Tieteeseen erikoistuneet journalistit, tiedottajat ja kustannustoimittajat saavat urapolkuaan varten akateemisen tutkinnon. Mitä opintoreittejä on tarjolla?

Oulun yliopiston tiedeviestinnän maisteriohjelma on Suomessa ainoa laatuaan. Tiedejournalistiksi tai yliopiston tiedottajaksi pääsee muillakin valmiuksilla, mutta ammattialoille valmistava koulutus vahvistaa sekä viestinnällistä että tieteellistä osaamista.

Tiedeviestinnän maisteriohjelma (Tiema) aloitettiin Oulussa 2007. Seuraavana vuonna oppiaineen professoriksi nimettiin Erkki Karvonen, joka yhä jatkaa tehtävässä. Journalistitaustainen Karvonen huomauttaa, että maisteriohjelmassa ei eroteta tiedejournalismia muusta tiedeviestinnästä, vaikka vain edellinen ala kuuluu Journalistin ohjeiden ja Julkisen sanan neuvoston piiriin.

– Etiikka on tärkeä asia, ja myös tiedotusviestinnän puolella on eettiset säännöt, jotka erottavat ammattiviestijän somen amatööreistä, joilla ei ole ammattietiikkaa tukenaan, sanoo Karvonen.
Tiedottaminen on edustettuna laajasti Suomen tiedetoimittajain liiton jäsenistössä, joten yhteinen opetuskin sopii kuvaan.

Tieman opetukseen kuuluu journalismin lisäksi organisaatioviestintä, jossa huomioidaan kriittiset näkökulmat. Suomesta ei tiedetoimittajan työpaikkoja paljon löydy, ja monet opiskelijat sijoittuvat laajemmin viestintätehtäviin, iso osa verkkoviestinnän medioihin.

Tiemassa opiskelee yliopiston kanditutkinnon suorittaneita, jotka hakevat jatkamaan maistereiksi. Lisäksi on viestinnän amk-koulutuksen saaneita, jotka haluavat syventää ja laajentaa opintojaan yliopistossa maisteritasoisesti. Lopuksi on luonnontieteiden, metsätieteiden, ympäristötieteiden, lääketieteen ja teknisten tieteiden maistereita, ja jopa tohtoreita.

– Heillä on ennestään alansa substanssin osaamista; he hakevat viestinnän koulutukseen, mielessä mahdollisuus vaihtaa tieteellisestä teknisestä julkaisemisesta luovempaan yleistajuiseen ilmaisuun ja tämän mukaisiin uusiin tehtäviin, Karvonen kertoo.

Tieman opintokokonaisuudessa suoritaan viestinnän perusopintoja ja erityisesti tieteentutkimusta, tieteellisen tiedon käsittelyä ja popularisointia. Tutkintorakenne ja kurssisisällöt löytyvät verkosta.

Tiedetoimittajan ja tiedottajan tehtävien lisäksi Tiemasta siirrytään muun muassa copywriteriksi, viestintäasiantuntijaksi ja kustannustoimittajaksi. Tiemassa harjoitellaan käytännössä muihinkin ammatteihin sopivia taitoja visuaalisesta ilmaisusta verkkojulkaisemiseen ja tiedekasvatukseen.

Tieman opiskelijoiden äänitorvi

Tiedeviestijöitä tarvitaan erityisesti korkeakouluissa ja tutkimusyksiköissä toteuttamaan yliopiston kolmatta tehtävää eli yhteiskunnallista vuorovaikutusta, kertoo Tieman ainejärjestön Timppa ry:n puheenjohtaja, biokemisti Eevasisko Mehtätalo.

– Viestintää tehdään jonkun organisaation tai mission hyväksi, kun taas journalismin tehtävä on toimia vallan vahtikoirana ja kertoa totuudenmukaisesti ajankohtaisista ilmiöistä. Viestinnän ja journalismin eroja tarkastellaan monilla Tieman kursseilla ja niiden opetus on tasapainossa, hän sanoo.

– Kuitenkin Tiemassa voisi olla enemmän organisaatioviestintään tähtääviä kursseja, sillä oma aavistukseni on, että suurin osa meistä työllistyy viestintäkoordinaattoriksi tai -asiantuntijaksi.

Mehtätalon mukaan yhä useampi tutkimusyksikkö toimii yksityisellä rahoituksella, jolloin ne ovat vastuussa omasta tutkimuksestaan tiedottamisesta. Julkisrahoitteisen tutkimuksen tunnettavuutta ja merkityksellisyyttä parantaa tiedeviestintäkoulutus, joka valmistaa toimijoita tuomaan tutkittua tietoa veromaksajien ja suuren yleisön ulottuville.

– Ilman laadukasta tiedeviestintää ja koulutettuja tiedeviestijöitä yhteiskunnan polarisaatio saisi lisää tulta alleen ja tiedevastaisuus lisääntyisi, Mehtätalo miettii.

Oulun yliopiston Tiema eroaa muiden yliopistojen koulutusohjelmista korostaessaan tutkimuksen ja tieteen filosofiaa ja etiikkaa. Tiivis yhteistyö Oulun ammattikorkeakoulun viestinnän oppiaineen kanssa valmistaa itse ammatinharjoittamiseen, muun muassa jutun tyypin, rakenteen ja kriteerien tuntemiseen sekä haastattelutekniikoiden hallitsemiseen.

– Käytännön kurssien ansiosta Tiema antaa valmiuksia tehdä freelancerina monimediaisia juttuja tai viestintätöitä. Työpajoissa pääsee myös harjoittelemaan, että mikä viestintämuoto on itselle kaikista mieluisin: teksti, video vai audio. Myös joukkotiedotusta ja tiedepolitiikkaa opetetaan.

Tieman opiskelijoita yhdistää, että kaikki haluavat töihin yleistajuistamaan tiedettä ja tutkimusta. Tiedejournalismin opetuksessa korostetaan tiedonhakutaitoja ja lähdekritiikkiä: mistä lähteistä ja kanavista voi etsiä tietoa ja tausta-aineistoa tiedejuttuihin ja miten tieteelliset tietokannat toimivat.

–Paljon painotetaan, että tiedejournalistin pitää metaforilla ja esimerkeillä osata kansantajuistaa tutkijan lausunnot, eikä julkaista niitä sellaisinaan. Journalistin pitää siis itsekin olla perehtynyt aiheeseen, jotta hän osaa kysyä oikeat kysymykset ja muotoilla tiedon yleisymmärrettäväksi.

Yleistajuistaminen voi olla myös tiedon ja tutkimuksen visualisointia kuvin ja graafein tai vaikkapa keskeisen sisällön animointia ja esittämistä videona. Nykyään viestintä on monikanavaisempaa ja videopainotteisempaa, joten videokuvaaminen ja videoiden leikkaaminen on hyödyllinen taito.

Mehtätalo haaveilee työllistyvänsä biotieteellisen yliopiston, yrityksen, tutkimuslaitoksen tai -ryhmän ulkoiseen viestintään viestintäasiantuntijaksi.

– Tehdessäni biokemian gradua huomasin, että minusta ei ole märkälabraan tekemään tiedettä, vaan sytyn eniten, kun saan kirjoittaa biotieteellisistä aiheista ja uusista innovaatioista suomeksi.

Helsingistäkin voi hakea oppia

Journalismin ja viestinnän ammatit ovat avoimia ja niihin voi pätevöityä monin erilaisin tavoin, mutta Helsingin yliopiston viestinnän professori Esa Väliverronen uskoo, että koulutuksesta on monenlaista hyötyä. Tutkijatkin kun tarvitsevat nykyään viestintätaitoja.

Helsingin yliopistossa tiedeviestinnän opintokokonaisuus on suunnattu tohtoriopiskelijoille, joita hakeutuukin ohjelmaan kaikista tiedekunnista.

– Tällainen monitieteisyys on suuri rikkaus ja itse asiassa varsin harvinaista yliopistolla. Emme opeta vain taitoja ja tekniikoita, vaan erilaisia näkökulmia tieteeseen, journalismiin ja viestintään, Väliverronen sanoo.

Jatko-opiskelijat tutustuvat tieteen julkisuutta käsittelevään tutkimukseen, asiantuntijoiden rooliin yhteiskunnassa, tiedeviestinnän ammattilaisiin ja heidän työhönsä sekä tiedejournalismin ja -viestinnän käytäntöihin ja sosiaalisen median rooliin tiedeviestinnässä.

– Pyrimme lisäämään opiskelijoiden ymmärrystä tieteen roolista yhteiskunnassa sekä medioiden toimintatavoista, tiivistää Väliverronen. Omassa moniaiheisessa tutkimuksessaan hän yhdistelee tieteensosiologiaa ja mediatutkimusta. Hän väitteli 90-luvun puolivälissä ympäristöjournalismista.

– Hyvällä tiedetoimittajalla ja tiedeviestijällä on usein jonkin erikoisalan pätevyys, mutta lisäksi tarvitaan loputonta uteliaisuutta: ei pelkästään tieteeseen vaan myös siihen, mikä erilaisia ihmisiä kiinnostaa tieteessä.

Väliverrosen mukaan journalismin ja viestinnän ammattikuvat sekä roolit ovat nykyään monella tapaa sekoittuneet, ja tämä näkyy myös tiedeviestinnässä. Myös osa tutkijoista työskentelee osin toimittajina tai viestinnän ammattilaisina.

– Silti erottelut ovat edelleen tärkeitä ja journalismiin kuuluu olennaisena osana itsenäisyys ja omat eettiset koodistot. Varsinainen tiedejournalismi on suhteellisen kapea alue journalismin kentällä  ja se vaatii usein syvällistä erikoistumista, Väliverronen tarkentaa.

Helsingin yliopiston tiedeviestinnän opetus kytkeytyy läheisesti tieteentutkimukseen, ei pelkästään viestinnän ja median tutkimukseen.

– Ensimmäinen lähtökohta on, että opiskelija osaa katsoa omaa alaansa ulkopuolisin silmin: mitä muut ajattelevat tieteestä yleensä tai opiskelijan omasta alasta? Vasta tämän jälkeen voi saada muut kiinnostumaan omasta asiasta.

Väliverrosen mukaan hyvä tiedeviestijä tai tiedetoimittaja osaakin liittää juttunsa ajankohtaisiin ilmiöihin tai keskusteluihin. Muuten yleisö rajautuu vain ennakolta asiaan vihkiytyneisiin.

– Tiedetoimittajalta vaaditaan myös kriittisistä arviointia. onko tämä tutkimustulos todella niin relevantti kuin yliopiston tiedote lupaa? Siksi hyvä tiedetoimittaja haastattelee aiheesta myös muita tutkijoita ja tiedon soveltajia.

Tieteen ja journalismin symbioosi

Helsingin yliopiston tiedeviestinnän opinnot suorittanut Aku Heinonen työskentelee tällä hetkellä johtajana Geologian tutkimuskeskuksen (GTK) Tiede ja innovaatiot -vastuualueella. Hänen työnsä sisältää sidosryhmävuorovaikutuksen ja laitoksen muun ulkoisen viestinnän niin kuin näkyvyyden somessa ja perinteisessä mediassa sekä mielipidekirjoitukset.

– Aiemmin olen urallani työskennellyt pääasiassa Helsingin yliopiston palveluksessa erilaisissa tutkimustehtävissä sekä viimeisimpänä ennen nykyistä työtäni petrologian yliopistonlehtorina ja koulutusohjelmajohtajana, Heinonen kertoo.

Heinonen suoritti reilu vuosikymmen sitten tiedeviestinnän opintokokonaisuuden osana geologian väitöskirjaopintoja. Tutkimuspestien välissä hän on tehnyt satunnaisia viestintätöitä, kirjoittanut lehtiin ja muun muassa toiminut freelancer-valokuvaajana. Väitöstutkimuksen ohessa hän toimi Suomen kuvalehden avustajana.

– Kirjoitin SK:n verkkosivuille Totta vai tiedettä -blogia vuosina 2009–2011, ja se oli varmaan yksi ensimmäisiä varsinaisesti tiedeaiheisiin keskittyneitä blogeja Suomessa.

Heinosen mukaan tiedeviestintä kuuluu nykyään yhteiskunnallisen vuorovaikutustehtävän kautta käytännössä kaikkien vähintäänkin perustutkimusta yliopistoissa tekevien tutkijoiden työtehtäviin.

– Mutta myös laajemmin osaksi tutkimustyötä, ei pelkästään tiedetoimittajien tehtäväksi. Kirjoitimme aiheesta vuonna 2012 Tiina Raevaaran kanssa lyhyen artikkelinkin.

Tiedeviestinnän kokonaisuudessa parasta ja hyödyllisintä oli sen tarjoama kokonaiskuva tuolloin vielä kehittymässä olleesta tiedeviestinnän toimintakentästä ja -periaatteista, myös itse tutkijoille.

– Nykyään ajattelen, että tiedeviestinnän kokonaisuuden aiheet kuuluvat ehdottomasti tieteellistä tutkimusta tekevän ammattilaisen työkalupakkiin, Heinonen sanoo. Tiedejournalismiakin se tukee.

Tieman professori Karvosen mukaan tiedejournalismi Suomessa on yleensä tiedettä tukevaa, eikä pyri samalla tavalla ulkopuoliseksi kriittiseksi vahtikoiraksi kuten vaikkapa politiikan journalismi. Esimerkiksi Britanniasta on kuulunut ääniä, että tiedejournalistien pitäisi alkaa tieteen vahtikoiriksi.

– Suomessakin jotkut toimittajat ovat tulleet allergisiksi sanalle ”viestintä”, koska sitä on nykyään omittu mukamas ”vastapuolen” eli organisaatioviestinnän käyttöön. Mutta täytyykö tieteen ja journalismin olla napit vastakkain? Karvonen kysyy.

– Niillä voi olla yhteistä esimerkiksi pyrkimys totuuteen.

Tieteelliset asiantuntijat ovat tärkeitä lähteitä ja kommentaattoreita tiedejournalismille, joten suhteet voivat säilyä symbioottisina: molemmat hyötyvät. Suomessa ei tutkijoita palkita opetusministeriön rahoitusmalleissa yleistajuiseen julkiseen keskusteluun osallistumisesta, vaan raha ja meriitit tulevat tieteellisestä julkaisemisesta ja tutkinnoista.

Karvosen mukaan tutkijoilla ei sen takia välttämättä ole kannustinta osallistua tieteen yleisjulkisuuteen.

– Sekä tiedeviestijän että tiedejournalistin on oltava utelias ja kiinnostunut kyselemään asioita alan asiantuntijoilta ja pyrkiä yleistajuistamaan näiden jargonia. Myös tyhmiä kysymyksiä pitää esittää.