Eläimen näkeminen, ymmärtäminen ja tietäminen ovat moniulotteisia haasteita. Onnistuuko se lemmikkikanin opastamana?

Harmaa kääpiökani, Nuusku, hyppii suoraviivaisesti asunnossamme liukkaalla lattialla, matolle saavuttuaan se jo hyppii pehmeästi korkealle ja kääntyillen. Lukemani mukaan korkea hyppely kertoo iloisuudesta. Alle vuoden ikäisenä kani hyppeli kyllä korkeammalle, melkein metriin, nyt kolmevuotiaana hypyt ovat enää reilun vaaksan korkuisia.
Mihin kani tarvitsee iloisuutta? Vai ovatko hypyt Avara luonto -kaavan mukaan harjoittelua? Nuusku harjoittelee kyllä reittejä ja suojapaikkoja, esimerkiksi juoksee nopeasti asunnon toisesta päästä kaapin alle suojaan, ja pian sama uudestaan. Tai hyppii ja kääntyilee sekä juoksee mutkitellen ilman päämäärää, tämä harjoitus on ehkä kerran päivässä. Nuusku siis on yleensä häkissä, mutta pääsee asuntoon vapaaksi tunniksi tai kahdeksi päivässä.
Kani on sangen yksinkertainen eläin, voisi sanoa tyhmä. Näin ajattelin kun pupu hankittiin. Se sopisi 6-vuotiaalle pojalleni, eikä olisi niin hankala ja kallis kuin koira. Eikä siitä sitten niin tolkuttomasti tarvitse huolehtia, jos vaikka sairastuu, kuolkoon pois.

Pupu ja neurobiologin kommentit

Kolmen kanivuoden jälkeen ajattelen yhä Nuuskun olevan sinänsä yksinkertainen, mutta nyt näen sen toimivan tarkoituksenmukaisemmin ja monimutkaisemmin.
Taitaa olla yleensäkin turha käyttää sanoja tyhmä ja ei-tyhmä tai älykäs, koska itse kutakin pitäisi arvioida eri kriteerein ja tilanteen mukaan. Niinpä päätin pyytää tätä artikkelia varten kommentteja Mahesh Miikael Karnanilta, suomalaiselta Cambridgessä väitelleeltä neurobiologilta ja Osk. Huttunen -stipendiaatilta. Hän aloittaa lokakuussa apulaisprofessorina Vrije Universiteit Amsterdamissa. Tutkimukset kohdistuvat etuaivolohkon ja hypotalamuksen välisiin hermoyhteyksiin, hiirtä malliorganismina käyttäen.

Nuuskun käyttäytyminen saa koko ajan uusia piirteitä, mutta hitaasti. En usko, että ne ovat meiltä ihmisiltä opittuja eli ihmismäisiä, sen sijaan uusi on jo geeneissä. Pupu siis ikääntyessään automaattisesti muuttuu monimutkaisemmaksi, etenkin suhteessa ympäristöön.

Nuuskun ymmärtäminen muuttui, kun tajusin sen toimien riippuvuuden ympäristöstä ja tilanteesta. Minun pitää ymmärtää tilanne, ottaa se mukaan pupuun ja vielä pupun näkökulmasta. Pupu on nyt laajempi ja monimutkaisempi myös minulle. Esimerkiksi äänet, ne vaihtelevat sangen vähän, mutta tilanteesta riippuen sama ääni tarkoittaa eri asiaa. Vastaavan olen lukenut ketuilta, silläkään ei ole kovin paljon ääniä erilaisia ääniä. Nuusku tervehtii, tietää ja reagoi laumansa eli meidän perheen tekemisiin koko ajan. Kanit ovat laumaeläimiä, mikä korostanee yhteyttä.
Kanit ovat ruokaa monelle eläimelle. Ne ovat koko ajan varuillaan ja pakenevat koloon helposti. Voi sanoa, että kani on pelkuri. Vai pelkääkö se? Ehkä se on enemmän varuillaan ja väistää, pelko olisi jatkuva ja rasittava stressi. Milloin eläin yleensäkin pelkää ihmistä, niin kuin usein sanotaan?

Eläinten tunteet, mihin eläin tarvitsee niitä, evolutiivisesti? Vai toimivatko ne enimmäkseen tunteen perusteella, ei ajatelmien ja reaktioiden? Vai onko tunteen ja järjen erottaminen ongelma vain ihmiselle? Lemmikkipupulla vaikuttaa kyllä olevan aikaa fiilistelyyn, se ei kyllästy silittelyyn, pomppiseen tai loikoiluun.

Pupu ja työt

Kirjoitan luonnosta ja valokuvaan eläimiä, koulutukseltani olen biologi. Nuusku-opetukset ovat asettaneet uusia vaatimuksia työhöni. Etenkin vanha eläinkuvaukseni tuntuu pinnalliselta, eläimestä pitäisi näkyä enemmän, jotta kuvat olisivat enemmän toden kaltaisia. Moni vanha kuva on eläimen ulkonäköä vain, käyttäytymisestä tai ympäristön vaikutuksesta eläimiin on vähemmän kuvia, liian moni otos pysähtyy eläimen pintaan.
Jonkinlainen ero on olemassa luonnon ja tieteen välillä – onko siis kuvan tai artikkelin sisältö enemmän luonnossa vai tieteessä. Pelkästä luonnosta kertominen on sangen epäkaupallista, eläin ja sen monimutkaisuus kiinnostavat vain muutamia ihmisiä.
Tämäkin kirjoitus kertoo eniten ihmisaivoista.