Tehtäköön se selväksi: minä olen ahdistunut ihminen. Elämäni on ollut pitkälti ahdistukseni sanelemaa. Olen vaihtanut miestä, työpaikkaa ja maata. Olen joogannut, palleahengittänyt, himourheillut, juonut viinaa ja syönyt mielialalääkkeitä.
Silti se tulee kuin kesäinen sade: silmitön, nimetön, omituinen ahdistus. Kauhu, pelko ja noiden tunteiden kaikki alalajit. Sen tullessa marssin työpaikan wc-tiloihin ja odotan, että kouristus menee ohi; samalla kierin valkoisen naisen häpeässä. Mikä voi ahdistaa ihmistä, jolla on työpaikka, ystäviä, terveyttä ja kaikki mahdollisuudet elämässä? Mihin juontaa se banaali ja alkukantainen pelko, joka sumentaa silmät ja on vienyt elämästäni jo liian monta vuotta?
Ahdistus sinänsä kuuluu ihmisenä olemisen biologiseen perustaan. Aivojen hälytyskeskus, mantelitumake, ohjaa meitä tilanteen mukaan taistelemaan tai pakenemaan, ajatuksena eloonjääminen. Mantelitumake lähettää viestiä muualle aivoihin ja frontaalilohko punnitsee, oliko reaktio tarpeen.
Miksi sitten minun, ja niin monen muun, mantelitumake operoi kuin suuronnettomuuden keskellä? Ahdistus ja ahdistuneisuushäiriöt kuten paniikkihäiriö, pakko-oireet, sosiaalisten tilanteiden pelot sekä yleistynyt ahdistuneisuushäiriö vaivasivat vuosikymmenen alussa 14:ää prosenttia EU-kansalaisista. Briteistä kolmannes sairastuu ahdistuneisuushäiriöön elämänsä aikana, ja erityisesti nuorten ahdistusepidemiaa pidetään kansanterveysongelmana.
Ahdistuneisuustaipumus selittyy osittain geeneillä. Naiset ovat todennäköisempiä ahdistujia, ja masennus ja alkoholismi suvussa ennakoivat voimakkaampaa taipumusta ahdistuneisuuteen. Myös tietyt biologiset tekijät, kuten muutokset tahdosta riippumattomia toimintoja säätelevässä limbisessä järjestelmässä sekä toimintahäiriöt hypotalamus-aivolisäke-lisämunuaiskuori -akselissa voivat selittää ahdistusta.
Eräs suuri tekijä on myös yhteiskunta. Sitä mukaa, kun perinteiset ihmisyhteisöt seurakunnista ja kyläyhteisöistä sukuyhteisöihin menettävät merkitystään, lisääntyy myös ahdistus. Menestyksen ja henkilökohtaisen onnen pitäisi olla kaikkien ulottuvilla kovalla työnteolla, tsemppaamisella ja oikeanlaisella kuluttamisella – mutta kun ei ole. Provokatiivisesti kysynkin joskus, että eikö keskiluokan unelma vakityöstä, rivitalosta, koirasta ja automarketissa käyvästä ydinperheestä olekin aikamoinen huijaus. Varmoja töitä on harvalla, kaikilla on valtavasti velkaa eivätkä ihmiset enää tapaa toinen toisiaan, koska “menestyksen” paras kaveri on kiire. Koko perheellä taaperosta isoisään on kalenterit täynnä kvartaali eteenpäin.
Ehkä ahdistustaan pitäisikin kunnioittaa. Onnellisuuden ei pitäisi olla tavoitetila, jos ei sietämättömän ahdistuksenkaan. Ihmiselämään kuuluu murhetta ja kolhuja siinä missä naurua, iloa ja rakkauttakin. Brittiläinen poliittinen taloustieteilijä Will Hutton väittää The Guardianin kolumnissaan, että nykyaikaa leimaa taipumus “patologisoida elossa olemisen ahdistavuus”. Eräs hyvä ystäväni, ahdistunut nero, puolestaan kokee että ei-ahdistuneet ihmiset ovat pelottavia. Ahdistuneisuus on hänen mielestään normaali reaktio maailman kieroutuneeseen outouteen.
Niin tai näin, olen keski-ikään mennessä hyväksynyt sen, että sieluni on ikuisessa sikiöasennossa. Joskus enemmän, joskus vähemmän tiukassa, mutta käppyrällä kuitenkin.