Puhe seksityöstä on puhetta etuoikeuksista

Salla Nazarenko

Tiedätkö, kuka on Rina Akter?
Hän on bangladeshilainen entinen seksityöläinen, joka päätyi BBC:n sadan vaikutusvaltaisimman naisen listalle tänä vuonna.

(Näyttökuva)
Rina Akter kertoo haastattelussa pragmaattisesta suhteestaan seksityöhön.

Rina Akter myytiin 10-vuotiaana bordelliin, jota hänet vapautettiin 16-vuotiaana. Koronan aikaan hänestä tuli ikoninen hahmo hänen järjestettyään ”siskoilleen”, Dhakan seksityöntekijöille, ilmaisia aterioita, kun pandemia vei asiakkaat.

Akter itse oli jo siirtynyt töihin seksityöläisiä auttavaan organisaatioon. Akter, joka ei ole voinut palata kotikyläänsä ja jonka avioliitto päättyi, kun puoliso ei nähnyt Akterissa muuta kuin entisen seksityöläisen, sanoo nyt, että hänen täytyy auttaa muita seksityöläisiä.

”Jos en puolusta heitä, kukaan ei sitä tee.”

Akter on kerännyt Bangladeshiin verkoston, johon kuuluu farmaseutteja, lääkäreitä, järjestötyöntekijöitä ja yksityisiä lahjoittajia. Myös Akter tekee yhä satunnaista seksityötä, sillä hän kasvattaa kahta poikaansa yksin.

Akterin asenne seksityöhön on pragmaattinen. Naiset tarvitsevat rahaa, ja sitä seksityöllä voi ansaita. Akterin tehtävä on paitsi luoda siskoilleen inhimillisemmät työolot, myös auttaa vanhempia seksityöläisiä hankkimaan toinen ammatti, jotteivät he päätyisi kerjäämään.

Akterin asennetta toivoisin näkeväni täälläkin.

”Ei ole onnellista huoraa”

Syksyllä suomalaisia seksityön tekijöitä hätkähdytti rikoskomisario Kenneth Eriksson. Pitkän linjan poliisin muistelmat ilmestyivät lokakuussa, ja hän antoi kirjaansa liittyvän haastattelun Helsingin Sanomille. Siinä hän mainitsi, ettei ole koskaan tavannut aidosti onnellista huoraa ja kyse on aina jonkinlaisesta hyväksikäytöstä.

Osa suomalaisista alan toimijoista järkyttyi Erikssonin ulostuloista. Heistä ehkä tunnetuin, seksuaaliterapeutti, kirjailija ja aktivisti Tiia Forsström pettyi valtavasti Erikssoniin.

”Hän oli meille se hyvä tyyppi, poliisi, jolle voi soittaa. Kukaan ei ollut tätä ennen kuullut hänen huorittelevan meitä. Haastattelu vei luottamuksen poliisiin monelta nollille,” Forsström sanoo keskustellessamme aiheesta.

Forsströmin mukaan Eriksson kyllä todellisuudessa osaa erotella ihmiskaupan uhrit ja sitten ne seksityön tekijät, joiden asiat ovat kunnossa ja ”jotka eivät voisi poliisia vähempää kiinnostaa.”

Forsströmiä turhauttaa paitsi Erikssonin sanomiset myös median suhtautuminen seksityöhön ylipäätään. Siitä puhuvat useimmiten ne, joilla ei siitä ole kokemusta. Uhrinäkökulma on tavallinen.
Forsströmille itselleen kaapista tulo seksityön tekijänä oli pelkästään positiivinen asia.

”Se teki työstäni entistäkin turvallisempaa. Minua ei voi kiristää millään. Lisäksi psyykelleni sopii parhaiten se, että olen aina minä, ilman kaksoiselämää.”

Suurin ongelma on stigma

Olen itse pohtinut seksityön mysteeriä niin kauan kuin muistan. Kun monta vuotta sitten ensi kertaa puhuin Pro-Tukipisteen toiminnanjohtajan Jaana Kauppisen kanssa, kysymykseni olivat kliseisiä ja tirkisteleviä. Kauppinen, aina rauhallinen ja asiallinen sanoi, että ”jos kysytään, niin en minä (prostituoidun) ammattia kenellekään suoraan suosittele, mutta suurin ongelma sen ympärillä on stigma.”

Niin, stigma. Seksityö ei ole useimpien mielestä edelleenkään työtä vaan epätoivoisen viimeinen ranta. Ajatus, joka Erikssonillakin tuntuu olevan, on, että ihminen ei missään nimessä valitsisi seksityötä, jos mitään muita vaihtoehtoja sille olisi. Mutta onko näin?

En väheksy lieveilmiöitä. Olen tavannut ihmiskaupan uhreja, olen katsellut venäläisellä miliisiasemalla huumeriippuvaisia katuprostituoituja tukkoon pistettyine suonineen. Olen ollut Bangkokissa tyttöbaarissa katsomassa, miten elämään – tai ainakin työhönsä – perin kyllästyneet naiset työntävät savukkeita häpyhuuliensa väliin. Olen lukenut naisten kohtaloista Norsunluurannikon ja Bangladeshin ilotaloissa, ja toki suomalaisten thai-hierontapaikkojen takahuoneissakin.

Kuva: Tiia Forsström
Tiia Forsströmille kaapista tulo seksityöläisenä teki työstä entistäkin turvallisempaa.

Silti väitän, että seksityöstä ei pitäisi puhua kuten Eriksson. Ylipäätään siitä pitäisi puhua ennen muuta niiden, jotka työtä tekevät tai toimivat sen liepeillä – vaikka sitten asiakkaina. Seksityön tekijä Tiia Forsström närkästyi Kenneth Erikssonin sanomisista myös asiakkaidensa vuoksi. Forsströmin asiakkaita tuskin voi syyttää hyväksikäyttäjiksi.

Sääliä, kauhistelua, tirkistelyä

Seksityökeskustelu pitäisikin riisua säälistä ja kauhistelusta. Se pitäisi vetää hämäriltä kujilta ja kansalaisjärjestöjen avustusprojektien tiedotteista valtamediaan ja vakavan yhteiskunnallisen keskustelun piiriin. Hyvää tarkoittavat lakialoitteet kuten seksinostokiellot ovat toimineet huonosti nimenomaan ihmiskaupan kitkemiseksi, jota varten niitä on laadittu. Sen vuoksi esimerkiksi Amnesty International puhuu nykyään prostituution dekriminalisoinnin puolesta.

Pieni askel siihen suuntaan, että seksityöläiset voimaantuisivat keskustelemaan, otettiin Suomessa pari vuotta sitten. FTS Finland on verkosto, joka kattaa koko seksi- ja erotiikka-alan erilaisina työnkuvineen. Siihen kuuluu nyt toistasataa ihmistä, mutta stigma tekee järjestäytymisestä monelle vaikeaa.

Olen jo kauan sitten ymmärtänyt, että seksipuhe, jollaista esimerkiksi itse harrastan, on globaalisti pienen vähemmistön etuoikeus. Iranilainen näyttelijä ei saa elokuvassa edes hipaista miestä. Minä voin kirjoittaa kirjan vapaasta seksistä eikä kukaan taita päästäni hiusta.

Amerikkalainen tänä vuonna edesmennyt feministikirjailja Elizabeth Wurtzel kirjoitti yli 20 vuotta sitten kirjassaan ”Bitch”, että on tasan kolme ammattia, joissa nainen tienaa aina miestä paremmin: valokuvamalli, strippari ja prostituoitu. Kuvaavaa, että nämä naisten dominoimat ammatit ovat myös yleisesti stigmatisoituja ja vähempiarvoisena pidettyjä. Naisen kutsumushan olisi olla hoiva, eikä hänen kuuluisi olla röyhkeästi esillä, varsinkaan ei seksi edellä.

Samalla tavalla seksityön pohtimisen pitäisi olla pohtimista etuoikeuksista. Kenelle seksityö on vapaa valinta ja kenelle ei, riippuu olosuhteista. Yhteiskuntaluokasta, koulutuksesta, ympärillä olevista taloudellisista mahdollisuuksista.

Kenenkään ei pitäisi joutua myymään seksiä silloin, kun se on vaarallista ja riistävää. Mutta sen ihmisen, jolle seksityö on kutsumus tai paras vaihtoehto, pitäisi saada tehdä työtään rauhassa, laillisesti, turvallisesti ja ilman stigmaa. Yhteiskunnan tehtävä olisi suojella haavoittuvia, antaa vaihtoehtoja vaihtoehdottomille ja lakata teeskentelemästä, että prostituutio katoaa, jos sitä riittävän kauan ja hartaasti paheksuu.

TUNTURIEN PÄÄLTÄ

Mikko Suominen: Kuukausi kaamoksessa

TIETEEN ÄÄRELTÄ ARKEEN

Päivi Ängeslevä: Perustavan kysymyksen äärellä – kuka on tiedetoimittaja?
Aki Petteri Lehtinen: Luulot pois – tieto tiskiin vuonna 2021
Aki Petteri Lehtinen: Tiede uudistaa itseään
Aki Petteri Lehtinen: Sivistynyt painiottelu valistuksesta

Kolumni

Salla Nazarenko: Aleksei Naval’nyi ja epätoivon isänmaallisuus

Tiedetoimittaja-lehti

Julkaisija

Suomen tiedetoimittajain liitto ry.
Finlands vetenskapsredaktörers förbund rf.

Tiedetoimittaja-lehti on Kulttuuri- ja mielipidelehtien Kultti ry:n jäsen

Toimitus

Päätoimittaja Ulla Järvi

ISSN

ISSN 2242-4237 (Verkkolehti) | ISSN 1235-0338 (Painettu)

Tiedetoimittaja-lehti on sitoutunut vastuulliseen journalismiin