Ylevyyden ylistys – Tokion Kansallismuseo

Niklas Bengtsson

Japanin Kansallismuseo on jakaantunut eri kaupunkeihin. Ulkomaisten turistien kannalta tunnetuin toimipiste on Tokiossa, joka houkuttelee koti- ja ulkomaisia turisteja laadukkailla perus- ja erikoisnäyttelyillään.

Aikaisen linnun sanotaan nappaavan madon. Tällä kertaa mato tuntui luikertelevan pitkäli yli sadan metrin mittaisena Tokion Kansallismuseon sisäänkäynnin edustalla. Monipäiseksi hydraksi haarautuva ihmismato kiemurteli puolestaan lippukassojen edustalla. Museolle saapuminen tarkalleen aukeamisaikaan ei näyttänyt hyvältä idealta. Japanilais- ja kiinalaisturistien bussikolonnat syöttivät paikalle yhä uusia ihmisjonoja Uenon puistoon. Vaikka meno näytti hurjemmalta kuin lentokenttien turvatarkastusjonot, ruuhka purkautui yllättävän nopeasti.

Useimmat suuntasivat vuonna 1999 avattuun Heiseikan-rakennukseen, jonka alakerrassa oli arkeologinen osasto ja yläkerrassa oli keisarillisen perheen aarteisiin perustuva suosittu erikoisnäyttely. Heiseikanin, joka on yksi alueen kuudesta isommasta museorakennuksesta, edustalle muodostui tietysti jättimäinen jono. Suuntasin siksi kulkuni takaisin Honkan-nimistä rakennusta, joka keskittyy japanilaisen kulttuurihistorian esittelyyn.

Museon päärakennuksena pidetyn Honkanin yläkerran kymmenen salia esittelevät japanilaista historiaa 12 000 vuoden takaa 1800-luvun lopulle saakka. Temaattisesti järjestetyissä saleissa voi perehtyä mm. japanilaisen taiteen ja kulttuurin varhaisvaiheisiin, buddhalaisuuteen, samuraikulttuuriin, noh- ja kabukiteatteriin, Edo-kauden muotivaatteisiin ja grafiikkaan tai vaikkapa teeseremonian nyansseihin.

Kirjallisuus- vai kansallismuseo?

Yllättävintä Honkanin saleissa ja muuallakin museossa oli kirjallisuuden ja kirjoituksen korosteinen asema. Kuvitettuja ja kuvittamattomia kirjakääröjä on esillä monessa eri huoneessa ja tekstimassaltaan lyhyemmät kalligrafiset kääröt esittelevät zen-pappien viljelemää karayo-kalligrafiaa ja perinteistä japanilaista wayo-tyylistä kalligrafiaa, jota käytettiin varsinkin keisarin hovissa ja shogunaatissa.

Monien metrien pituiset avatut kirjakääröt loivat harmonisen ja kulkusuuntaa ohjaavan tunnelman. Keskiverrolle länsimaiselle turistille niiden kalligrafiset hienoudet tuskin avautuvat, mutta monissa tapauksissa pystyy ihailemaan erilaisia kuvituksia tai kummallisia paperilaatuja. Kuvituksissa oli käytetty jopa runsaasti kultaa tai hopeaa korostamaan uskonnollisen kirjallisuuden arvoa. Toisinaan itse paperi oli tehty kallisarvoiseksi siihen upotettujen kulta- tai hopeahiutaleiden avulla.

Erikoisuuksien luokkaan kuuluivat 1100-luvun buddhalaiset suutrat, jotka oli pinnoitettu kauttaaltaan erilaisin metallivärein: niiden tekstit ja kuvitukset näyttivät olevan metalliesineen pinnalla. Erikoisinta näissä metallipintaisissa suutrissa oli, että ne olivat Tanaka Shinbin (1875–1975) tekemiä kopioita.

Kalligrafian ja koristeellisen paperin kauneutta 1100-luvun kirjakäärössä.

Naisia miesvaltaisessa kulttuurissa

Museoissa on monestakin syystä kopioita – originaalien valonarkuuden tai vaikkapa turvallisuussyiden takia – mutta itämaista traditiota arvioitaessa on otettava huomioon, että autenttisen kopion tekeminen on arvostettu taito sinänsä. Taidokkaasti valmistettu kopio ei ole ”pelkkä” kopio, vaan myös mestarin kunnianosoitus muinaiselle mestarille. Tällainen kunniakumarrus oli esimerkiksi Tanaka Shinbin kopio Heian-kauden Lootus-suutrasta, jonka aloituskuva kertoi tunnetun Lohikäärmetytön tarinan. Lohikäärmetyttö saavuttaa valaistuksen, vaikka useimpien buddhalaissuuntauksien oppien mukaan naisten on synnyttävä uudelleen miehinä ennen kuin he voivat saavuttaa nirvanan.

Kirjakääröjä ihaillessani odotin kokoa ajan näkeväni painetun kirjan ensimmäisen todellisen massatuotantoteoksen. Japanin keisarinna Shotoku käynnisti nimittäin 760-luvulla todellisen suurprojektin, jossa buddhalaista Dharani-rukouskirjaa painettiin puisilla painolaatoilla noin 6,4 senttimetriä leveille ja noin 46 senttimetriä pitkälle kirjakäärölle. Paperille painettua teosta tehtiin miljoona kappaletta ja se sijoitettiin puisen miniatyyripagodan sisään. Erikoislaatuista rukouskirjaa ei löytynyt museovitriineistä. Ehkäpä museo on pitänyt tätä todellista massatuotantoesinettä liian arkisena, vaikka se on kirjapainotaidon historian kannalta keskeisiä esineitä.

Museon perusnäyttelyiden näyttelypolitiikkaa on hankala arvottaa yhden museokäynnin perusteella, sillä kokoelmat ovat valtavat ja näyttelykokonaisuuksia muutetaan jatkuvasti. Tokion Kansallismuseon kokoelmiin kuuluu 117 000 esinettä. Niistä noin 3 000 esinettä on esillä perusnäyttelyissä, joiden esineistöä vaihdetaan jopa 4–8 viikon välein.

Ulkomaista kävijää voi ihmetyttää buddhalaisen esineistön runsaus tai oikeastaan sen vallitseva asema ja shintolaisuuden näkymättömyys. Toisaalta buddhalaisuus ja shintolaisuus kietoutuvat monella tapaa toisiinsa Japanissa. Esimerkiksi yhden opin mukaan shintolaiset jumalat ilmentävät intialaisia buddhia ja boddhisattvoja. Varsinainen syy lienee siinä, että buddhalaisuutta pidettiin valtionuskontona vuosisatojen ajan, jolloin shintolaisuus oli alisteisessa asemassa. Asenteen kaikuja on nähtävissä näyttelypolitiikassakin.

Aukkoja kansallisessa kertomuksessa?

Esineistön avulla kerrotaan kansakunnan historiaa, kasvua ja loistohetkiä, mutta kertomus tehdään pikemminkin ylellisten erikoisuuksien kuin tavanomaisten esineiden avulla. Toisaalta taidonnäytteiden valintaakin voi pohtia niiden omassa luokassa. Miksi yleisesti Kauko-Idässä arvostetut lakkaesineet ovat saaneet oman salinsa, mutta leimallisesti japanilaiset emalityöt eivät ole päätyneet museovieraiden ihasteltaviksi? Ovathan japanilaiset soluemalityöt teknis-taiteellisesti täysin omaa luokkaansa. Muiden maiden perinteestä poiketen japanilaisessa soluemalissa emaloitava pinta hopeoidaan ja soluja erottavat harjanteet emaloidaan myös, jolloin lopputuloksena on parhaimmillaan akvarellinomainen, yhtenäinen emaloitu pinta.

Mahtipontiseen museoon on onnistuttu ujuttamaan hieman vähemmistöjenkin historiaa saarivaltakunnan pohjois- ja eteläpäistä. Hokkaidossa asuvien ainujen kulttuuria esitellään samassa pienessä salissa Riukiusaarilla kukoistaneen historiallisesti merkittävän kulttuurin kanssa. Vähemmistökulttuurien historian esittelyä ei silti voi sanoa varsinaiseksi kansallisen itsetutkiskelun galleriaksi.

Osittain Genjin tarinan ansiosta Tokion Kansallismuseon näyttely nostaa esiin naisten kulttuuria. Hovinaisena toimineen Murasaki Shikiban (n. 973–n. 1014) 1000-luvun alussa japanilaiselle hiragana-merkistöllä kirjoittama maailmankirjallisuuden ensimmäinen romaani on museokokoelmien perusteella tuotteistettu jo varhain kuvituksiksi tai vaikkapa simpukankuoripeliksi aikuisille. Toisaalta naisten korut ja pukeutuminen ovat myös hyvin edustettuina museossa.

Valitettavasti lastenkulttuuri on oikeastaan unohdettu. Lasten elämä ei hahmotu museokokoelmien perusteella, mutta lapsille oli joitakin toiminnallisia pisteitä. Esimerkiksi yhdessä salissa sai taiteilla leimojen avulla postikortteja – tosin tämä toiminta kiinnosti myös aikuisia, jotka ovat tottuneet keräämään leimoja pyhiinvaelluskohteissa, museoissa tai vaikkapa kirjastoissa.

Kamputsealainen Ganesha eli vaurauden ja viisauden jumala 1100–1200 -luvulta.

Tietoa ja taidetta

Mikäli näyttelytekstit eivät tyydytä kävijöiden uteliaisuutta, lisätietoja saa helposti. Tiedonnälkäiset voivat tutustua erilliseen Tutkimus- ja informaatiokeskukseen, johon pääsee vierailemaan pääsymaksuttakin.

Varsinaisiin näyttelyrakennuksiin kuuluvat Honkanin ja Heisekanin lisäksi Toyokan ja Horyuji-aarteiden galleria, mutta usein suljetussa Hyokeikanissa järjestetään toisinaan erikoisnäyttelyitä. Horyuji-aarteiden galleria koostuu alunperin Narassa sijainneelle Horyuji-temppelille kuuluneesta 600- ja 700-luvun buddhalaisesineistöstä eli oikeastaan pitkälti samanhenkisistä buddhalaisista veistoksista. Toyokan on puolestaan yleisaasialainen galleria, jossa voi perehtyä kiinalaiseen, korealaiseen, kaakkoisaasialaiseen, keskiaasialaiseen ja intialaiseen kulttuuriin. Lisäksi Toyokanissa on esillä egyptologisia kokoelmia ja satunnaisesti ulkomaisia erikoisnäyttelyitä kuten vaikkapa näkemäni Qatarin prinssi Hamad bin Abdullah Al Thanin 117 antiikkiesineen kokokoelma.

Tokion Kansallismuseossa vierähtää helposti koko päivä, sillä museokierrosten lomassa voi poiketa alueen moniin kahviloihin tai ravintoloihin. Museoalueeseen kuuluvat myös mm. viisi historiallista teehuonetta, joita voi varata yksityiskäyttöön. Tämä elävä ulkoilmamuseo ympäröivine puutarhoineen tarjoaa oivallisen henkisen levähdyshetken korkeakulttuurin vyörylle.

MATKALLA MAAILMALLA

Arja-Leena Paavola: Oikeusmurhan jäljet Rouenissa

ESSEE

Elina Hiltunen: Mahdoton tulevaisuuden ennustaminen?

Kolumni

Salla Nazarenko: Keskiluokan korpivaellus

Tiedetoimittaja-lehti

Julkaisija

Suomen tiedetoimittajain liitto ry.
Finlands vetenskapsredaktörers förbund rf.

Tiedetoimittaja-lehti on Kulttuuri- ja mielipidelehtien Kultti ry:n jäsen

Toimitus

Päätoimittaja Ulla Järvi

ISSN

ISSN 2242-4237 (Verkkolehti) | ISSN 1235-0338 (Painettu)

Tiedetoimittaja-lehti on sitoutunut vastuulliseen journalismiin