Viheliäs tiedeviestintä -seminaarissa katseen kohteena: Tiedon mutkikas tie

Teksti: Aki Petteri Lehtinen

Kuvat: Mikko Käkelä

Journalisteilla ja tieteentekijöillä on yhteinen tavoite, pääteltiin Suomen Tiedetoimittajain liiton ja THL:n Viheliäs tiedeviestintä -seminaarissa 27. elokuuta.

Voiko valeuutisia vastaan rokottaa? kysyttiin Viheliäs tiedeviestintä -seminaarin ensimmäisessä paneelikeskustelussa. Tapahtuma vietiin läpi turvavälein THL:ssa istuen ja etänä striimiä seuraten. Parhaimmillaan kuulijoita oli parisen sataa.

”Valeuutisilla” tarkoitetaan kahta eri asiaa. Presidentti Donald Trump syyttää itseään kritisoivaa laatumediaa valeuutisoinnista, kun nämä välittävät hänestä totuudenmukaista tietoa. Toisaalta erityisesti internet ja sosiaalinen media mahdollistavat valheellisen informaation nopean levikin.

Voiko valeuutisia vastaan rokottaa? kysyttiin Viheliäs tiedeviestintä -seminaarissa elokuun lopussa. Otsikollakin oli kaksi merkitystä. Miten tieteentekijät, tutkimustiedottajat ja tiedetoimittajat voivat välittää totuudenmukaista tietoa tuoreista tutkimustuloksista laajoille ihmisryhmille? Toisaalta metaforisen kysymyksen ”rokotus” otettiin kirjaimellisesti: rokottaminen on kiistanalainen aihe.

Ajankohtaisen seminaarista tekivätkin Yhdysvaltain presidentinvaalit sekä yhä jylläävä Covid-19-virus, jolle tieteentekijät etsivät vastarokotetta ympäri maailmaa. Seminaarin pääteemaksi näytti nousevan tavat, joilla koronaviruksen kaltaisia vaikeita tieteellisiä aiheita käsitellään mediassa.

Asenteita, pelkoja ja uhkakuvia riittää, joten tiedetoimittajien tulisi kiinnittää huomioita siihen, miten yhteiskunnallisesti ja henkilökohtaisesti tärkeistä aiheista tiedejournalismissa kerrotaan.

Piikkiä hihaan

– Suurimmalla osalla suomalaisista on suhteellisen hyvä tietopohja vastaanottaa tiedeuutisia, sanoi THL:n terveysturvallisuuden erikoistutkija Jonas Sivelä. ”Totuudenjälkeiseksi” kutsuttuna aikana varsinaisia salaliittoteoreetikoita tai ”rokotekriittisiä” näyttää pintajulkisuuden perusteella olevan suurempikin joukko, mutta tosiasiassa kouluikään mennessä vain puoli prosenttia lapsista jää ilman rokotusta, lisäsi THL:n rokotusohjelman kehittämisestä vastaava ylilääkäri Ulpu Elonsalo.

Journalismi kuitenkin liian helposti sortuu tasapuolisuusharhaan. Ajatellaan, että totuus nousee kuin itsestään esiin, kunhan vain vastakkaiset näkökulmat puolueettomasti huomioidaan. Tämä ei kuitenkaan vastaa todellisuutta, jossa keskustelussa yhden rokotusvastaisen vanhemman pitäisi vastata 999 rokotetun lapsen vanhemmalle.

Professori Pekka Puska (2. oik.) korosti, että myös tiedon epävarmuudesta kannattaa kertoa avoimesti, mikä lisää luottamusta journalismiin ja tiedontuottajiin. Toimittaja Mari Heikkilän (vas.) johdattamassa keskustelussa pureuduttiin tieteen kaupallisiin paineisiin, ja keskustelijoina myös tutkimusprofessorit Pia Mäkelä ja Heikki Hiilamo.

Tämä esimerkki pätee myös muihin tiedeuutisiin: on vastuutonta journalismia asettaa ilmaston lämpenemisen kiistävät muutama äänet tieteilijöiden valtaosaa vastaan ikään kuin tasapuolisena keskustelukumppanina. Kannattaako perustellun tieteellisen tiedon kiistäjille antaa huomiota lainkaan?

Elonsalo korosti, että jotkin uutiset voivat aidosti vaarantaa ihmisten hengen ja terveyden, jos vaikkapa uutisoidaan jonkin desinfektioaineen nielemisen ehkäisevän potentiaaliselta tartunnalta.
Journalistien on siksi syytä pysyä tieteen vauhdissa, joka nykyisen koronaepidemian aikana itse asiassa on nopeampaa kuin tieteessä on totuttu. Esimerkiksi fysiikassahan tehdään läpimurtoja pikemminkin vuosikymmenten kuin viikkojen välein.

Journalismi välittää epäsuorasti valeuutisia, kun se kritiikittömästi toistaa vaikkapa Trumpin puheet, muistutti THL:n entinen viestintäjohtaja Päivi Väyrynen. Hänestä on äärimmäisen huolestuttavaa, että Trumpin ”valetehdas” antaa globaalisti legitimiteetin valehtelemiselle.

Tiedetoimittajan tehtävä

Suomen Tiedetoimittajain liiton pääsihteeri Ulla Järvi huomautti, että THL on voittanut kansan luottamuksen. Terveyden ja hyvinvoinnin laitokseen luotti Helsngin yliopiston ja Helsingin Sanomain säätiön tutkimuksessa 78 prosenttia, hallitukseen 70 prosenttia, ja mediaan ”vähän vähemmän” suomalaisista. Järvi esitti tämän haasteena medialle.

Väyrysen neuvo tiedetoimittajille on todennetun tiedon yksiselitteinen esittäminen ja toistaminen, koska vaarallisia valheitakin toistetaan tauotta vaikkapa sosiaalisessa mediassa. Hänen mukaansa tutkimuksellinen tausta antaa myös tiedejournalismille ”tietynlaisen perususkottavuuden”.

Jonas Sivelä lisäsi, että THL:ssa pyritään viestimään keskitetysti ja ajanmukaisesti.

– On pakko kehittyä koko ajan kieli keskellä suuta, mitä ja miten kenellekin sanotaan, hän totesi.

– Uutismedia on nykyään niin vilkas, että tutkijat joutuvat miettimään tarkkaan, jottei asiaa ymmärretä väärin. Oma sanoma pitää kristallisoida juuri oikealle yleisölle, Sivelä kiteytti.

Vastuu tieteellisen tiedon journalistisen välittämisen oikeellisuudesta jää tietysti journalisteille, mutta tutkijat voivat olla siinä avuksi tiivistämällä ja selkeyttämällä omia tutkimustuloksiaan. Harva parhaistakaan tiedetoimittajista ymmärtää vaikkapa virologiaa niin kuin ammattitutkija.

Tieteentekijät ja tiedetoimittajat jakoivat huolen siitä, että käsillä olevan pandemian aikana jotkin tutkimukset menevät liian helposti läpi vertaisarvioinnista ja päätyvät sitten klikkijournalismin kautta yleiseen tietoon ja julkiseen keskusteluun – siis ilman tieteelliseltä tiedolta edellytettyjen kriteerien täyttämistä.

– Geenitutkimus on ollut jo varsin pitkään mediassa paraatipaikall. Liika yksinkertaistaminen ja esimerkiksi yhdellä geenillä monimutkaisten asioiden selittäminen kuitenkin uhkaa geeniuutisten luotettavuutta, tiedetoimittaja ja kirjailija Tiina Raevaara varoitti.

Päivi Väyrysen mukaan tiedeviestinnällisen tai tiedejournalistisen viestin tulisi olla selkeä mutta myös ytimekäs. Jos toimittaja saa liikaa informaatiota, hänen on vaikea suodattaa siitä olennainen esille suurelle yleisölle.

– Kuvalla on mielettömän suuri merkitys. Kuva tiivistää, menee tunteisiin ja toistaa viestiä.

Valheita tai uutisia, ei ”valeuutisia”

Ylilääkäri Ulpu Elonsalon mukaan kansallisessa rokotusohjelmassa viestintä on tärkeää, vaikka vain pieni prosentti jättää lapsensa rokottamatta.

– Viestintä on ehdottomasti tiimityötä. Kaikki tutkijat eivät kuitenkaan ole riittävän rohkeita viestimään omasta aiheestaan, Elonsalo sanoi.

Tutkijoihin ja toimittajiin kohdistunut vihapuhe onkin saanut runsaasti huomiota muun muassa Journalisti– ja Tiedetoimittaja-lehdissä.

– Otsikon ja ingressin pitää olla riittävän informatiivisia, eikä leipätekstissä saa lörpötellä, Elonsalo totesi.

– Muuten tekstiä ei lueta. Tutkijat eivät aina ymmärrä tätä journalistista tarvetta, että kuudessa rivissä pitää sanoa koko tutkimuksestaan sen tärkein kärki.

Tutkijan ja toimittajan välistä yhteisymmärrystä hankaloittaa myös se, että tutkija on tottunut elämään epävarmuuksien ja todennäköisyyksien maailmassa, kun taas toimittaja on sitoutunut jo Journalistin ohjeiden mukaan ”totuudenmukaiseen tiedonvälitykseen”. Toimittaja kaipaa varmuutta, jota ei tässä maailmassa valitettavasti ole saatavilla.

Professori Pekka Puska korosti, että myös tiedon epävarmuudesta kannattaa kertoa avoimesti:
– Kaikki avoimuus on kannatettavaa. Tutkijoiden ja journalistien pitää olla vuorovaikutuksessa toistensa ja muiden tahojen kanssa, ja myös nämä suhteet tulisi avoimesti kertoa yleisöille.

– Tieteen medioituminen tarkoittaa, että tieteessäkin ajatellaan, mikä myy. Tutkimuksista tehdään tiedotteita, jotka ovat jo valmiiksi vetäviä ja liioiteltuja, ja toimittajat sitten liioittelevat niistä lisää, muistutti professori Esa Väliverronen (2. oik.). Toimittaja Leena Mattilan (vas.) vetämässä paneelissa kysyttiin, kuka ymmärtäisi geeniä, ja mukana myös tiedetoimittaja Tiina Raevaara (selin) ja tutkimusprofessori Markus Perola.

Viheliäistä tiedeviestintää

Helsingin yliopiston viestinnän professori Esa Väliverronen on erikoistunut tiedeviestintään. Hän nosti esiin esimerkin geeniuutisista, joista osa on hänen mukaansa viihdejournalismia.

– Joskus toimituksissa tuotetaan kahvipöytäkeskusteluun aineksia olettamattakaan, että ihmiset ottaisivat nämä jutut tosissaan. Osoitetaan muka yksi ”lihavuusgeeni” tai ”vankilageeni”.

Toimittajat joutuvat tietenkin pelkistämään vaikeita tiedeaiheita ymmärrettävään muotoon, mutta juuri siksi toimittajalle on erittäin vaikea taito tehdä näistä aiheista toimivia juttuja.

– Tieteen medioituminen tarkoittaa, että tieteessäkin ajatellaan, mikä myy. Tutkimuksista tehdään tiedotteita, jotka ovat jo valmiiksi vetäviä ja liioiteltuja, ja toimittajat sitten liioittelevat niistä lisää.

Ratkaisuksi Väliverronen ehdottaa, että tiedejournalistiseen juttuun aina lisättäisiin vähintäänkin linkki alkuperäiseen tutkimukseen.

– Pitäisi tarkastella tarkemmin, kuinka tutkimus on toteutettu ja tutkimustuloksiin päädytty. Tieteen lukutaitoa voidaan kehittää näin, vaikka se vaatiikin enemmän vaivaa journalisteilta. Paine julkistaa tutkimuksia, joita ei vielä ole vertaisarvioitu, on suuri. Mutta hyvä on, jos selvitetään, mistä tutkijoiden erilaiset näkemykset johtuvat. Siten totuudenmukainen tieto päätyy yleisöillekin.

MATKALLA MAAILMALLA

Arja-Leena Paavola: Oikeusmurhan jäljet Rouenissa

ESSEE

Elina Hiltunen: Mahdoton tulevaisuuden ennustaminen?

Kolumni

Salla Nazarenko: Keskiluokan korpivaellus

Tiedetoimittaja-lehti

Julkaisija

Suomen tiedetoimittajain liitto ry.
Finlands vetenskapsredaktörers förbund rf.

Tiedetoimittaja-lehti on Kulttuuri- ja mielipidelehtien Kultti ry:n jäsen

Toimitus

Päätoimittaja Ulla Järvi

ISSN

ISSN 2242-4237 (Verkkolehti) | ISSN 1235-0338 (Painettu)

Tiedetoimittaja-lehti on sitoutunut vastuulliseen journalismiin