Vallan satiiri on vallankäyttöä itsekin

Pekka Wahlstedt

Janne Zareff: Kuinka vallalle nauretaan. Poliittinen satiiri Suomen televisiossa. Gaudeamus 2020.

Tuulimylly, Piikkis, Jatkoaika, Orvokki, Me krokotiilit, Apinatasavalta, Sirkus Pasila, Ryydinkeksijät, Merirosvoradio, Frank Pappa Show, Itse valtiaat, Iltalypsy, Hyvät herrat, Hukkaputki, YleLeaks, Presidentin kanslia…

Nämä ovat suomalaisia politiikkaa ruotivia satiiriohjelmia – eikä tässäkään kaikki. Kuitenkaan satiirista ei ole tehty kirjaa saati tieteellistä tutkimusta. Janne Zareff korjaa asian kirjassaan, joka kokoaa suomalaisen satiirin yksien kansien väliin. Zareff on asiantuntija jo siinä, että hän on itsekin käsikirjoittanut esimerkiksi Noin viikon uutisia.

Ensimmäinen tv-satiiri oli vuonna 1964 alkanut Tuulimylly. 60-luvun satiiri oli vakavaa ja julistavaa, tunnetuimpana esimerkkinä vuonna 69 OMAkabareessa esitetty Laulu 20 perheestä. 70-luvulla Kekkosen mahtihahmon varjossa tarjontaa valvova Ylen ohjelmaneuvosto hiljensi satiirin. Tosin satiiria löytyi kevyemmässä ja viihteellisemmässä muodossa, ja Spede Pasanen nousi 70-luvulla tv-komiikan kuningaaksi.

Värikkään ja iloittelevan 80-luvun satiiri oli ajanhengen mukaista. Hukkaputki teki Idän suhteiden parodioimisella selväksi ettei ulkopolikiikassa enää ollut tabuja. 80-luvun lopulla satiirin suosio laantui – syynä ilmeisesti se, että kaikilla meni niin hyvin ettei satiiriin ollut aihetta.

90-luvulla laman iskiessä satiirin kultakausi alkoi, ja esimerkiksi Frank Pappa Showssa leikattiin kirveellä siivuiksi Iiro Viinasen pahvihahmo. Toisaalta tuolloin pilkan painopiste alkoi siirtyä poliitikkojen ajamista asioista näiden henkilöön, ja esimerkiksi Martti Ahtisaaren ylipainosta tuli pilkkakirveiden lempikohde.

Zareff myös tuo esiin, että satiiri ei vain pilkkaa valtaa, vaan edustaa itsekin valtaa, jo siinä mitä valitsee kohteekseen ja mistä näkökulmasta asioita tarkastelee. Alusta lähtien satiiria ovat käyttäneet aseenaan niin vasemmisto kuin oikeistokin.

Nyt poliittinen tv-satiiri on valloittanut koko maailman, eikä tutkijoiden mukaan esimerkiksi Yhdysvaltain yhteiskunnallista keskustelua pysty enää edes ymmärtämään, jollei tunne poliittista satiiria. Zareff ennustaakin, että satiiri siirtyy yhä enemmän sosiaaliseen mediaan. Satiiria voi käyttää sekä hyvään että pahaan, ja siitä kamppailevat niin diktaattorit, demokraatit kuin terroristit ja muut valtaa tavoittelvat ryhmät.

Tiedetoimittaja 4/2020


Kannen kuva: Vesa-Matti Väärä

Pääkirjoitus

Tuukka Tammi: Monikasvoinen tiedetoimittaja on valpas otus

SUURAPURAHALLA KUVATAAN ELÄIMEN TUNTEITA

Ulla Järvi: Haluatko tietää, mistä sika nauttii?
Ulla Järvi: Saparon kertomaa
EUROOPPALAISTA ELÄMÄÄ KORONAN VARJOSSA

Sanna Kivimäki: Berliinin Falling Walls täynnä tulevaisuutta ja toivoa – myös etänä
Päivi Kapiainen-Heiskanen: Sukupuoli ja -polvi korostuvat eurooppalaisten etätyökokemuksissa
Aki Petteri Lehtinen: Elämän monet mahdollisuudet

TEKIJÄINOIKEUKSILLA VOI MYÖS KIKKAILLA

Päivi Kapiainen-Heiskanen: Tiedätkö, kuka laskuttaa kuvistasi?

KENEN EHDOILLA PUHUTAAN SEKSITYÖSTÄ?

Salla Nazarenko: Puhe seksityöstä on puhetta etuoikeuksista
Näin sen luin

Aki Petteri Lehtinen: Viisautta rakastavat naiset

Kirjat

Aki Petteri Lehtinen: Drugs, please
Aki Petteri Lehtinen: Aivojen sopukoista
Pekka Wahlstedt: Yhteinen kieli ei takaa yhteistä ymmärrystä
Pekka Wahlstedt: Selviytymistarinoita uupumuksesta
Pekka Wahlstedt: Tiedekulman pokkari avaa vallan umpisolmuja

Tiedetoimittaja-lehti

Julkaisija

Suomen tiedetoimittajain liitto ry.
Finlands vetenskapsredaktörers förbund rf.

Tiedetoimittaja-lehti on Kulttuuri- ja mielipidelehtien Kultti ry:n jäsen

Toimitus

Päätoimittaja Ulla Järvi

ISSN

ISSN 2242-4237 (Verkkolehti) | ISSN 1235-0338 (Painettu)

Tiedetoimittaja-lehti on sitoutunut vastuulliseen journalismiin