Uutta virtaa tiedeviestinnän tutkimukseen Uudessa-Seelannissa

Teksti ja kuvat: Sanna Kivimäki

Uuden-Seelannin Dunedinissa järjestetty PCST-konferenssi tarjosi tiedeviestinnän tutkimuksesta kiinnostuneelle tavallista paremman kattauksen. Konferenssissa jäsennettiin myös alan teoreettista kenttää ja pohdittiin, mitä kaikkea tiedeviestinnän nimissä opetetaan.

Muistammeko tiedeviestinnän historian mustia lukuja, jolloin intomielisyys on sivuuttanut välttämättömän kriittisyyden? Tieteen ja teknologian edistämistä viestinnän keinoin pohtinut PCST-kongressi järjestettiin huhtikuussa Dunedinissa Uudessa-Seelannissa.

Muistammeko tiedeviestinnän historian mustia lukuja, jolloin intomielisyys on sivuuttanut välttämättömän kriittisyyden? Tieteen ja teknologian edistämistä viestinnän keinoin pohtinut PCST-kongressi järjestettiin huhtikuussa Dunedinissa Uudessa-Seelannissa.

Tiedeviestintä on riittoisa konferenssien kohde. Erilaisten tapaustutkimusten ja uusien toimintamallien esittelyjä voi periaatteessa jatkaa loputtomiin. Toimijoiden joukko on valtava ja lisääntynee jatkuvasti. Viestintäväen ja toimittajien lisäksi viestintätaitojen ajatellaan nykyisin olevan eräänlainen tutkijoiden henkivakuutus.

Tyypillistä alan konferensseille on, että viestintä nähdään lähtökohtaisesti positiivisena, maailmaaparantavana toimintana, jonka avulla useimmat ongelmat ratkeavat – kiitos yksilön taitojen, luovuuden ja tarmokkuuden.

Entusiasmin, intomielisyyden, varaan laskettiin yhdessä jos toisessakin puheenvuorossa. Vähemmälle huomiolle jäi, että huonoja esimerkkejä intomielisistä oman asiansa ajajista tunnetaan kautta historian. Intomielisyys liittyy usein myös tieteen huomiotalouteen ja yliopistojen kilpailuun globaaleilla tutkimus- ja koulutusmarkkinoilla.

Avajaispaneeliin osallistunut Nasan tutkija Jennifer Wiseman näki myös ongelmia nykyisessä tiedeviestintähypetyksessä. Se koettelee jopa – tai ehkä eritoten – spektaakkelimaista avaruustutkimusta. Vaikka ammattilaiset viestinnässä auttavatkin, uutis- tai tarinalogiikka ei aina istu tieteen tekemiseen, hän sanoi.

– Joka kuukausi ei voi uutisoida ennennäkemättömistä löydöksistä, avaruustutkimuksessakaan.

Tiedeviestinnän maastokartat…

Tiedeviestintäintoilussa, kuten vaikkapa tiedettä käsittelevien musiikkikappaleiden kokoamisessa, on tietenkin oma hauskuutensa, mutta virkistävää tutkimuskonferenssissa oli tietenkin kuulla myös alan tutkimuksesta. Saksalaisprofessori Alexander Gerbner jaksoikin muistuttaa monen mutu-puheenvuoron päätteeksi, että tästäkin asiasta on tutkimustietoa saatavilla.

Kahden vähintäänkin hankalan käsitteen, tieteen ja viestinnän, yhdistelmässä riittää ihan teoreettistakin pohdittavaa. Tieteestä keskusteltaessa nousi esiin muuan muassa se tosiseikka, että alan tutkimus pyörii paljolti STEM-alojen ja lääketieteen ympärillä, vaikka useimmissa kielissä ’tiede’ viittaa kaikkiin tieteenaloihin. Ilahduttavaa oli tuore tutkimustieto yhteiskuntatieteiden ja luonnontieteiden varsin erilaisesta julkisuuskulttuureista. Saksalaisen Hans Peter Petersin ja brasililaisen Luisa Massaranin mukaan luonnontieteiden viestintä keskittyy paljon tuloksiin ja keksintöihin, kun taas yhteiskuntatieteilijät tarjoavat usein asiantuntemustaan meneillään oleviin, ajankohtaisiin kysymyksiin, vaikka eivät olisikaan tutkineet juuri tiettyä meneillään olevaa ilmiötä.

Sivulauseissa sivuttiin niitäkin tosiseikkoja, että rahoitus vaikuttaa siihen, mitä ylipäänsä tutkitaan ja että yksityisten ja julkisrahoitteisten yliopistojen roolit tiedontuottajina eroavat usein toisistaan. Esimerkiksi suomalaisten julkisrahoitteisten yliopistojen keskeistä tulosta tehdään, paitsi eri alojen perustutkimuksessa, myös peruskouluissa, kiitos yliopistossa koulutettujen opettajien. Se on myös parasta mahdollista tieteen yhteiskunnallista vaikuttamista.

Myös viestinnän epäselvää käsitettä onnistuttiin purkamaan vähintään siinä määrin kuin missä tahansa viestinnän alan konferenssissa. Tutkimusongelmatkin todettiin melko lailla samankaltaisiksi kuin viestinnässä yleensä. Viestinnän jatkuvasti laajenevaan alaanhan luetaan kaikki mahdollinen vuorovaikutus- ja esiintymistaidoista journalistisen yhteiskunnallisen keskustelun kautta PR- ja markkinointiviestintään.

Tieteeseen ja tieteilijöihin kohdistuvat uudet vaatimukset – jopa itsensä brändäämisen vaatimukset – voivat romuttaa Mertonin kuuluisat teesit tieteen kollektiivisuudesta.

– ”Eivät kaikki halua olla rocktähtiä”, muistutti eteläafrikkalainen tutkija Marina Joubert.
– ”Tiede edellä pitäisi kuitenkin mennä”, hän jatkoi.
Kuten saksalaisprofessori Hans Peter Peters muistutti, tiedeviestintä ei ole yksilöllinen projekti, vaan koko organisaation haaste – tämä näyttää usein sankariviestijöiden tarinoissa unohtuvan. Jos organisaation tulostavoitteet ja aikataulut säädetään tuottamaan muuta kuin yhteiskunnalliseen vaikuttavuuteen tähtäävää viestintää ja vuoropuhelua, tulokset ovat sen mukaisia. Jos organisaatio ylläpitää pätkätyökulttuuria, voi esimerkiksi poliittisesti latautuneiden aiheiden pätkätutkijoiden olla vaikea sitoutua voimaa vaativiin julkisiin debatteihin.

Marina Joubert (seisomassa) kaipasi moniäänisyyttä myös tiedeviestinnän tutkimukseen.

Marina Joubert (seisomassa) kaipasi moniäänisyyttä myös tiedeviestinnän tutkimukseen.

… ja maailmankartat

– Tiedeviestinnän tutkimuksen maailmankartta näyttää varsin amerikkalaiselta, sanoo tutkimusjulkaisuista väitellyt eteläafrikkalainen Marina Joubert.

– Kuten viestinnän alalla yleensäkin, eniten alan tutkimusta tulee Yhdysvalloista. Sitten seuraavat Japani, Etelä-Afrikka ja Brasilia. Maailmankartta voisi muuttua toisenlaiseksi, jos kehittyneiden maiden tutkijat kirjoittaisivat enemmän yhdessä kehittyvien maiden tutkijoiden kanssa, hän suosittelee.

Joubertin tutkimuskohteena olivat tiedeviestinnän keskeiset julkaisut, SAGEn julkaisemat Science Communication ja Public Understanding of Science sekä Sissa Medialabin JCom- Journal of Science Communication.

Kansainvälisissä journaaleissa julkaistujen tutkimusartikkeleiden määrä on kuitenkin kehno mittari mittaamaan mitään. Julkaistujen artikkeleiden määrähän ei ole sama kuin tehdyn tutkimuksen määrä. Yleistajuistamista tehdään yleensä omalla kielellä ja niin myös sitä koskevaa tutkimusta.

Mainittujen kolmen lehden lisäksi maailmalla on hyvinkin vaikutusvaltaisia lehtiä, joissa vain abstraktit ovat englanniksi. Maantieteellinen epätasapaino ja kielikysymykset lienevät ikuisuuskysymyksiä, mutta ongelmiksi ne muuttuvat vasta, kun tuloksia mitataan yhden julkaisumuodon perusteella.

Koulutuksen lupaus

Tutkimuksen maailmankuvaa kallistavaan ongelmaan ratkaisu löytyi, yllätys, yllätys: yhteistyöstä koulutuksessa ja yhteistyöstä käytännön toimijoiden kanssa. Konferenssin mielenkiintoisimpia sessioita olivatkin tiedeviestinnän opetussuunnitelmia käsittelevät työryhmät. Missäpä muualla jotakin alaa määriteltäisiin yhtä konkreettisesti kuin siellä, missä sitä joillekin opetetaan?

Tiedeviestinnän koulutuksen olennainen kysymys on, mihin tarpeeseen koulutuksen tulisi vastata ja missä koulutuksen ydin sijaitsee. Tiedeviestinnän – tai viestinnän ylipäänsä – alan epäselvyydestä kertonee se, että yllättävän paljon tutkimussessioissakin tivattiin pikavinkkejä: miten toimia hankalissa tapauksissa, kannattaako Twitterissä olla ja niin edelleen. Jonkun alan maailmankonferenssi ei yleensä tarjoa ensiapukoulutusta. Itse pyrkisin parantamaan esimerkiksi kieli- tai tietotekniikkataitojani erilaisilla kursseilla, en välttämättä hakeutumalla lingvistien tai tietojenkäsittelijöiden maailmankonferensseihin.

Tiedeviestinnän koulutuksen tarpeiden määrittely auttaa usein selventämään karttaa siitä, mitä tiedeviestintä on. “Mapping science communication research globally” -sessiossa Luisa Massarani, Marina Joubert, Lars Guenther, Alexander Gerbner.

Tiedeviestinnän koulutuksen tarpeiden määrittely auttaa usein selventämään karttaa siitä, mitä tiedeviestintä on. “Mapping science communication research globally” -sessiossa Luisa Massarani, Marina Joubert, Lars Guenther, Alexander Gerbner.

Tiedeviestinnän koulutusta käsittelevissä keskusteluissa päästiin ainakin osittain samoihin oppisisältöihin. Koulutukseen kuuluu perusymmärrys tieteestä ihmisten tuottamana yhteiskunnallisena toimintana sekä eri tieteenalojen keinoista tuottaa tietoa. Isoon kuvaan kuuluu myös tieteen ja yhteiskunnan vuorovaikutuksen ymmärtäminen, monitieteisyyden ja tieteiden välisyyden haasteiden ymmärtäminen sekä tiedeviestinnän peruskäsitteiden hallinta. Taitoina harjoitellaan usein kirjoittamista, kuvaamista, tapahtumatuottamista ja niin edelleen. Koulutuksen pitää tähdätä vinkkejä syvempään ymmärrykseen, pitäen mielessä myös empaattisuuden, kunnioituksen ja kuuntelemisen ulottuvuudet, etenkin kun liikutaan monikulttuurisessa ja -tieteisissä ympäristöissä. Ja sellaisiahan useimmat tiedeympäristöt ovat.

Kriittisempiä näkökulmia koulutukseen tarjoavat usein journalistiikan ja mediatutkimuksen näkökulmat. Journalismi voi edelleen olla se tiedontuottaja, joka kaiken edellä sanotun lisäksi tutkii tutkimusrahoitusta, huomaa sen katvealueet ja suhtautuu tiedetiedotteisiin melkein kuten yritystiedotteisiin – ja ymmärtää tieteen perustoiminnan ylläpidon tärkeäksi osaksi koko yhteiskuntaa. Myös mediatutkimuksella voi olla sanansa sanottavana: oletettavasti moni tieteeseen liittyvä mielikuva on mediasta peräisin. Hullut tiedemiehet, omituiset tiedenaiset ja muut imaginaariset hahmot norsunluutorneissaan elävät edelleen yllättävän sitkeästi. Uusia stereotyyppisiä hahmoja syntyy muun muassa Youtubessa, jossa tutkijat pyrkivät eroon ennen kaikkea opettajamaisesta tyylistä: tärkeintä on olla rento ja aito, ihan tarkkaan harkitulla tavalla.

MATKALLA MAAILMALLA

Arja-Leena Paavola: Oikeusmurhan jäljet Rouenissa

ESSEE

Elina Hiltunen: Mahdoton tulevaisuuden ennustaminen?

Kolumni

Salla Nazarenko: Keskiluokan korpivaellus

Tiedetoimittaja-lehti

Julkaisija

Suomen tiedetoimittajain liitto ry.
Finlands vetenskapsredaktörers förbund rf.

Tiedetoimittaja-lehti on Kulttuuri- ja mielipidelehtien Kultti ry:n jäsen

Toimitus

Päätoimittaja Ulla Järvi

ISSN

ISSN 2242-4237 (Verkkolehti) | ISSN 1235-0338 (Painettu)

Tiedetoimittaja-lehti on sitoutunut vastuulliseen journalismiin