Vaikka viestinnästä paljon puhutaankin, se jää usein määrittelemättömäksi – mutta oletettavasti jotain absoluuttista hyvää tuottavaksi ongelmanratkaisijaksi. Viestinnäksi voidaankin sitten ymmärtää lähes kaikki, mitä ihminen keksii tehdä. Samaa logiikkaa on harjoitettu monella muulla alalla: kunhan viestintä pelaa, ongelmat ratkeavat. Kysehän on paljon muustakin, kuten politiikasta ja rahasta.
Nykyisin yliopistojen kaltaiset tietotehtaat joutuvat perustelemaan olemassaoloaan ja tekemisiään aivan toiseen tapaan kuin aiemmin. Tärkeimpiä yliopistojen viestintäkumppaneita ovat siis rahoittajat – Suomessa enimmäkseen veronmaksajat, joiden kuuluukin saada tietää, mihin verorahoja käytetään.
Kollegat ovat aiempaa tärkeämpiä dialogisen viestinnän kumppaneita nykyisissä monitieteissä tutkinto-ohjelmissa – muuten tiedettä on vaikeaa pitää yllä. Median kanssa toimiessa aktivoituu helposti kysymys yksilön ja organisaation suhteesta – kumpi viestii ja miten? Meneekö itsensä brändääminen organisaation etujen edelle? Kuka tuottaa ”tieteen tuloksia”, yksilö vai yhteisö?
Tiedeviestinnässä näyttää olevan tässä suhteessa melko sukupuolittuneita piirteitä. Enimmän tiedeviestinnän ”kotitaloustyön” eli yleistajuistamisen tekevät lukuisat eritasoisissa opetustehtävissä olevat naiset. Suosittu hahmo tiedejournalismissa tuntuu puolestaan olevan miesyksilö, joka mielellään joko näyttää rocktähdeltä tai käyttäytyy kuten sellainen. Miesyksilö on usein nimenomaan yksilö, ei esimerkiksi kollegiaalisen tiedeyhteisön jäsen tai sen tuote.
Kenelle viestitään?
Erasmus-yhteistyönä järjestetty STEAM Summer School kokosi heinäkuussa Kreikan Marathoniin tiedeviestinnän asiantuntijoita, opettajia ja eri alojen opiskelijoita. Kesäkoulun mielenkiintoisimpia tehtäviä oli pohtia ryhmissä, millaisia erilaisia tiedeviestinnän osayleisöjä tai kohderyhmiä kukin omassa elinympäristössään hahmottaa. Demografiset faktat, eli väestön vanheneminen, ja poliittisen ilmapiirin kiristyminen vaikuttavat samankaltaisesti monissa Euroopan maissa.
Lähes kaikissa Euroopan maissa ikääntyneet ja ikääntyvät ovat valtavia veromaksajien ja äänestäjien joukkoja. Jos tämä joukko kieltää esimerkiksi ilmastonmuutoksen tai taloudellisen eriarvoistumisen tuomat haasteet, pulassa ollaan. Toisaalta on hyvä muistaa, että ikääntyneet eivät mikään heterogeeninen joukko. Eri asia sitten on, jaksaako iäkkäämpänä enää kiinnostua tieteen tuomista huonoista uutisista, jos omat asiat ovat kohtuullisen hyvällä tolalla.
Haasteelliseksi yleisöksi hahmottui myös vihaisten nuorten miesten joukko, joka ryhmittyy erilaisiin populistisiin liikkeisiin ja suosii yksinkertaisia totuuksia esimerkiksi muslimeista tai homoseksuaaleista. Vihan kohteena ovat usein myös akateemiset, joita syytetään elitismistä. Myös näitä ääniä pitäisi yrittää jaksaa kuunnella. Eihän tiede mitenkään läpeensä viaton projekti ole. Monilla sen harjoittajilla on vaikeuksia ymmärtää elämää omien piiriensä ulkopuolella, esimerkiksi taloudellisen ahdingon aiheuttamaa ahdistusta.
Kolmas tiedeviestinnän kannalta tärkeä, mutta vaikea kohderyhmä, on se valtava joukko eurooppalaisia, jonka aika kuluu lähes kokonaan matalapalkkaisissa töissä. Metropolit vetävät väkeä huonosti palkattuihin palvelu- ja ylläpitotöihin, mutta niissä elinkustannukset ovat sellaiset, että peruselintasoon tarvitaan vähintään kaksi työtä. Keskeisin huoli on usein se, miten saada lapsille jonkinlainen koulutus ja sitä myöten parempi tulevaisuus. Hankala hehkuttaa downshiftaamisen yleishyödyllisiä etuja ihmisille, joilla ei ole paljon, mistä luopua.
Tämä köyhien töissäkäyvien joukko on olemassa Helsingissäkin, puhumattakaan Kreikasta, kesäkoulun järjestämispaikasta.