Tutkittua tietoa vastaan hyökätään monelta suunnalta. Syksyllä tutkijat ryhtyivät valtaisaan vastaiskuun, kun akateemisen tutkimuksen hyötyjä on kyseenalaistettu.

Sosiaalisessa mediassa huudetaan usein tutkijoiden suuntaan, että heidän tutkimuskohteensa tai johtopäätöksensä ovat turhaa touhua. Jopa eräät kansaedustajat ovat puhuneet ”kaiken maailman dosenteista”, entistä pääministeriä myöten. Samaan aikaan tutkimusrahoitusta leikataan ikään kuin ensin olisi todettu tieteellinen touhu turhaksi, jotta sitä sitten voisi ajaa taloudellisesti alas.
Tutkijat iskivät syksyllä takaisin – osoittamalla yhtenäisenä ryhmänä mutta yksilöllisinä oppiaineidensa edustajina omien tutkimustensa taustoja ja tuloksia. Tämä tapahtui juuri kriitikoiden alustalla – Twitterissä. Aihetunnisteet #minätutkin ja #minatutkin täyttyivät twiitin mittaisista selostuksista kunkin omasta tutkimusalasta. Niitä on nyt tuhansia.
Voiko tieteellistä tietoa ylipäänsä yleistajuistaa Twitter-viestiin?

Kampanja alkoi spontaanisti

Kampanjan aloitti Tieteellisten seurain valtuuskunnan (TSV) julkaisupäällikkö Sami Syrjämäki, joka on itsekin ihmeissään Twitter-osallistujien määrästä. Kampanja lähti nimittäin käyntiin kuin itsestään, ilman minkään organisaation järjestelyjä.
–Kampanja syntyi kuumentuneen tiederahoituskeskustelun keskellä spontaanisti kahdella twiitillä, joista ensimmäisessä esiteltiin idea ja toisessa liitettiin mukaan aihetunniste #minätutkin. Parin kannustustwiitin myötä tutkijat innostuivat kertomaan omasta tutkimuksestaan, Syrjämäki kertoo. Voidaan kai todeta, että Twitter-aktiivisuus tutkijoiden parissa todisti kampanjan tarpeen.
–Vaikka kampanja syntyi nyt tieteen ja tutkimuksen rahoituskeskusteluiden tiimellyksessä, valtaosa tutkijoista kertoo mielellään omasta tutkimuksesta julkisesti. Kampanjan suosio selittyy varmasti myös sillä, että se tarjosi melko vaivattoman keinon ja laajan yleisön, Syrjämäki sanoo vaatimattomasti.

Syrjämäen mukaan vastausta kampanjan suosioon täytyy etsiä kampanjan vastaanotosta ja kampanjaan osallistuneiden näkemyksistä.
–Itse ajattelen, että tuhannet twiitit kertovat, että käsitys vain kammioissaan tai peräti norsunluutornissa elävistä tutkijoista on syytä vihdoin unohtaa.
Hän jatkaa, että tieteen yleistajuistaminen on oma vaativa taitonsa. Jos osaa tehdä tutkimusta, se ei vielä tarkoita, että osaa sitä yleistajuistaa.
–Osa tutkijoista osaa, osa ei. Jos ei ikinä kokeile, ei ikinä opi. #minätutkin tarjosi matalan kynnyksen mahdollisuuden yleistajuiselle kirjoittamiselle.
Tiedeviestintä tai tieteen popularisointi eivät kuitenkaan jää Twitter-kampanjan varaan – eikä niin pidäkään olla. Syrjämäen mukaan monilla humanistisilla ja yhteiskuntatieteellisillä aloilla on tiedelehtiä, -blogeja sekä muita alustoja, joilla tutkijat julkaisevat laajoille yleisöille tarkoitettuja tekstejä, podcasteja tai muunlaista mediamateriaalia.
–Oman alan julkaisukanavat tai yleisötapahtumat ovat monelle varmaankin helpoin valinta, mutta onhan meillä olemassa myös Tieteen päivät tai esimerkiksi Helsingin Kirjamesuilla järjestettävä Tiedetori, joka tarjoaa monipuolista ohjelmaa kaikelle kansalle, Syrjämäki muistuttaa.

Tiedeviestintä tarvitsee yleisönsä

Syrjämäen mukaan tiedeviestintään tulisi satsata entistä enemmän jo tohtorikoulutuksessa, vaikka tiede on tavattoman laaja kokonaisuus – ja siitä viestiminen vähintään yhtä suuri.
–Siihen kuuluu myös viranomaisille tai suoraan poliitikoille suunnattu viestintä, samoin kuin viestintä liike-elämän suuntaan. Ehkä olisi mahdollista järjestää foorumeita, joilla tutkimusalat, jotka eivät ole ne kaikista ilmeisimmät, kohtaisivat liike-elämän ja katsottaisiin, minkälaista keskustelua syntyy. Tarkoitan erityisesti humanistisia ja monia yhteiskuntatieteellisiä aloja.
Syrjämäki jättää silti tietyn varauksen: Tiedeviestinnästä ei saa tulla hype-ilmiö. Yksi parannuksen kohde voisikin olla laadun parantaminen määrän kustannuksella.
–Pitää löytää keinot viestiä tutkimukseen liittyvistä epävarmuuksista ja malttia pidättäytyä liian suurista lupauksista.
Viime kädessä panoksena on vertaistutkijoiden ja yleisöjen luottamus ja sen mahdollinen menetys.
Itä-Suomen yliopiston akateeminen rehtori Tapio Määttä on tukenut Syrjämäkeä kampanjassa, mutta yksityisenä tutkijana. Määttä lähetti ensimmäisen twiitin, ja Syrjämäki lisäsi siihen sittemmin laajalle levinneen hashtag-tunnisteen.
Määtän mukaan #minätutkin syntyi tutkijoiden halusta kertoa omasta työstään ymmärrettävästi ja tiivisti. Kampanjaa ei kukaan suunnitellut eikä organisoinut, se syntyi sosiaaliselle medialle tyypillisesti orgaanisesti ja itseohjautuvasti.
–Tutkijat alkoivat omaehtoisesti käyttää tunnistetta sen jälkeen, kun Sami Syrjämäki oli sitä ehdottanut. Taustalla oli juuri tapahtunutta yksittäisten akatemiarahoitusten maalittamista ja tutkijoiden häirintää Twitterissä, ja osaltaan #minätutkin oli tutkijoiden yhteinen vastaliike tällaiselle toiminnalle. Tunnistetta on käytetty jo yli 10 000 kertaa, mikä kertoo sen suosiosta.
Twitter oli #minätutkin-tiivistyksille luonteva alusta, koska siellä on runsaasti tutkijoita ja tutkimusta, ja yliopistoja koskeva keskustelu on muutoinkin vilkasta.
–#minätutkin-twiittien keskeinen viesti on se, että Suomessa tehdään erittäin monipuolista ja kiinnostavaa tutkimusta ja että tutkijat mielellään myös keskustelevat tutkimusaiheistaan sekä pystyvät myös tiivistämään tekemisiään ymmärrettävään muotoon. Viesti on kohdennettu kaikille tutkimuksesta kiinnostuneille, Määttä sanoo.

Hänen mukaansa tutkimuksen vaikuttavuus on ollut pitkään yhä korostuneempi tiedepoliittinen tavoite. Tutkijakoulutuksessa tähän on kiinnitetty huomiota ja myös moni tutkimusrahoittaja edellyttää suunnitelmaa yhteiskunnallisesta vaikuttavuudesta.
–Tutkijoiden valmiudet tiedeviestintään ovat mielestäni nykyisin hyvät, Määttä arvioi.
Määtän mukaan tiedejournalismilla on edelleen tärkeä rooli kiinnostavien tutkimusaiheiden nostamisessa suurempaan yleiseen julkisuuteen.
–Kaikkein tärkeintä on mielestäni se, että tutkimuksesta ja sen merkityksestä keskustellaan niin sanotussa perinteisessä mediassa. Sosiaalisen median eri alustat tätä mielekkäästi täydentävät. Tiedeviestinnän haasteena on pysyä mukana median eri alustojen kehityksessä, esimerkiksi Instagram on varmasti vielä liian vähäisesti käytetty alusta, mutta lisääntyvästi käytössä.

Kampanja eteni positiivisen kautta

Määtän mukaan tutkijat kyllä mielellään keskustelevat tutkimusaiheistaan, kun heihin vain ottaa yhteyttä. Tiedejournalistien tulee kuitenkin ylittää klikkiotsikoiden houkutus ja perehtyä itse asiaan. Hän ihmettelee, miksi jotkut toimittajat luopuvat journalistisesta totuudenmukaisuuden tavoittelusta laiskan tiedotetehtailun ja otsikkomaalailun hyväksi. Se ei edistä tiedettä eikä tietoa.
–Uskon toisia kunnioittavaan keskusteluun ja vuorovaikutukseen tieteen popularisoinnissa.
Helsingin yliopiston viestinnän professori Esa Väliverronen on tutkinut muun muassa tieteen julkisuutta sekä tieteellistä keskustelua ja tieteen popularisointia. Hän arvelee, että kampanjan taustalla oli turhautumista julkisuudessa esitettyihin kommentteihin, joissa yritettiin osoittaa, että Suomen akatemia tai säätiöt rahoittavat ”turhaa” tutkimusta, josta ei ole hyötyä suomalaisen yhteiskunnan kehittämisessä.
–Tällainen yksittäisten tutkimusten nostaminen tikun nokkaan synnyttää sosiaalisessa mediassa myös häirintää tutkijoita kohtaan, Väliverronen toteaa.
Hän arvioi, että kyse oli tyypillisestä somekampanjasta ”minä myös” -hengessä yhteisen hashtagin alla. Tämä on tuttua esimerkiksi #metoo-kampanjasta.

–Tällä kertaa mentiin kuitenkin positiivisen kautta, samaan tapaan kuin vaikkapa pääministerin Trendi-lehden kannessa olleen kuvan innoittamassa #imwithsanna -kampanjassa. Luulen, että myös #minätutkin-ilmiössä oli enemmän kyse solidaarisuuden osoittamisesta ja tutkimuksen tunnetuksi tekemisestä kuin tiedon jakamisesta. Toki Twitter taipuu myös perinteisempään tiedon jakamiseen, varsinkin twiittiketjuissa tai osana muissa kanavissa tapahtuvaa tiedeviestintää.
Väliverrosen mukaan on hienoa, että tutkijat ovat rohkeasti ottaneet käyttöön uusia keinoja ja kanavia tiedeviestinnässä. Monet nuoret tutkijat ovat nykyään paitsi hyviä tutkijoita, myös taitavia viestijöitä ja esiintyjiä.
–Tiedeviestintä onkin muuttunut niin, että tutkijat eivät aina tarvitse välittäjiä, kuten viestinnän ammattilaisia tai toimittajia, vaan viestivät itse. Mutta totta kai myös viestinnän ammattilaisia tarvitaan edelleen laajempien kokonaisuuksien hallintaan.
Tiedetoimittajillekin riittää vielä kosolti työsarkaa:
–Tiedetoimittajia tarvitaan erityisesti siihen, että tutkimusta arvioidaan, tulkitaan ja kontekstoidaan niin, että yleisö saa paremman kokonaiskuvan siitä missä mennään.
Väliverrosen mukaan mediamaisema on sirpaloitunut ja uutismedia tai some ovat täynnä yksittäisiä tiedeuutisia. Siksi tarvitaan entistä enemmän niitä, jotka osaavat tulkita sitä, mitä merkitystä yksittäisillä tieteen löydöillä ja havainnolla on.
–Viestinnän ammattilaiset ja toimittajat tuntevat myös paremmin erilaisia yleisöjä ja auttavat tutkijoita sopivien keinojen löytämisessä, Väliverronen sanoo.
–Tärkeintä tiedeviestinnässä on minusta sen oivaltaminen, että tutkija ei viesti kollegoilleen, vaan erilaisille maallikkoyleisöille. Siksi lähtökohtana ei ole niinkään tiede ja sen tulokset, vaan erilaiset ihmisten arkiset kysymykset, joihin tutkimus ja tutkijoiden asiantuntemus voi tarjota kiinnostavia näkökulmia tai vastauksia.

Tutkijat ottivat haltuunsa mediatilan

Esa Väliverronen esittää, että olisi tärkeä huomata, että oman tutkimuksen tai alan popularisointi on vain pieni osa tiedeviestintää. Paljon tärkeämpi rooli tutkijoilla on oman alansa asiantuntijoina, kommentoimassa ja tulkitsemassa ajankohtaisia ilmiöitä ja ongelmia.  Tämä koskee erityisesti humanisteja ja yhteiskuntatieteilijöitä, joiden tutkimukset harvemmin ylittävät uutiskynnyksen.
Tieteen popularisointia voitaisiin Väliverrosen mukaan edistää moni- ja poikkitieteellisellä yhteistyöllä, josta hänellä on runsaasti kokemusta kouluttajana.
–Hienointa on se, että eri alojen tutkijat kohtaavat ja saavat virikkeitä toisiltaan. Ja opettajalle on mukava nähdä, miten monista mukana olleista on kehittynyt myöhemmin taitavia viestijöitä ja oman alansa puolestapuhujia tai sitten tiedeviestinnän ammattilaisia. Viime vuosina tiedeviestinnän koulutus on myös nopeasti yleistynyt myös muissa yliopistoissa.
Väliverronen uskoo, että tärkein motiivi tutkijoille tiedeviestintään on se, että he kokevat myös saavansa siitä jotakin uutta omalle tutkijanuralleen, uudenlaisia kokemuksia ja näkökulmia.
Tärkeintä on siis luoda mahdollisuuksia ja tukea nuoria tutkijoita tässä, jotta he voivat kokeilla uusia asioita.
Ylen tiedetoimittaja Teija Peltoniemi pitää #minätutkin -kampanjaa hyvänä asiana.
–Siinä tutkijat tuovat esiin työtään oma-aloitteisesti ja isolla joukolla, Peltoniemi sanoo.

–Tutkijat ottivat mediatilaa haltuun omin ehdoin ja perustelivat tutkimustaan yleisölle.
Peltoniemen mukaan taito kytkeä tutkimus myös laajempaan kokonaisuuteen auttaa tieteen yleistajuistamisessa.
–Samat asiat pätevät yleisellä tasolla luonnollisesti tiedetoimittajaan, hän toteaa.
Peltoniemi pitää tärkeänä, että tiedettä ja tutkimusta yleistajuistetaan mahdollisimman monesta tieteenalasta. Myös tieteen perusperiaatteet ja lainalaisuudet tulisi artikuloida selkeästi. Työtä hankaloittaa toimittajien alituinen kiire.
–Otsikon ja jutun tulokulman pitää aueta nopeasti ja tuottaa aktiivisuutta verkossa.
Kiireestä huolimatta Journalistin ohjeista ei saa tinkiä, vaan totuudenmukaisuus on yksi tärkeistä journalismin periaatteista.
–Kun tiedettä popularisoidaan, toimittajan ja tutkijan maailmat kohtaavat ja sen kohtaamisen jälkeen toivottavasti mahdollisimman moni ymmärtää tutkijan työtä jollain lailla ja on saanut uutta tietoa ja oivalluksia.
Tutustu myös:
https://www.helsinki.fi/fi/ajankohtaista/podcastit/podcast-utelias-mieli