Suomen tiedetoimittajain liiton julkaisu

Toimittajan harhapolku tieteentekijäksi

Riikka Kaihovaara

Riikka Kaihovaara

Kuva: Yle.


Lähes jokaisen toimittajan unelma on, että olisi riittävän paljon aikaa jutuntekoon. Että saisi kerrankin tehdä työnsä perusteellisesti ja kunnolla, eikä kiireessä ja hutiloiden. Minä olen ollut etuoikeutettu. Seitsemän ja puoli vuotta olen toimittanut Yleisradion MOT-ohjelmaa, jossa yhtä puolituntista jaksoa varten on aikaa keskimäärin kahdeksan viikkoa.
Ensi syksynä TV1:llä esitetään tekemäni neliosainen dokumenttisarja Huume-Suomen historia. Kylkeen olen tehnyt neljä nettidokumenttia. Minulla on ollut vuosi aikaa sarjan tekemiseen. Toistan: vuosi.
Aluksi aika tuntuu ihanalta. Voi rauhassa lukea kirjoja ja artikkeleita, pohdiskella, käydä pitkiä keskusteluja haastateltavien kanssa, eksyä ja harhailla ja palata takaisin ruotuun. Sitten mieleen hiipii epäilys: minunko pitäisi päättää, mikä tässä kaikessa on olennaista ja kiinnostavaa? Tekee mieli kääntyä itseään viisaampien ihmisten eli tutkijoiden puoleen.
Toimittajan työ on useimmiten sitä, että kysytään kulloinkin työn alla olevasta aiheesta asiantuntijoilta, päättäjiltä tai tavallisilta ihmisiltä, kokijoilta. Lähdeaineistona käytetään aiheesta tehtyjä tutkimuksia ja selvityksiä.
Mutta aina tutkittua tietoa ei ole. Huumehistoria on niin marginaalinen alue, että useimpia asioita on tutkinut vain yksi tutkija, joitain ei kukaan. Jos tutkija sanoo, että ”vuosi 1966 oli käännekohta suomalaisessa huumekeskustelussa”, voinko luottaa siihen? Asiaa ei voi tarkastaa mistään, paitsi tekemällä itse saman työn kuin mitä tutkija on tehnyt. Se tarkoittaa arkistoissa istumista ja valtavien aineistojen läpikäymistä.
Toimittajan työ alkaa muistuttaa tutkijan työtä, tieteen tekemistä. Huumeiden historia on niin sanottua piilohistoriaa, eli valmista historiankirjoitusta, virallista totuutta, ei ole. Tieto on pieninä murusina kirjastoissa, arkistoissa ja yksittäisten ihmisten muistoissa. Etsimällä tämän tiedon ja muodostamalla sen perusteella laajemman kokonaiskuvan, olen konkreettisesti kirjoittanut historiaa. Se on pelottavaa. Eihän minulla ole historiantutkijan koulutusta, olen pelkkä toimittajanplanttu.
kaihovaara_ruiskut
Kun toimittajan rooli hämärtyy ja tilalle astuu innokas tutkija, edessä on uusi ongelma: materiaalia on kerta kaikkiaan liikaa. Alkaa tulla paineita kertoa kaikki, minkä on saanut selville, kattavasti ja kronologisesti. Kun puhutaan huumekontrollin kehittymisestä, pitäisikö mainita keisarilliset asetukset myrkkykaupasta ja rohdoskaupasta vuodelta 1888? Haagin kansainvälinen oopiumsopimus vuodelta 1912? Kokoomuslaisten kansanedustajien lakialoite kokaiinikaupan hillitsemiseksi vuodelta 1926? Kaikki ei mahdu, eikä katsoja pysty vastaanottamaan kovin yksityiskohtaista tietoa. Lehtijuttuun voisi vielä laittaa tietolaatikon, tv-dokumenttiin ei.
Toimittajan tehtävä on rajata aihe ja valita siihen näkökulma. Mutta jos tekoprosessi on pitkä ja aikaa on paljon, rajat liukuvat yhä kauemmas ja näkökulma muuttuu ameebamaisesti yhä uudelleen. Historiallista dokumenttia tehdessä rajaaminen on, jos mahdollista, vielä vaikeampaa kuin tavanomaisessa lehti- tai tv-jutussa. Mitkä vuosikymmenet käsitellään ja mitkä jätetään pois? Mitkä aineet? Mitkä tapahtumat? Miten? Miksi?
Lopulta käytettävissä oleva aika alkaa ahdistaa pientä toimittajaa. Suuri vapaus tarkoittaa aina myös suurta vastuuta. Entä jos tekemäni valinnat ja rajaukset ovatkin täysin vääriä? Valitsemani faktat epäolennaisia ja henkilöt epäkiinnostavia? Jäikö joku olennainen kortti katsomatta? Arkistomappi penkomatta?
Enää en voi vedota siihen, että minulla ei ollut aikaa tehdä työtäni kunnolla. Jos dokumenttisarja jää puolitiehen tai on muuten vaan huono, syy on vain ja ainoastaan toimittajassa, siis minussa.
Jossain vaiheessa pitää tylysti pysäyttää itsensä. Minä en ole tutkija, vaan toimittaja, ja tämä juttukokonaisuus ei ole väitöskirja tai edes tietokirja, vaan sarja tv-dokumentteja. Televisio välineenä ei taivu kovin runsaan ja yksityiskohtaisen tiedon esittelyyn. Päinvastoin: tv-ilmaisu edellyttää yksinkertaistamista, tarinallistamista ja tunteiden herättelyä, sanalla sanoen dramaturgiaa. Minun tehtäväni toimittajana on pelkistää, hahmottaa suuret linjat ja esittää ne kiinnostavasti ja korkeintaan sirotella mukaan kiinnostavia yksityiskohtia, jotka lisäävät katsojan ymmärrystä aiheesta. En voi eikä minun tarvitse kertoa kaikkea kaikesta.
Yksittäisten faktojen täytyy toki pitää paikkansa, mutta kokonaisuus on silti vain yksi tulkinta, yksi näkökulma huumeiden historiaan. Hups. Taas taisin astua tieteen puolelle, täsmälleen samaa määritelmää käytetään nimittäin historiantutkimuksesta: tutkimustulos on tutkijan tulkinta lähteistä.

Julkaistu

24 kesä, 2015

Suomen Tiedetoimittajain liitto

JULKAISIJA

Suomen tiedetoimittajain liitto ry.
Finlands vetenskapsredaktörers förbund rf.

Tiedetoimittaja-lehti on Kulttuuri- ja mielipidelehtien Kultti ry:n jäsen

TOIMITUS

Päätoimittaja Ulla Järvi

ISSN

ISSN 2242-4237 (Verkkolehti)