenkin esimerkiksi pienpanimot joutuvat nykyään turvautumaan tuontihumalaan, vaikka niiden keskuudessa olisi kiinnostusta siirtyä kotimaisen humalan käyttöön. Ulkomaiset humalalajikkeet taas eivät menesty Suomessa myöhäiseen kesään ajoittuvan kasvukauden vuoksi.

Viljelykokeiden kautta tuotantoon

Valistusajalla 1700-luvulla Suomessa alettiin tehdä määrätietoisempaa jalostustyötä oman kasvituotannon parantamiseksi. Etelästä tuodut lajikkeet menestyivät vaihtelevasti. Erilaisten kokeilujen kautta uusia hyötykasveja kyettiin kasvattamaan myös pohjoisessa. Tällainen on esimerkiksi peruna, jonka mukuloita Pommerin sodasta palannut ruotuväki toi mukanaan Keski-Euroopasta.
Vähitellen peruna levisi laajemmalle maahan ja satoisuutensa ansiosta se syrjäytti nauriin. Papisto teki mittavan informaatiokampanjan viljelyn edistämiseksi ja tietämystä uudesta, ravintorikkaasta kasvista levitettiin saarnojen yhteydessä. Perunaosaamisen lisääntyessä viljelyä kokeiltiin yhä pohjoisempana. 1750-luvulla rovasti Gabriel Aspegren onnistui kasvattamaan perunoita aina Pietarsaaren korkeudella.
Aspegrenin puutarha mainitaan jopa ajan englantilaisissa ja saksalaisissa alan teoksissa juuri siksi, että se oli pohjoisin paikka, jossa viljeltiin perunaa ja omenoita. Tämä onnistui pystyttämällä auringon lämpöä varaava, kivinen suojamuuri, sekä puinen rakennelma, joka esti pohjoiset tuulet. Luodun mikroilmaston ansiosta hallan riski minimoitiin. Tänä päivänä Stiftelsen Aspegrens trädgårdin ylläpitämä puutarha rakennuksineen on entisöity. Suositussa matkailukohteessa viljellään rovastin aikaisia kasveja, kuten ruusupapua, kangasajuruohoa ja väinönputkea.
Perinnekasvien olinpaikkoja olisi vaikea selvittää ilman niistä kiinnostuneita ihmisiä. Luken viestintäkampanja aloitetaan laatimalla medioille tiedote, lisäksi tutkijat osallistuvat lehtiartikkeleiden tekemiseen. Tietopyyntöjä levitetään myös somessa.

—Erityisesti puutarhamessut ja vastaavat yleisötapahtumat ovat hyödyllisiä, sillä niissä pääsee keskustelemaan suoraan ihmisten kanssa ja saamme kerättyä todella paljon tietoa. Usein kasvikuulutusten jälkeen meille tulee myös pelastuspyyntöjä ja toivotaan neuvoja vanhan kasvin siirtämisessä turvaan rakennustöiden tai vaikkapa muuton vuoksi, Heinonen on havainnut.
Maatiaislajikkeet kiinnittyvät usein tiettyihin paikkakuntiin ja henkilöihin. Perinnekasvien syrjäytymisen tavoin myös niihin liittyvä muistitieto ja kulttuurihistoria uhkaa vähitellen kadota.
Paikkakuntansa vanhoja kasveja tuntevista ihmisistä suuri osa on kasvi- tai kotiseutuharrastajia. Usein he innostuvat aiheesta ja keräävät oma-aloitteisesti taustadokumentteja Luken tutkijoille.
– Kasvikuulutuksissa toivotaan valokuvia tai kasvinäytettä sekä paikkatietoja. Usein näiden tietojen pohjalta pystytään arvioimaan, mistä lajikkeesta voisi olla kyse. Morfologisten tuntomerkkien ja DNA:n lisäksi muistitieto on tärkeä osa palapelin kokoamisessa. Kasvikantojen historiasta saattaa löytyä myös erilaisia kirjallisia lähteitä. Hyödyllisiä aineistoja ovat vaikkapa vanhan puutarhan istutuskartat, taimien tilausluettelot, paikallishistoriikit ja vanhat lehtileikkeet.

Mannerheim löytyi

Erittäin harvinaisen, jo kadonneeksi luullun lajikkeen löytyminen on tutkijoille hieno hetki. Heinonen kertoo esimerkin kenraali Mannerheimille omistetuin omenalajikkeen paikallistamisesta.
­– Eräässä vuoden 1921 Puutarha-lehdessä oli pieni juttu, jossa kerrottiin, kuinka Mannerheim oli kalastusmatkallaan Asikkalassa ihastunut maistamaansa paikallisen omenapuun hedelmään. Kenraalilta oli saatu lupa nimetä tämä ”jättiläiskokoinen, keltainen kirkas omena” hänen nimikkolajikkeekseen. Monen muun paikallisomenan tavoin se oli syntynyt siemenestä ja poikkeuksellisen suurikokoisen, maukkaan hedelmänsä vuoksi puuta oli lisätty paikkakunnalla varttamalla.
– Olimme vuosien ajan yrittäneet löytää puuta noin sadan suomalaisen paikallisomenalajikkeiden kokoelmiin. Oletuksenamme oli, että kyseessä oli nimenomaan paikallislajike, eikä yksittäinen omenapuu. Mannerheimin omenasta löydettiin myöhemmin merkintä myös lohjalaisen puutarhan taimiluettelosta. Kyselimme tietoja Asikkalan kotiseutuihmisiltä. Sattumalta saimmekin kuulla eräältä henkilöltä, että hänen vanhan koulukaverinsa pihassa kasvaa omenapuu, jota perhe kutsuu Mannerheimiksi.
Tunnistamisen avuksi Lukessa on määritetty DNA-sormenjälki sadoille Suomessa viljellyille omenalajikkeille. DNA-analyysillä voidaan saada lajiketieto selville, mikäli tunnistettavaksi annettu näyte saa osuman. Mannerheimille ei löytynyt verrokkia DNA-kirjastosta, joten se ei ainakaan ollut tavallisimpia omenapuita. Lopulta varmuus Mannerheimin omenasta saatiin eri tietoja yhdistelemällä.

Museot mukaan säilytystyöhön

Heinonen muistuttaa, että omenalajikkeita ei voi säilyttää siemenpankissa, kuten vaikkapa viljoja. Ainakin yksi puu pitää olla kasvamassa ja säilymisen varmistamiseksi tarvitaan useampia puita.
– Löydetystä Mannerheimin omenasta saatiin jaloversot vartettavaksi ja nykyään sitä kasvaa Lukessa Jokioisilla sijaitsevan Kansallisen omenapuiden kokoelman lisäksi varmuuskokoelmassa Fruticetumin hedelmälajipuistossa Lohjalla. Mannerheimin omenaa on myös sijoitettu Louhisaaren kartanolinnan omenakortteliin, joka on avoinna yleisölle.

Fruticetumin omenapuista on valittu 30 suomalaista paikallisomenalajiketta säilymistä varmistavaan kansalliseen varmuuskokoelmaan. Yksi paikallisomenista on kuuluisa Huvitus, erityisen talvenkestävä omenapuu, jonka vartteita lähti leviämään eri puolille maata innokkaiden kotipuutarhureiden mukana aina 1800-luvun lopusta alkaen.
Turun Museokeskuksen ylläpitämään Kuralan Kylämäkeen on myös sijoitettu osa alkuperäiskasvien varmuuskokoelmaa, johon kuuluu seitsemän ryvässipulin eri kantaa. Lisäksi Kuralan pellolla kasvaa viisi raparperin ja viisi piparjuuren vanhaa kantaa. Näin museo laajenee seinien ulkopuolelle.
– Kuralan Kylämäessä esitellään 1940- ja 50-lukujen maalaiselämää. Museoalue on kokonaisuus, jossa myös kasveilla on merkittävä sijansa. Tähän olemmekin pyrkineet tehdessämme yhteistyötä museoiden ja museoalan opiskelijoiden kanssa: haluamme saada heidät kiinnostumaan perinnekasveista osana historiallista ympäristöä. Museolta se edellyttää pitkäjänteistä sitoutumista huolellisuutta vaativaan työhön – sekä yleensä myös puutarhurin palkkaamista, Heinonen huomauttaa.
Varmuuskokoelmat toimivat Luken ylläpitämän geenivarakasvien keskuskokoelman varmuuskopioina. Varmuuskokoelmien avulla geenivarat tulevat myös lähemmäksi kansalaisia, sillä niitä tullaan perustamaan yleisölle avoimiin paikkoihin. Muita museoihin sijoitettuja varmuuskokoelmia ovat esimerkiksi 24 vanhaa sipulikukkakantaa, jotka kasvavat Åbo Akademin säätiön omistamassa Casa Haartmanin puutarhassa Naantalissa.