Milloin yleistoimittajasta on tiedetoimittajaksi? Tuohon kysymykseen havahduin äskettäin, tiedetoimittajain vaalikokouksessa.
Olen kohtalaisen uusi Suomen tiedetoimittajain liiton jäsen. Tunnen vain muutamia mielestäni oikeita tiedetoimittajia: vapaan toimittajan, joka kirjoittaa lääketieteestä, sanomalehden erikoistoimittajan, tieteellisen julkaisun toimittajan.
Entä minä? Voinko kuulua tähän joukkoon?
En tiedä. Kysymys ei ole yksiselitteinen.
Toimittajilla on vahva työidentiteetti. Niin myös minulla. Liityin Suomen Journalistiliittoon eli kaltaisteni joukkoon heti, kun se oli mahdollista.
Minusta tuli myös yrittäjä, kun ryhdyin vapaaksi toimittajaksi ja perustin toiminimen. Sen jälkeen tuntui kotoisalta siirtyä palkansaajista Suomen freelance-journalisteihin, Journalistiliiton valtakunnalliseen jäsenjärjestöön.
Naistoimittajissa viivyin hetken, koska halusin mukaan yhdistyksen Afganistan-hankkeeseen eli afgaaninaistoimittajien kouluttamiseen. Erosin, kun vapaa-aikani ei enää riittänyt.
Nyt olen Suomen tiedetoimittajain liitossa.
Ja miksi? Ystävä houkutteli mukaan, ja hain jäsenyyttä.
Suomen tiedetoimittajain liiton säännöissä lukee tarkalleen näin: ”Jäseneksi voidaan hyväksyä aktiivisesti tiedeviestinnän parissa toimiva henkilö, joka
* toimii tiedetoimittajana tai harjoittaa muuten tiedeviestintää tiedotusvälineessä
* toimii tiedeviestintätehtävissä korkeakoulussa tai tutkimuslaitoksessa
* toimii tieteellisen kausijulkaisun toimittajana
* harjoittaa jollakin muulla tavoin tiedeviestintää.”
Pysähdyn. Yritän löytää itseni luettelosta. Ehkä olen ykköskohdassa?
Olen ollut alalla yli kaksi vuosikymmentä, ja jos joksikin pitäisi itseään tituleerata, niin kai sitten yleistoimittajaksi. Kirjoitan usein yhteiskunnallisista aiheista. Niin kutsuttu tiedeviestintäni perustuu tuiki tavalliseen toimittajan perustyöhön, kuten tutkimusten lukemiseen ja tutkijoiden haastatteluihin.
Jokseenkin tuntuu, että tiedetoimittajalta vaaditaan enemmän.
Soitan liiton pääsihteerille Ulla Järvelle.
Hän toteaa, että tiedetoimittajain liitossa on ”pienen maan kulttuuri, katto korkealla ja seinät leveällä”. Kaltaisestani yleistoimittajasta voi olla jäseneksi, jos pystyy osoittamaan, että on haastatellut kohtalaisen usein tutkijoita ja kirjoittanut tutkimuksiin pohjaavia artikkeleja.
Pitää siis olla näyttöä ja kykyä perustella, miksi oma työ on tiedeviestintää.
Sen jälkeen pallo on liiton hallituksella.
Jäsenyyden perusteet ovat vuodelta 1985, jolloin yhdistys syntyi. Myös sosiaalisen median tekijät, esimerkiksi bloggaajat, ovat nykyisin tervetulleita. Jäseneksi ei kuitenkaan pääse, jos vain julkistaa omia tai alansa tutkimuksia. Sisältöjä pitää toimittaa ja käsitellä, jotta siihen syntyy tekijänoikeus, Järvi sanoo.
Jäsenyyteen ei riitä sekään, että aikoo joskus kirjoittaa tieteestä.
Toimittaja on vapaa ammatti, Järvi toteaa, ja kuka tahansa voi mieltää itsensä toimittajaksi – ja yhtä lailla tiedetoimittajaksi.
Kysymys siitä, kuka on oikea tiedetoimittaja, ei askarruta vain minua. Se on kuumentanut viime vuosina tunteita myös useissa Euroopan maissa.
Kuulen siitä Ulla Järveltä.
Suomen yhdistys kuuluu eurooppalaiseen kattojärjestöön EUSJA:aan (European Union of Science Journalists’ Association). Sen rakenne murtui, kun osa kansallisista yhdistyksistä perusti kilpailevan kattojärjestönsä EFSJ:n (The European Federation for Science Journalists).
Uuteen kattojärjestöön kuuluvat esimerkiksi italialainen, ranskalainen ja hollantilainen yhdistys. ESFJ on ilmoittanut hyväksyvänsä täysvaltaisiksi jäsenikseen vain ”puhtaat” tiedejournalistien järjestöt.
Harmillista ja vanhakantaista, Järvi toteaa. Suomen yhdistyksen jäsentutkimuksesta selviää, että monella tiedetoimittajalla on päällekkäisiä rooleja.
”Vapaat toimittajat voivat tehdä journalismin lisäksi viestinnän töitä, esimerkiksi yliopiston tai tutkimuslaitoksen lääketieteen viestintää. Viestijät taas saattavat tehdä vain järjestönsä lehteä ja mielestään puhtaasti journalistisin periaattein.”
Uuden kattojärjestön perustaminen ei kieli vain ”puhtaan” journalismin korostamisesta. Taustalla lienee rahan, vallankäytön ja henkilösuhteiden ongelmia, Järvi toteaa.
Suomen yhdistys on Euroopassa poikkeuksellinen, sillä se saa rahoituksensa pitkälti kopioinnista maksettavilla Kopiosto-korvauksilla. Yksittäiset tekijät eivät saa korvauksia tuottamansa materiaalin kopioinnista, vaan ne maksetaan kollektiivisesti tekijöiden ja kustantajien järjestöille.
Kopiosto-korvaukset selittävät osaksi myös sen, miksi yhdistys aikoinaan perustettiin. Tieteellisten lehtien toimittajilla ei ollut järjestöä, joka edustaisi heitä Kopiostossa.
Muistelen Vesa Niinikankaan taannoista Suomen tiedetoimittajain historiikkia, josta selviää, että Euroopassa oli täysin uutta koota ”koko tieteen tiedotuksen väki eli yliopistopiiri, journalistit ja tieteellisen sarjojen toimittajat” samaan liittoon.
Ensimmäiseksi puheenjohtajaksi valittiin Paul Fogelberg, jonka mielestä liiton tärkein tehtävä on tiedetoimittajan identiteetin kehittäminen ja lujittaminen.
Bang! Juuri tätä etsin. Mikäköhän se identiteetti sitten on?
Fogelbergin mukaan laaja nimitys tiedetoimittaja käsittää ”kaikki tehtävät, joissa välitetään tietoa tieteestä tutkijoilta suurelle yleisölle tai toisille tutkijoille”.
Hänestä journalistien ja tiedottajien ammattikuvat olivat 1980-luvun lopussa melko selväpiirteisiä. Tieteellisen kausijulkaisun toimittajan identiteetti oli tuolloin paljon hämärämpi, sillä työtä tehtiin suurilta osin sivutoimisesti tai vapaa-ajalla.
Entä mitäköhän tiedetoimittajan identiteetti on nyt?
Soitan tuoreelle puheenjohtajalle Heljä Saloselle, joka on Paul Fogelbergin linjoilla. Tiedetoimittaja on hänestä yhtä laaja käsite kuin tiede. Nykyisin tiedetoimittamista voi harjoittaa yhä useammalla tavalla, kuten bloggaamalla ja podcasteilla.
Identiteetti vastaa ensisijaisesti kysymykseen ”kuka minä olen”. Salosesta se on ”iso asia, jota yhdistys tai jäsenyys ei voi määritellä”.
Salonen on työskennellyt Iltalehdessä yli 30 vuotta ja lähinnä terveystoimittajana. Työidentiteetin ”kipein kohta” oli alkuaikojen syvään juurtunut mielikuva iltapäivälehden toimittajan työstä, ikään kuin hän olisi ”henkilökohtaisesti vastuussa jokaikisestä lööpistä”.
Salonen joutui tällöin myös osoittamaan, että ”tämä mun juttu on ihan oikeaa journalismia”.
Nykyisin terveyden asiantuntijat antavat mielellään haastatteluja iltapäivälehdille, koska niiden lukijakunta on laaja. Tiede kiinnostaa lukijoita, Salonen sanoo.
Heljä Salosen mielestä on hyvä, että tiedetoimittajissa on monenlaisia ihmisiä. Hänelle oli ”suuri askel”, kun hänet hyväksyttiin tiedetoimittajain liiton jäseneksi, ja ”suorastaan järisyttävää”, kun hänet valittiin Vuoden tiedetoimittajaksi vuonna 2017.
Tieteestä pitää uskaltaa kirjoittaa, hän toteaa. Tiede ei tarjoa yhtä mustavalkoista vastausta, eikä yhden artikkelin tarvitse selittää ”koko maailmaa”.
Tiedetoimittajain liitossa ei myöskään arvoteta, mikä on kelvollista tiedejournalismia. Tieteestä voi kirjoittaa yleistajuisesti yhtä lailla blogiin, tiedejulkaisuun tai naistenlehteen.
Miksi kysymys siitä, kuka on oikea tiedetoimittaja, sitten edes askarruttaa?
”Siksi, että tiede on niin arvovaltaista”, Heljä Salonen sanoo. ”Voi tuntua, että tiedetoimittajan titteli vaatii enemmän kuin se, että sanoo olevansa toimittaja, vapaa toimittaja tai vaikka naistoimittaja.”
Se on niin totta. Juuri siitä pohdintani alkoi.
Oli helppoa liittyä Journalistiliittoon ja freelance-journalisteihin. En edes ajatellut, etten kelpaisi Naistoimittajien jäseneksi. Tiedetoimittajain liittoon pääsin ilmeisesti siitä syystä, että olin kirjoittanut tieteestä yleistajuisesti riittävän paljon.
Mukaan halusin samasta syystä kuin Salonen. Että tutustuisin muihin ja oppisin uutta.
Siitä on hyvä jatkaa.