Tietokirjallisuuden lajit ja rajat on viime vuonna tasavuosikymmeniä juhlineen Suomen tietokirjailijat ry:n 40-vuotisjuhlakirja. Kyseessä on Ida Henritiuksen, Olli Löytyn ja Anne Mäntysen toimittama 13 artikkelin kokoelma. Takakansiteksti kertoo teoksen soveltuvan tietokirjallisuuden tutkimuksen perusoppikirjaksi ja – kuten tuo takakansitekstitaiteen kultainen ilmaus kuuluu – ”kaikille, jotka haluavat ymmärtää paremmin” tässä tapauksessa ”tietokirjallisuuden moninaisuutta ja merkitystä”. Teos on vertaisarvioitu, joten arviomenettelyn perusteella sen voi katsoa olevan tiedekirja.

Juhlakirja, artikkelikokoelma, perusoppikirja, tiedekirja: siinä on jo neljä teosta kuvaavaa määrettä. Ne kaikki kuvaavat teoksen ominaislaatua jonkin lajille tavalla tai toisella sukua olevan luonnehdinnan kautta. Kaikki mainitut määreet ohjaavat, rajaavat ja inspiroivat lajille ominaiseen tapaan niin teoksen kirjoittamista, toimittamista ja tuottamista kuin sen vastaanottoa ja tulkintaa.

Teoksen tiivis johdantoluku perehdyttää lajin käsitteen moninaisuuteen kielen- ja kirjallisuudentutkimuksen näkökulmista, ja toden totta, kirjallinen laji on moni-ilmeinen ja monifunktioinen käsite. Sitä tarvitaan myös tietokirjallisuuden alueella, olipa kyse kirjoittamisesta, lukemisesta, tuottamisesta, kirjajulkisuudesta tai myymisestä.

Kirjallinen laji on liukas ja monihahmoinen käsite, ja perusteet lajin määrittelylle voivat löytyä moniaalta ja yksittäinen teos kiinnittyä moneen lajiin. Alistair Fowlerille lajit ovat kirjallisen kommunikaation välineitä. Ne ovat myös eräänlaisia abstrakteja prototyyppejä – voisi myös sanoa tulkinnan työkaluja – jotka kokoavat yksittäisten teosten moninaisuutta. Toiset lajit ovat määreiltään avoimempia, toisissa konventioilla on keskeisempi sija. Jokainen yksittäinen teos tulkitsee lajeja tavallaan.

Apua käsitteen hahmottamiseen tarjoaa Ludwig Wittgensteinin perheyhtäläisyyden käsite. Voidaan siis ajatella, että jonkin lajin piiriin asettuvat teokset jakavat perheyhtäläisyyden tavoin keskenään yhteisiä piirteitä, mutta eivät kaikki samoja piirteitä. Löytyvätkö yhteiset piirteet sitten tiedonintressistä, aihepiiristä, kohderyhmästä tai tekijöiden taustasta, kerronnan- tai ilmaisuntavasta tai jostain muusta, on eri juttu eikä edes kovin tärkeää – milloin mistäkin, jos kohta traditio on tunnettava, ja ymmärrettävä, että poissulkevista typologioista tai kirjallisesta taksonomiasta lajissa ei ole kyse.

Jokaisella on lajinsa

Lajipiirteiden välityksellä teos kertoo lukijalle, mitä se sanoo olevansa ja millaisin oletuksin sitä tulisi lähestyä: kansatieteellinen tutkielma, muistelma Itä-Karjalasta vai matkaopas Vienaan. Tässä merkityksessä kyseessä on juuri fowlerilaisittain kommunikatiivinen väline, jaettu keinosto, jota niin tekijä, kustantaja, kauppa kuin tutkija ja lukija hyödyntävät tarpeidensa ja kykyjensä mukaan. Tulkinta ja tarve käsitteelle on eri toimijoilla ja eri tilanteissa usein erilainen.

Kustantamon arjessa käsitteen saama painotus on pitkälti kaupallistuotannollinen. Lajipiirteet vaikuttavat paljon kohderyhmän hahmottamiseen ja sitä myöten kustannuspäätökseen, ja lajin työstäminen – aika usein etsiminenkin – ja markkinoinnillinen hyödyntäminen ovat tärkeä osa kustantamon työtä, kirjan tuottamista ja koko kirjallista ekosysteemiä. Tuskinpa on esimerkiksi aihepiiriä, johon yleisen tietokirjallisuuden toimituksissa ei viime vuosina olisi koetettu eri tavoin sovittaa ”lisää kerronnallisuutta”. Kyse ei ole tällöin yksinomaan editointityöstä ja tekstiin liittyvistä ratkaisuista, vaan käytännössä lajin tuottamisessa iso merkitys on myös erilaisilla paratekstuaalisilla keinoilla (esim. nimikokonaisuus, kansi, teosta esittelevät tekstit, yhä suuresti myös teoksen fyysiset piirteet ja typografia). Vierailu vaikkapa urheilijaelämäkertojen tai psykologisen hyvinvoinnin hyllyllä havainnollistaa, mistä on kyse.

Itse asiassa voi hyvinkin sanoa, että merkittävän osan tietokirjatoimittajan työstä käsikirjoituksen parissa muodostaa juuri lajiin liittyvien tekstipiirteiden työstäminen. Eri teoksissa tuo voi tarkoittaa sangen erilaisia asioita. Tietokirjallisuuden lajit ja rajat -teoksessa se on tarkoittanut itse artikkeleiden ohella ja mainitun teosesittelyn lisäksi ainakin laajaa kirjallisuusluetteloa, huolellista lähteytyskäytäntöä, asiasanahakemistoa, tekijöiden esittelyä, toki myös tiedeartikkelilajin osaamista ja miksei myös työryhmätyöskentelyn hallitsemista – kaikki seikkoja, jotka yleensä liittyvät akateemiseen artikkelikokoelmaan. Tärkeää on silti huomata, että toimittajan lajiosaaminen on – ehkä muodoltaan kaikkein säädellyimpiä hakemistotyyppisiä julkaisuja lukuun ottamatta – ennen kaikkea laaja-alaista, oivaltavaa ja tarkkaa lukemista eikä sellaisena suinkaan vain nippu teknisiä suoritteita.

(Joitakin) lajeja listaamassa

Tietokirjallisuuden alalta on Suomessa julkaistu perin vähän kirjallisuutta, ja Tietokirjallisuuden lajit ja rajat onkin siksi mitä tervetullein teos. Se muistuttaa, että tietokirjallisuus on rikas tutkimuskohde, jota voi lähestyä lukuisista suunnista ja lukuisin keinoin. Juhlakirjana, jonka tuottamiseen Suomen tietokirjailijat on osallistunut, teosta on houkuttavaa lähestyä myös esityksenä siitä, miten tietokirjallisuutta tekijäjärjestön piirissä lajilähtöisesti tänään hahmotetaan, definitiivisen teosnimen perusteella ehkä jonkinmoisena omakuvanakin. Toki olosuhde muovaavaa suuresti sisältöä: se mitä ei ole tutkittu, tapaa jäädä näkymättömiin, ja kuten teos muistuttaa, tutkittavaa tietokirjallisuus tarjoaa tietenkin vaikka kuinka paljon.

Ajatus juhlakirjalle ominaisesta edustuksellisuudesta saa vahvistusta teoksen sisällyksestä: johdanto esittelee näkökulmia tietokirjallisuuden lajien tutkimukseen ja sen jälkeen lähes kaikki artikkelit kiinnittyvät jonkin jo artikkeliotsikossa nimetyn lajin – elämäkerta, omaelämäkerta ja muistelmat, essee, matkakirjat, yhteiskunnallinen tietokirjallisuus, historia, oppikirjat, lasten tietokirjat, sarjakuva, narratiivinen tietokirja – ominaispiirteiden ja määrittelyn rajakäyntien tarkasteluun. Vaikka artikkeleissa tuodaan monipuolisesti esiin yksittäisiin lajeihin liittyvää rajankäyntiä ja muutosta, lähtökohtana on eri lajien tunnuspiirteiden tarkastelu. Se tuo mukanaan typologisoivan kehyksen, joka peittää kirjallisen lajin kommunikatiivista ja dynaamista luonnetta ja tuo teokseen ehkä tahatontakin edustuksellista jäykkyyttä niin tietokirjallisuuden kuin lajin käsitteiden moni-ilmeisyyden ja vaikkapa lajin tuottamiseen tai erilaisiin tiedonintresseihin liittyvien näkökantojen kustannuksella. Lajipiirteiden funktiot ja lajin kommunikatiivisuus katoavat tältä osin olemuksen tavoitteluun.

Kun teoksen aiheena ovat juuri tietokirjallisuuden lajit ja rajat, yksittäisiin valittuihin lajeihin kiinnittyvä rakenne onkin mielestäni jonkinmoinen paradoksi – ikään kuin tietokirjallisuuden lajeja tai lajin ilmenemistä tietokirjallisuudessa tai koko kirjallisessa ekosysteemissä voisi tavoittaa vain ottamalla lähtökohdaksi, no, mitäpä muuta kuin tietokirjallisuuden yksittäiset lajit. Lähtökohta ohjaa kohti typologista hahmotusta kuten luonnonharrastajien lajihaasteissa ikään.

Oppikirjoja, lastenkirjoja ja sarjakuvaa lukuun ottamatta teoksessa käsitellyt lajit edustavat vahvasti humanistista ja yhteiskunnallista tietokirjallisuutta. Tältä osin niin lajibongaus kuin moitteeni edustuksellisesta lajilähtöisyydestä menevät syvälle harhaan, sillä tietokirjallisuus on Suomessa yksittäisinä lajeina toki myös paljon muuta. Luonnontieteistä ammentavat tai luontoon liittyvät aihepiirit jäävät kirjassa näkymättömiin, samoin esimerkiksi elämänfilosofia ja moninainen hyvinvointi- ja ihmissuhdekirjallisuus – saati että lajeja voisi edes tavoittaa teosaiheita listaamalla. Teoksen artikkelien aihevalinnassa kyse lienee paitsi siitä, mitä on tutkittu ja mistä löytyvät kirjoittajat, myös siitä, millaisten aihepiirien käsittelyyn tietokirjallisuuteen kiinnostusta osoittava humanistinen koulutus valmentaa. Kun kyseessä on alan perusoppikirjaksi itsensä hahmottava teos – jota nimen perusteella voi vieläpä lähestyä katsauksena tietokirjallisuuden lajeihin ja rajoihin – käsitys tietokirjallisuuden kentästä, erilaisista tekijyyksistä ja tiedon tuottamisen strategioista jää humanistisyhteiskunnallisen yleisen tietokirjallisuuden vahvan painotuksen myötä kuitenkin turhan kapeaksi. Samasta syystä olisin toivonut esimerkkeihin tuoreiden teosten rinnalle vanhempia teoksia, laji kun on aina myös traditiota.

Liikkuva, muuttuva, kerroksinen

Ilona Lindhin artikkeli kertovista ja opastavista matkakirjoista avaa matkakirjojen erilaisia kerronnan strategioita kiinnostavasti tavalla, joka aukeaa kertovan ja opastavan tiedon tuottamisen eroihin, lukijapositioihin ja matkakirjaisuuteen myös yleisemmin. Artikkelin avulla on mahdollista lähteä tavoittamaan vaikkapa vastausta siihen, mitä saksalainen historioitsija Karl Schlögel oikeastaan tarkoitti, kun hän taannoin eräässä haastattelussa vertasi liki tuhatsivuista, ajan ja paikan henkeä jäljittävää teostaan The Soviet Century – Archaeology of a Lost World (eng. 2023) Baedekerin matkaoppaaseen.

Kerronnan keinoihin liittyvät näkökulmat pirstaloituvat Tietokirjallisuuden lajit ja rajat -teoksessa kuitenkin yksittäisiä lajeja esittelevän lähtökohdan alle. Se on mielestäni harmi, sillä silloin jäädään helposti kiinni jälleen yksittäiseen lajiin sen sijaan, että etualalle nousisi esimerkiksi se, millainen on noiden keinojen suhde tiedon – joka määritelmällisesti erottaa tietokirjan muusta kirjallisuudessa – tuottamiseen tietokirjallisuuden erilaisissa tekstilajeissa. Vaikkapa narratiivista tietokirjaa ihasteltaessa tuntuu helposti jäävän varjoon, että kertomuksellisuutta, tarinallisuutta, minäkertojia ja kokevia yksilöitä on tietokirjallisuudessa ollut maailman sivu. Lajimääre vain on ollut jokin muu.

Poikkeuksen yksittäiseen lajiin kiinnittyvästä lähtökohdasta tarjoavat johdantoartikkelin lisäksi Mikko Lehtosen teksti tietokirjallisuuden ja kaunokirjallisuuden liikkuvista rajoista sekä erilaisia tekijyyksiä tarkasteleva Anu Lahtisen artikkeli tutkijasta, taiteilijasta ja toimittajasta historian tulkkeina. Kuten Mikko Lehtonen artikkelissaan mainiosti toteaa:

[—] tietokirjallisuus näyttäytyy nykykulttuurissa ilmiönä, jota ei tule tarkastella sen itsensä rajoissa, ikään kuin autonomisena, vaan suhteessa muuhun kirjallisuuteen ja mediakenttään, siis heteronomisena. Tietokirjallisuudella ei ole vain yhtä funktiota tai identiteettiä, vaan se on ilmiönä moninainen ja pakenee lukkoon lyöviä määritelmiä.

Sanat pätevät myös kirjalliseen lajiin. Sitä tarvitsevat kaikki: se on ainakin traditiota ja muutosta, käytännön työkalu, inspiraatiota, konventioita ja rajanylityksiä, kanssakäymistä, muoteja ja tottumuksia, erilaisia lukijuuksia ja tekijyyksiä, usein monimediaisuuttakin. Laji kohdataan yksittäisissä teoksissa ja niiden lajipiirteissä – toki myös vaikkapa lukijan odotuksissa ja kirjamyynnissä ja -julkisuudessa, joka noihin lajipiirteisiin tukeutuu. Yksittäisen lajin ominaispiirteiden tavoittaminen piirtää kuvaa kyseisestä lajista, mutta itse lajin käsitteen moni-ilmeisyydestä ja merkityksistä tietokirjallisuuden alueella se ei yksin riitä kertomaan.

P.S. Laji ei löydy kirjastoluokasta

Jälkikirjoituksena lisään vielä, että yksittäisen teoksen lajisuus ei palaudu kirjastoluokkaan, vaikka luokka etenkin kaunokirjallisuuden alueella lajisuutta seuraakin. Siksi teoksessa esiin tuotu ajatus yksittäisen lajin, mm. narratiivisen tietokirjan, tarvitsemasta kirjastoluokasta kuulostaa omiin korviini etenkin tietokirjallisuudesta käsin kummalta. YKL-luokka näyttää tuolloin hahmottuvan tuolloin jonkinmoisena ulkokirjallisena takeena, joka toisi selkeyttä yksittäisen lajin identiteettiin ja osoittaisi, että tämä nyt on – luokittajansa mielestä – sitä jotakin. Arvaan, että tunkua tuohon luokkaan olisi, ja koska Ylimmäistä Luokittajaa ei ole, luokkansa perusteella ne olisivatkin kaikki sitten narratiivisia tietokirjoja. Teosten moninaisuutta järjestäviä typologioita tarvitaan, mutta kirjallinen laji ei asetu kategoriaksi, ja yksittäinen teos voi poimia lajipiirteitä moniaalta.

Lisäksi, YKL-luokka ei nykyisellään suinkaan aina kerro mitään lajista, vaan tietokirjoissa varsin usein yksinomaan aihepiiristä: maanviljelystä ja puutarhanhoidosta ja hyötykasveista, ei garden writingista, elämänfilosofiasta, elämäntaidosta tai psykologiasta, ei self helpistä, metsästyksestä, kalastuksesta, Lapista, ei eräkirjallisuudesta jne… Narratiivinen tietokirja ei siis ole poikkeus. Ajatus sen omasta luokasta sivuuttaa aiheen, mikä, jos pitäydytään tietokirjojen luokituksissa, tekee teoksista jonkinlaisia kirjoja, ei kirjoja jostain. Tämä voi olla lajista kiinnostuneelle lukijalle kylliksi ja houkutella lukemaan myös aiheista, joihin ei muutoin tulisi tarttua – mikäli joku valitsee luettavansa YKL-luokan perusteella. En tunne YKL-luokituksen historiaa, mutta tunnistan aiheperusteisuuden kuitenkin olevan komeasti sopusoinnussa tietokirjan määritelmän kanssa: se on teos, joka välittää tietoa, jostakin. Se, voiko aiheperusteisuuden rinnalle tuoda lisäluokkia tai millaisia käytännön ongelmia luokan valintaan liittyy, on eri kysymys.

YKL-luokan valinta on tulkintaa ja siinä punnitaan erilaisia näkökantoja – esim. kirjan tekijän ammatillinen tausta voi joissain tilanteissa vaikuttaa, samoin se, mikä vaihtoehdoista arvioidaan kaupallisesti kiinnostavimmaksi tai huonoista tarjokkaista vähiten harhaan osuvaksi jne. Kirjastoammattilainen voi luokitella teoksen toisin kuin kustantaja (joka kuitenkin päättää, mikä luokka kirjaan painetaan). Kirjastoissa teoksia myös asiasanoitetaan eli YKL-luokan ohella kirjastot jäsentävät aineistoa myös muutoin. Sitä paitsi, jotta sekaannus olisi yhä suurempi, nykyään käytetään YKL:n rinnalla myös kansainvälistä Thema-luokitusta, jossa teossisältöä kuvataan useilla erilaisilla määreillä ja joka palvelevat verkkomaailmassa huomattavasti YKL:ää monipuolisemmin.