Suomen tiedetoimittajain liiton julkaisu

Tiedetoimittajien tärkein tehtävä on pysynyt, vaikka journalismi muuttaa muotoaan

Johanna Junttila

Tein graduani töiden ja muiden opintojen ohessa kolmen lukuvuoden ajan, ja sille oli välillä vaikea rauhoittaa työaikaa. Valoin itseeni taistelutahtoa hankkimalla gradupäiviä varten oman paidan, joka päällä käytin aikaani vain tutkielmaan muiden hommien odottaessa seuraavaa vaatekertaa. Kuva: Matti Kurkela

Tein graduani töiden ja muiden opintojen ohessa kolmen lukuvuoden ajan, ja sille oli välillä vaikea rauhoittaa työaikaa. Valoin itseeni taistelutahtoa hankkimalla gradupäiviä varten oman paidan, joka päällä käytin aikaani vain tutkielmaan muiden hommien odottaessa seuraavaa vaatekertaa.
Kuva: Matti Kurkela

Johanna Junttila haastatteli gradussaan tiedejournalismin tekijöitä heidän kokemuksistaan median myllerryksessä. Tässä jutussa hän kertoo omin sanoin, miten hän opinnäytetyössään eteni ja mitä kollegojen tutkiminen hänelle merkitse omaa ammatti-identiteettiä rakentaessa.

Kaikkein siisteintä olisi olla tiedelehden toimittaja, ajattelin lukiolaisena. Välissä haave unohtui, mutta se palasi pintaan, kun journalismiopintoni Tampereen yliopistossa alkoivat olla gradua vaille valmiit. Siinä välissä ehti journalismissakin tapahtua yhtä sun toista.
Kesällä 2013 Tiede-lehden harjoittelijana näin, miten bloggaus, lukijakommentit, Facebook, yt-neuvottelut ja konserniyhteistyö vaikuttivat tiedetoimittajien arkeen. Päätin opinnäytetyössäni tarkastella, olivatko nämä vain yhden toimituksen ainutlaatuisia kokemuksia, vai oliko niistä tunnistettavissa laajemminkin juuri tiedejournalismille tyypillisiä median murroksen muotoja. Haastattelututkimus tuntui paitsi sopivalta tutkimusmetodilta, myös houkuttavalta tavalta päästä tapaamaan muissa medioissa ja freelancereina toimivia tiedetoimittajia. Tiedetoimittajain liiton graduapuraha vahvisti uskoani siihen, että aiheeni on tutkimisen väärti.
Graduni valmistui kesän kynnyksellä ja se on nyt luettavissa yliopiston sivuilla. Jututin tutkielmaani kymmenen toimittajaa, jotka kaikki tekevät tiedejournalismia suurelle yleisölle suunnattuihin, journalistisiin joukkoviestimiin työsuhteessa tai freelancerina. Olin kuullut toisilta graduntekijöiltä, että toimittajien haastatteluja voi olla vaikea saada tai että ne eivät välttämättä ole kovin hedelmällisiä, jos haastateltavat eivät ole aiemmin pohtineet työtään juuri graduntekijää kiinnostavasta näkökulmasta. Tätä minun ei olisi tarvinnut jännittää, sillä tiedetoimittajat vaikuttivat innokkailta kertomaan työstään ja osasivat hyvin reflektoida tekemisiään. Aiheeni oli selvästi ollut myös haastateltavien mielen päällä.

Suunta on selvillä mutta matka kesken

Tiedetoimittajat olivat hyvin perillä journalismissa käynnissä olevista muutoksista, mutta läheskään kaikki muutokset eivät olleet vielä haastattelujen aikaan vuonna 2014 realisoituneet heidän omassa työssään. Esimerkiksi lehtitoimittajilla ei ollut juuri lainkaan kokemusta nettivideoiden tekemisestä, vaikka sanomalehtien uutistoimituksissa ne olivat jo arkea. Joidenkin puheista kuulsi jopa suoranainen turhautuminen siihen, miten hitaasti erilaiset verkkojournalismin mahdollisuudet oli tiedejournalismissa otettu käyttöön.
Toisaalta kaikki haastattelemani tiedetoimittajat eivät olleet varauksettoman innoissaan uusista mediailmiöistä. Osa oli jättäytynyt esimerkiksi täysin sosiaalisen median ulkopuolelle, vaikka Facebook ja Twitter olivat jo vakiintuneet journalististen medioiden kommunikaatiokanaviksi. Vaikka kaikkien haastateltavien työn- tai toimeksiantajat olivat tehneet henkilöstövähennyksiä ja muita säästöjä, tiedetoimitukset olivat säästyneet rajuimmilta leikkauksilta. Parissa mediassa tiedetoimitusta oli vastoin yleistä säästötrendiä jopa vahvistettu.

Yleisön kohtaaminen hämmentää

Jo kirjallisuuskatsausta tehdessäni kiinnitin huomiota siihen, miten radikaalisti internet on muuttanut tiedetoimittajan työtä – Brian Trenchin ajatuksia mukaillen se on mahdollisesti jopa internetin eniten muuttamia ammatteja. Toimittajan ja tutkijan työ kun muuttuivat Trenchin mukaan internetin myötä kaikkein perinpohjaisimmin, ja näiden kenttien risteyskohdassa työskentelevät tiedetoimittajat ovat saaneet osansa kummankin muutoksista. Haastatteluissa pidempään työskennelleet tiedetoimittajat eivät aina tahtoneet edes muistaa, miten selvisivät työstään ennen internetiä ja sen tuomia mahdollisuuksia hakea tietoa ja olla yhteydessä tutkijoihin.
Vaikka tiedetoimittajan lähes koko työ tiedonhankinnasta juttujen julkaisuun on siirtynyt verkkoon, eivät monet haastateltavat olleet vielä päässeet täysillä mukaan internetin viimeaikaisempaan kehitykseen vuorovaikutteisen web 2.0:n suuntaan. Tätä ilmensi mielestäni esimerkiksi kaksinainen suhtautuminen verkkojuttujen lukijakommentteihin. Toisaalta haastateltava saattoi pitää niitä ikävinä eikä siksi halunnut lukea niitä, toisaalta sama henkilö mainitsi niiden parantaneen työnsä laatua, koska juttujen virheistä jää helpommin kiinni ja tämä kannustaa entistä huolellisempaan työskentelyyn. Ani harva kertoi varta vasten hakeutuvansa keskusteluun yleisönsä kanssa esimerkiksi Facebookissa tai lukijakommentteihin reagoimalla.

Uusi, vastavuoroisempi yleisösuhde on ollut yleisemminkin haaste journalismille, joka on tottunut viestimään melko yksisuuntaisesti yleisöönsä päin.

Uusi, vastavuoroisempi yleisösuhde on ollut yleisemminkin haaste journalismille, joka on tottunut viestimään melko yksisuuntaisesti yleisöönsä päin. Nähdäkseni uudenlaisen vuorovaikutuksen omaksuminen voi olla tiedetoimittajille erityisen hankalaa siksi, että he ovat tottuneet käyttämään jutunteossa pääasiassa vain kirjallisia lähteitä ja tutkijahaastateltavia. Yleisö on näyttäytynyt passiivisempana osapuolena kuin vaikka paikallismedioiden tai naistenlehtien toimittajille.

Valistusta, viihdytystä – ja faktantarkistusta?

Tiedetoimittajien käsitys omasta tehtävästään osoittautui journalismissa tapahtuneista muutoksista huolimatta hyvin samanlaiseksi kuin vuonna 2007, kun Riikka Lampinen haastatteli heitä tutkimukseensa tiedetoimittajien ammatti-identiteetistä. Tärkeimmiksi tehtävikseen tiedetoimittajat määrittelivät yleisön valistamisen ja viihdyttämisen. Journalismiin kuuluvan kriittisyyden moni koki vaikeaksi. Osa katsoi tiedetoimittajien tehtäväksi ainakin teoriassa valvoa tieteen moraalia, osa taas totesi tehtävän mahdottomaksi ja tarpeettomaksikin, koska tiede valvoo itse itseään.
Jäin miettimään, voisivatko tiedetoimittajat vahvistaa vahtikoiratehtäväänsä ja vuorovaikutusta yleisön kanssa tarttumalla aiempaa hanakammin faktoihin ja myytteihin, joita muualla mediassa ja yhteiskunnassa kulloinkin liikkuu. Perinteinen tieteen yleistajuistaminen kiinnostaa edelleen laajoja joukkoja, mutta uskon että reagoivampi tiedejournalismi voi auttaa tiedetoimittajia ja yleisöä löytämään toisensa uudessa mediamaailmassa, jossa haastateltavani sanoin toimittajat eivät ole enää portinvartijoita, kun ei ole porttiakaan, jota vahtia.

Julkaistu

28 loka, 2016

Suomen Tiedetoimittajain liitto

JULKAISIJA

Suomen tiedetoimittajain liitto ry.
Finlands vetenskapsredaktörers förbund rf.

Tiedetoimittaja-lehti on Kulttuuri- ja mielipidelehtien Kultti ry:n jäsen

TOIMITUS

Päätoimittaja Ulla Järvi

ISSN

ISSN 2242-4237 (Verkkolehti)