Mikä onkaan parempi keino popularisoida tiedettä kuin elokuvat. Elävä kuva koskettaa, tempaa mukaansa ja pystyy havainnollistamaan sekä tutkijaa ihmisenä että hänen keksintöjään eri tavalla kuin raskaat ja abstraktiset pelkkää mustaa valkoisella sisältävät kirjat. Vuonna 2023 elokuvateattereihin tullut supersuosittu ja useita palkintoja saanut Oppenheimer on tästä mainio osoitus.
Tähän liittyy myös iso ongelma: elokuvat, ainakin kansaan menevät, ovat vauhdikkaita ja täynnä draamaa ja jännitystä. Miten tähän kuvaan sopii hitaasti etenevä, monimutkainen ja vaikeaselkoinen tiede. Kompromisseja on tehtävä, eivätkä ne aina ole tieteen kannalta positiivisia. Joutuuko siis tieteen suurin päämäärä, totuus ja faktat, taipumaan fiktiota rakastavan elokuvataiteen edessä?
Kirjassa käydään läpi leegio elokuvia alkaen Frankensteinin hirviöstä ja sen monista muunnelmista meidän päiviemme elokuviin, joista viimeinen on juuri Oppenheimer.
Kirjasta löytyy tiivistelmä, jossa näkyy miten elokuvien tutkijoiden sukupuolen ja identiteetin perusasetelmat ovat muuttuneet 25 vuoden sisällä, esimerkkinä Hulk-sarjat ja elokuvat. Stereotypiat näyttävät hallitsevan niin ennen kuin nytkin. Ennen:
Elokuvissa esiintyi enemmän mies- kuin naistutkijoita, ja stereotyypeiltään he ovat hulluja tiedemiehiä, avuttomia tutkijoita, hölmöjä virtuooseja tai idealistisia sankareita. Naistutkijoita on vain yksi jokaisessa elokuvassa ja he edustavat vanhaa piikaa, naiivia asiantuntijaa, tytärtä tai assistenttia. Kaikki tutkijat ovat valkoihoisia, miehet keski-ikäisiä ja naiset hivenen nuorempia. Vaikka vertailtujen elokuvien julkaisun välillä ennätti kulua 25 vuotta, naistutkijoiden roolit pysyivät ennallaan: heidän tehtävänään oli vain tukea ja täydentää mieshahmoja.
Ja tietysti tiede on valjastettu politiikan vetojuhdaksi, etenkin Hollywoodissa. Useat elokuvat liittyvät avaruuteen ja Yhdysvaltain avaruushallinnon NASA tekee yhteistyötä Hollywoodin kanssa. Yhdysvallat tietysti edustaa hyvää ja taistelee pahuuden voimia vastaan myös avaruudessa.
Entä tieteellinen totuus? Steven Spielbergin Jurassic Parkissa (1993) oikeasti höyhenpeitteiset dinosaurukset ovat muuttuneet kaljuiksi, koska ilman höyheniä otukset ovat pelottavampia. Tämä on pieni ja sinänsä harmiton väärennös.
Mutta väärennöksistä voi olla suoranaista hyötyäkin: ilmastonmuutosta käsittelevässä elokuvassa The Day After Tomorrow (2004) on täynnä virheitä, mutta yksi niistä on jopa toivottava. Ilmastonmuutosta torjumaan pyrkivät tutkijat varoittavat poliitikkoja, mutta näitä kiinnostaa enemmän talous. Virhe tulee mukaan siinä, että elokuvassa seuraukset iskevätkin ensin ilmastonmuutoksen aiheuttajiin, eivätkä köyhiin etelän maihin. Elokuvan teon neuvonantajana ollut tutkija pitikin elokuvaa tehokkaampana tapana levittää ilmastotietoisuutta kuin työtään ilmastontutkijana. Elokuva tuo ansiokkaasti esiin, että ongelmassa ei ole kyse vain luonnontieteistä, vaan myös politiikasta ja taloudesta.
Kirjan kirjoittajat päätyvät siihen, että koska tiede perustuu faktoihin mutta elokuva mielikuvitukseen, edellisen nimissä ei tulisi kahlita jälkimmäistä – ei ainakaan joidenkin pienten yksityiskohtien takia. Ja on tutkijoidenkin kannalta parempi, että he joutuvat oikaisemaan julkisuudessa yksityiskohtia kuin se, että ketään ei kiinnosta heidän tekemisensä.
