Saako tiedejournalisti essehtiä? Osa I

Teksti ja kuvat: Tapani Niemi

Tuhannen vuoden tiivistäminen viiteen, vajaan tunnin mittaiseen radiodokumenttiin on helppoa. Alfred Hitchcock neuvoi, että leikkaa vain tylsät kohdat pois. Noudatin ohjetta mutta sarja kuulosti siitä huolimatta luennolta ja väliin saarnalta. Tein rohkeita valintoja tarinankerronnan, dramatisoinnin ja esseen suuntaan. Kerronta alkoi vetää mukaansa, mutta oliko se enää tiedejournalismia.

Sodan jälkeen ei saanut mistään kunnon pyyntivälineitä. Verkot piti kutoa itse paksusta ja hauraasta pumpulilangasta, verkon kohot kääriä tuohesta ja painot eli kivekset tehdä kivenmurikoista, jotka kätkettiin tuohiropeeseen.

Kemijoen lohi, meriaimen ja merisiika kuolivat 75 vuotta sitten sukupuuttoon, ja siitä on tehty satoja uutisia, artikkeleita, reportaaseja, dokumentteja, elokuvia, kirjoja ja väitöksiä.

Itse tein ensimmäisen tv-dokumentin vesivoiman rakentamisen historiasta yli 30 vuotta sitten ja sen jälkeen satoja radiojuttuja, -dokumentteja ja lehtiartikkeleita.

Kuinka kertoa tuoreesti läpeensä kalutusta aiheesta, kun kaikki oli jo kerrottu?

Historiaton maakunta

Keväällä 2021 Ylessä esitettyä Lohen surma -radiodokumenttisarjaa varten kuuntelin satoja tunteja Lapin Radion äänityksiä 1960-luvulta lähtien ja 600 Yle-arkiston ajankohtaisjuttua. Tuhannet jutut kertoivat jokiyhtiön herrojen, valtion ja kuntien virkamiesten sekä poliitikkojen unelmista ja huolista. Kaikissa kuulsi moderni uho. Luonto pitää saada kuriin. Lappi oli teollisuuden raaka-ainevarasto, joka halusi hinnalla millä hyvänsä vaurastua.

Kemijoen lohenpyytäjistä ei löytänyt ainuttakaan henkilöhaastattelua, vaikka Kemijoen sanottiin aikoinaan olleen Euroopan paras lohijoki, ja Kemijoen vesistö kattaa kaksi kolmasosaa Lapin pinta-alasta ja kolmanneksen Suomesta.

Kuinka kertoa tuoreesti läpeensä kalutusta aiheesta, kun kaikki oli jo kerrottu?

Kaipasin lohidokumenttiin Kemijoen lohenpyytäjien tuntemuksia, kun toimeentulo, elämäntapa ja usein perhe tuhoutuivat ”yhteisen edun” vuoksi. Jopa uskottavan ajankuvan rakentaminen tuntui mahdottomalta arkistojen avulla.

Ihmettelin asiaa toimittaja Aino Lehtolalle, joka työskenteli vuosikymmeniä alueradiossa. Hän ei meinannut uskoa. Selitys löytynee uutistyön luonteesta.

Toimitus seurasi ajankohtaisia konflikteja ja uutisaiheita. Kadonnut ammatti, lohenpyytäjä, ei kiinnostanut jälleenrakentavaa ja ”edistyvää” Lappia. Modernisaatio pyöritti uutissirkusta teollistamisen ja investointien teemoissa.

Miksi kansakin vaikeni

Lapissa valehdeltiin häpeilemättä vielä 2000-luvulla, ettei lohi noussut koskaan Rovaniemen yläpuolelle. Muistin 1960-luvulta, kun vanhat miehet puhuivat juovuspäissään lohisaaliista, joita sodan jälkeen sai Yli-Kemiltä, siis Kemijoen latvoilta, läheltä Korvatunturia.

Tein toivioretken tavatakseni Kemijoen viimeiset lohenpyytäjät Savukoskella. Vietin päiväkausia heidän seurassaan, ja tallensin muisteluksia useita tunteja.

Aluksi he suhtautuivat varauksellisesti pyyntööni. Heille oli naurettu vuosikymmeniä ja sanottu, että älkää jauhako paskaa. Korvaukset olette saaneet.

Pian lohimiehet ymmärsivät, että halusin vilpittömästi tallentaa muistoja ajasta, jolloin Kemijoki oli vielä elävä lohijoki. Padot murtuivat, ja 80-vuotiaat vanhukset syttyivät liekkeihin. He puhuivat kuin nuorukaiset valtavista lohista, jotka saattoivat tempaista lapsen virran syvyyksiin.

Olisin halunnut haastatella myös vanhoja naisia. Tiesin toki, että sodan jälkeen lohenpyynti kuului miesten töihin, ja puhe lohisaaliista oli miesperinnettä.

Soittelin silti pitkin Suomen pisintä jokivartta, koska naiset osaavat kertoa syvällisesti haavoittuneen ihmisen ja yhteisön reaktioista. 1900-luvulla syntyneillä miehillä ei ole sanoja niille tunteille.

Nainen myös piti perheen kasassa sillä aikaa, kun mies taisteli barrikadilla. Kun valtio, maakuntaliitto ja jokiyhtiö nujersivat kapinallisen, nainen hoivasi perheen ”pään” taas työkuntoon.

Muutaman naisen löysin, mutta jokainen kieltäytyi jyrkästi haastattelusta. Eivät halunneet enää repiä vanhoja haavoja auki.

Ajattelin menneisyyttä uudelleen

Kymmenisen vuotta sitten tein kuusiosaisen radiodokumenttisarjan Nyljetty maa, jossa pohdin Lapin modernia historiaa ryöstötalouden näkökulmasta. Kuka hyötyi, kuka menetti, ja miten lappilaiset suhtautuivat ”edistyksen riemumarssiin”? Ryöstötalouden termi on akateeminen ja peräisin professori Ilmo Massan väitöskirjasta.

Nyljetty maa pohjusti Lohen surma -dokumenttisarjaa.

Aimo Kakkinen näyttää lato-dokumenttia, kuinka suuria lohia keskimäärin sai Kemijoen yläjuoksulta. Kakkisen kymmenehenkinen perhe eli luontaistaloudessa, ja lohi pelasti heidät sodanjälkeiseltä puutteelta ja nälältä.

Molemmat sarjat rakentuivat tutkijoiden haastatteluiden ja paikallisten ihmisten muisteluiden pohjalle. Tutkija kertoi Kemijoki-laaksosta lintuperspektiivistä ja jokivartinen muurahaisen.

Itse tiesin jokivartisena, miltä tuntui elää Lapin historian suurinta murrosta. Nyt ajattelin tuota aikaa uudestaan. Halusin saada yleisen ja henkilökohtaisen näkökulman keskustelemaan keskenään. Yksityiset ihmiset tekivät historiaa, vaikka he eivät tienneet tekevänsä modernia kumousta.

Yleinen näkökulma ei tietysti tarkoita, että tieteellisten tutkimusten pohjalta syntyisi vain yksi yleinen kertomus Lapin historiasta. Kertomuksia on useita, jopa toisensa poissulkevia, ja silti jokainen saattoi olla oikeassa. Riippui näkökulmasta, mikä puoli norsusta paljastui katsojalle.

Tämä kulttuurintutkimukselle tyypillinen paradoksi antoi luvan tulkita aineistoa omalla tavallani. Enhän tehnyt akateemista julkaisua vaan radio-ohjelmaa.

Mutta lupa ajatella itsenäisesti ei antanut tehdä mitä tahansa. Pidin koko ajan mielessä tutkittuja tosiasioita. Ohjelmantekijän pitää säilyttää uskottavuus. Jos kerronnassa on liikaa etunojaa, ohjelma kuulosti saarnalta tai poliittiselta jankutukselta, joka suututti kuulijan.

Moniääninen Lappi

Ratkaisin ongelman moniäänisyydellä. Kerroin tapahtumista niiden ihmisten näkökulmasta, joitten toiminta synnytti tuon Lapin historiallisen vaiheen. En halunnut katsella menneisyyttä vain ministeriöiden ja virastojen ikkunoista, vaan kävelin jokirantaa, pirtteihin ja savusaunoihin.

Virallinen historia ja valta-diskurssi unohtivat vähäväkiset kylät ja köyhän rupusakin, vaikka he usein edustivat enemmistöä tuon alueen väestöstä. Näin kävi kotikyläni asukkaille ja Kemijoki-varren lohenpyytäjille.

Jotkut luonnonsuojelijat ja lohiaktivistit kysyivät ihmetellen, että miksi sinä haastattelit noita paskoja. Virkamiehet ja johtajat ovat saaneet äänensä kuuluviin jo sata vuotta.

Sanoin, että he tuijottivat sormea, joka osoitti kuuta. Uskottava dokumentti ei saa olla Moskovan Tiltu, joka kertoi lopullisia totuuksia. Kuunnelkaa kokonaisuutta, älkää yksittäisiä sanoja.

Dokumentit pyrkivät valaisemaan asiaa eri puolilta, moniäänisesti. En vääristellyt niiden kertomuksia, jotka olivat aktivistien mielestä ”väärässä tai yhtiöiden puolella”. Maakuntaliiton johtajat ja poliitikot uskoivat tekevänsä ratkaisuja koko Lapin hyväksi.

Mitä tapahtuu, jos ärähdän Kemijoki Oy:n toimitusjohtajalle ja Lapin liiton toiminnanjohtajalle?

Totesin, että näin asiat tapahtuivat, näin se perusteltiin ja tällä tavalla jokivarren väki sen koki. En esittänyt mitään näkökulmaa ”oikeana” tai ”totena”. Historiassa ei ole totuutta.

Muuan tutkija ihmetteli, miksen laittanut herroja tiukille. Enkö uskaltanut?

Mitä tapahtuu, jos ärähdän Kemijoki Oy:n toimitusjohtajalle ja Lapin liiton toiminnanjohtajalle. Pienempikin herra marssii heti ulos studiosta, ja minä menetän mahdollisuuteni dokumentaristina. Halusin antaa jokaiselle mahdollisuuden kertoa oma tarinansa.

Halusin käännellä loppuun kaluttuja lähteitä ja lausuntopuheita. Halusin ajatella menneet tapahtumat uudestaan jokivarren luupin läpi.

Uutis- vai tarinarakenne

Perinteinen journalismi suosii uutisrakennetta. Uutisjuttu pitää kuulijan otteessaan vain muutaman lauseen ajan. Siksi 50 minuutin dokumenttiohjelma vaatii tarinallisen rakenteen.

Jos murhaajan paljastaa heti ingressissä, miksi kuunnella ohjelmaa 49 minuuttia. Tarinallinen esitys tihentyy edetessään ja huipentuu viimeisillä minuuteilla. Lisäksi esitys sisältää dramaturgisia käänteitä, takaumia, huippuja, suvantoja ja monia muita.

Lähdin Lohen surma -dokumenttisarjassa liikkeelle Aatamista ja Eevasta. Kemijoki vuonna 1000 oli fiktio, koska emme tiedä kovin paljon siitä ajasta.

Tuo ajankohta oli dokumentaristille hedelmällinen, koska Lapin nykyinen väestörakenne alkoi hahmottua. Silloin luotiin pohja Kemijoen lohen ja vaelluskalojen omistussuhteille. Ruotsin vanhat maakuntalait sanoivat, että kellä ranta, sillä vesi ja tietysti kalat ja kalastusoikeus.

Radiodokumentti edellyttää kertovaa aineistoa, jonka kuulija ymmärtää. Dokumentaristi toivoo, että kuulija seuraa kerrontaa ja eläytyy tapahtumiin, näkee ne ”sielunsa silmin”, ikään kuin itsekin kahlaisi Kemijoen rantapadoilla muinaisten lohenpyytäjien kanssa.

Varhaisimmat tiedot Kemijoelta vuosilta 1000–1300 ovat satunnaisia arkeologisia löytöjä. Ne ovat tunnetusti mykkiä. Radiodokumentti vaatisi ainakin kaunokirjallisia kuvauksia, mutta nekin puuttuvat tyystin.

Mitä on radioessee

Aineistoni sisälsi paljon asiantuntijapuhetta. Tiede-diskurssi on usein puisevan asiallista. Tuskailin, että jos teen aineistostani dokumentin, Kemijoen lohi ei koskaan herää kuolleista.

Leukkuhamara on Ylä-Kemin kuuluisimpia lohenpyyntipaikkoja, johon Kakkisen veljekset rakensivat joka kevät useita lohipatoja. Leukkuhamaraa muistellaan yläperän pirteissä vieläkin kaiholla. Lohiaktivisti Kari Kilpimaa ja entinen lohenpyytäjä Aimo Kakkinen katsovat etelään, josta Se kohta taas tulee.

Piti keksiä keino. Miten saan 70 vuotta sitten tapetun lohen polskuttelemaan? Miten kuivuneen suomun maistumaan verekseltä suolakalalta? Ja miten 80-vuotiaat lohenpyytäjät hihkumaan kuin nuoret pojat?

Minun oli pakko viedä kerrontaa perinteisestä dokumentista rohkeampaan suuntaan. Viisi tuntia tiedejorinaa tappaa muutkin kuin Kemijoen lohen. Olin kokeillut esseetyyliä Nyljetty maa -dokuementtisarjassa.

Tuottaja Hannu Karisto sanoo, että radioessee on melkein hävinnyt radiokerronnan muoto. Radioessee ottaa enemmän vapauksia kerronnallisissa valinnoissa kuin radiodokumentti. Essee vie genreä kaunokirjalliseen suuntaan.

Esseistinen radiodokumentti on hybridi, joka kertoo faktat, mutta kertoja on henkilökohtaisesti läsnä kertomuksessa, joko omakohtaisena kokijana, omaelämänkerrallisesti, tai fiktiivisenä minänä 1500-luvun Kemijoella.

Ikään kuin kertoja haluaisi sanoa, että minä näin tämän kaiken omin silmin. Minä oli läsnä, kun lohta lahdattiin sukupuuttoon. Näkemäni kosketti minua.

Kertoja haluaa, että kuulija samaistuu fiktiiviseen kokijaan.

Kuulo- ja tuoksukuvia

Dramatisoituja radiodokumentteja kutsuttiin ennen osuvasti kuulokuviksi. Termi sisältää ongelman. Kuinka voi kuulla kuvia?

Arkiajattelu nojaa vanhentuneeseen, 1900-luvun behavioristiseen havaintoteoriaan. Se väittää, että mieli on aluksi tyhjä taulu, johon havainnot tuovat sisältöä. Kaikki informaatio tulee ”ulkoa”. Hahmoteoria väitti päinvastaista.

Ihmisen mieli ei ole passiivinen vastaanottaja. ”Sisäpuoli” työskentelee aktiivisesti, se rakentaa hypoteesejä, etsii, testaa ja valikoi ”ulkoa” tulevaa aineistoa ja tulkitsee sitä.

Sovellan hahmoteoriaa dokumentin tekoon.

Lohen surma -dokumenttisarjani käsitteli lohenpyynnin historiaa tuhannen vuoden ajalta, valtion ja yksilön roolia lohipolitiikassa ja talousjärjestelmien muutosta. Kenelläkään ei ole henkilökohtaista kokemusta 1300-luvulta.

Jokainen radion kuulija on kuitenkin joskus soutanut joella, kuunnellut kosken ääniä, viettänyt öitä luonnossa, kuunnellut hiljaa, miten pohjoisen linnun laulu vaikuttaa mielialoihin.

Halusin havahduttaa kuulijan tunnistamaan nämä muistot ja liittämään omat kokemukset ja tunteet kerrontaani. Ohjelman kuuntelija ei ollut passiivinen seuraaja, johon yritin vaikuttaa, jättää jälkeä, vaan sisäisesti aktiivinen, tunteva, kokeva ja moraalinen yksilö.

Kerroin äänisuunnittelija Kai Rantalalle ja Tiina Luomalle, millaisen tunnelman halusin luoda kerronnan taustalle. He koostivat useista eri tehosteista erilaisia vaihtoehtoja ja yhdessä päätimme, mitä käytimme ohjelmassa.

Entinen lohenpyytä Oiva Leukku pyydysti alle kouluikäisenä isänsä kanssa lohta Savukosken Martinkylällä. Pikkupojasta lohet olivat suuria kuin pedot, varsinkin kutukypsä syyskojamo. Meritaimen ja merisiika nousivat myös yläjuoksulle.

Jokaisella elementillä ja sekunnilla piti olla itsenäinen kerronnallinen tehtävänsä. Mitä asiaa se edisti, kertoi tai vei eteenpäin? Emme käyttäneet efektejä ja musiikkia vain sen vuoksi, että radio-ohjelmassa niitä yleensä käytetään.

Äänisuunnittelijat Rantala ja Luoma antoivat äänellisen muodon visuaalisille ajatuksilleni. He toivat uusia tasoja, monimerkityksellisyyttä, jota en osannut ennakoida käsikirjoitusta tehdessäni.

Ääni- ja tunnemuotoilua

Kerroin spiikissäni tosiasiat ja taustat. Käytin vertauksia, esimerkkejä, viittasin omiin tai toisten kokemuksiin. Havainnollistin, rakensin kertomusta, jonka kuulija kuuli – kuvina.

Koska en ole näyttelijä, en luottanut puheilmaisuuni. Faktaa osaan pajattaa sujuvasti, mutta tunteiden ilmaisu ontuu. Siksi käytin epäsuoraa kerrontaa.

Jos kuvasin traagista tapahtumaa joella, esimerkiksi maiseman turmelemista tai ammatin menettämistä, pyysin äänisuunnittelijaa kokeilemaan punakylkirastaan ja kapustarinnan valitusta. Lintujen äänet eivät automaattisesti viittaa suruun tai murheeseen. Alakuloinen vaikutelma syntyy, kun sinänsä neutraali luonnonääni kohtaa surullisen muiston kuulijan elämässä.

Moni näkee mielessään keväisen aapasuon tai jäitten lähdön, kun haistaa toukokuussa suomudan tai kalvakan veden hajun. Kuulo- ja tuoksukuvat ovat mahdollisia, koska näkö, kuulo, haju- ja tuntoaisti vaikuttavat toisiinsa. Psykologit kutsuvat ilmiötä synestesiaksi.

Voimme kuulla kuvia ja nähdä ääniä. Voimme myös kuulla tunteita ja haistaa kuvia.

Haluan muotoilla kuulijan muistoja ja tuntemuksia antamalla heille sopivia ääniärsykkeitä. Koska kuulija on itsenäinen, vapaa ja aktiivinen pohtija, koskaan en tiedä, milloin onnistun. Tuntuu kuin rakentaisin pulloon purjelaivaa koskematta yhteenkään rakennuspalikkaan.

Haluan ohjelmiini voimakkaan läsnäolon tunteen. Uskon joskus onnistuneeni.

Muuan ammattikalastaja soitti pitkän puhelun sen jälkeen, kun oli kuunnellut Lohen surma-dokumenttisarjan. Hän kertoi seilanneessa unipurrella kuin pieni lapsi keskiajan Lapissa, nähneensä vanhat kalaseidat, äkeät kruunun lohivoudit ja kimmeltävät eräjärvet.

Mihin tarvitsin tuottajaa

Tuottaja Karisto seurasi käsikirjoittamista ja ohjelman montteerausta taustalta. Kun ajauduin epätoivoon, hän luki käsikirjoituksen uuden version, kommentoi ja ehdotti, miten päästä eteenpäin.

Kun lähdin lentoon ja huumaannuin kielellisestä ilmaisustani, Hannu odotti hetken ja sanoi, että kuulostaa komealta mutta ei sitä kukaan usko. Saat nautiskella sulosoinnuistasi aivan yksin. Ei auttanut kuin palata alkuun, ja kirjoittaa teksti osin uudestaan.

Tuomo Kilpimaa kertoi pyydystäneensä veljensä Aimon kanssa lohta koko varhaislapsuuden. Päivällä he soutivat ja iskivät lohta atraimella (kädessä) ja yöllä näkivät unta kokemattomsita apajista. Lohi meni veriin, kuten jokivarressa sanotaan.

Tuomo Kilpimaa kertoi pyydystäneensä veljensä Aimon kanssa lohta koko varhaislapsuuden. Päivällä he soutivat ja iskivät lohta atraimella (kädessä) ja yöllä näkivät unta kokemattomsita apajista. Lohi meni veriin, kuten jokivarressa sanotaan.

Tuottaja Hannu Karisto antoi käyttööni vuosikymmenien kokemuksensa, minkä hän oli hankkinut dokumentaristina ja dokumenttiohjelmien ammattikriitikkona. Ilman hänen palautettaan minulla olisi mennyt kuukausia, ehkä vuosiakin, ennen kuin olisin löytänyt oikeat keinot ilmaista Kemijoen lohen ja lohenpyytäjien tragediaa.

Jälkisanat:

Toivoisin lukijoilta mielipiteitä. Onko Lohen surma-dokumenttisarja tiedejournalismia vai pelkkä tiedemateriaalin pohjalta laadittu radioessee?
Aiheen käsittely jatkuu Tiedetoimittaja-lehden joulukuun numerossa juttusarjan 2. osassa.

Lohen surma

Tapani Niemen esseistinen, viisiosainen dokumenttisarja kertoo siitä, miten lohi hävisi pohjoisen joista. Lohi on tässä jotakin suurempaa. Sen kautta näyttäytyy suomalaisen yhteiskunnan muutos, valtasuhteet, alamaisten ja valtaapitävien suhteet. Jotakin muuttuu, jokin pysyy muuttumattomana.
https://areena.yle.fi/audio/1-50811082

Palautteen määrä

Lohen surma-dokumenttisarjaa on ladattu YLE Areenasta syyskuun alkuun mennessä 60 000 kertaa. Sadattuhannet suomalaiset kuuntelivat ohjelmat huhti-toukokuussa 2021.

Kannen kuva: Tapani Niemi

Pääkirjoitus

Ulla Järvi: Kyynel lehmän kylkeä vasten

ÄÄNI ÄÄNETTÖMILLE

Tapani Niemi: Saako tiedejournalisti essehtiä? Osa I

RAHKASAMMALEITA JA PERINNEKASVEJA

Eeva Pitkälä: Idästä saapui valloittaja
Arja-Leena Paavola: Perinnekasvien geeneillä taataan tulevaisuuden ruokaturvaa
SOTA-AJAN VIESTEJÄ JÄLKIPOLVILLE

Kalle Virtapohja: Pekka Peitsen karmea kankkunen
Päivi Kapiainen-Heiskanen: Muisti tuo sodan iholle

TEKSTIEN SISÄLLÄ

Aki Petteri Lehtinen: Kuinka tiedeteksti käsitetään
Aki Petteri Lehtinen: Kritiikki edistää ymmärrystä – kunhan kohteena on teos eikä ihminen
APURAHAHAKU MIELESSÄ

Annu Kekäläinen: Hakisinko apurahaa?

Kirjat

Arja-Leena Paavola: Hämmentävä pamfletti korona-ajasta
Pekka Wahlstedt: Hyödyn aikakausi Turun Akatemiassa
Pekka Wahlstedt: Tietopaketti mielen sairauksista
Pekka Wahlstedt: Tutkiva mielikuvitus tutkijan käytössä

Tiedetoimittaja-lehti

Julkaisija

Suomen tiedetoimittajain liitto ry.
Finlands vetenskapsredaktörers förbund rf.

Tiedetoimittaja-lehti on Kulttuuri- ja mielipidelehtien Kultti ry:n jäsen

Toimitus

Päätoimittaja Ulla Järvi

ISSN

ISSN 2242-4237 (Verkkolehti) | ISSN 1235-0338 (Painettu)

Tiedetoimittaja-lehti on sitoutunut vastuulliseen journalismiin