Helsingin rantakalliot vaihtuvat Tallinnan kalkkikivitörmiin ja samalla muuttuu myös ihmisten luontosuhde. Suomalaiskäytännöllinen asenne korvautuu kokemuksella pyhästä ja parantavasta luonnosta. Susikaan ei ole Virossa pelkkä peto vaan samastumisen kohde.
Kun virolaisia pyydettiin maan satavuotisjuhlien aikaan vuonna 2018 nimeämään asia, joka kaikista parhaiten kuvastaa virolaisuutta, suo sai eniten ääniä ja kolmannelle sijalle pääsi metsä. Virolaiset viihtyvät luonnossa. Kansalliseläin on susi.
– Sudet ovat sitkeitä eloonjääjiä, selviytyjiä ja älykkäitä eläimiä, Mikko Virta kuvaa virolaisten ajatuksia susista. Moni kokee samankaltaisuutta susien kanssa.
Mikko Virta on Pärnuun parikymmentä vuotta sitten asettunut suomalainen toimittaja ja luonnontuntija. Hän toimi Suomen tiedetoimittajain liiton toukokuisen Viron matkan luontoretkiosuuden oppaana Pärnussa.
– Hyötypuutarhat, suo ja pyhät puut, Virta listaa edelleen virolaisen luontosuhteen keskeisiä elementtejä.
Hän on pukeutunut vihreään maihinnousutakkiin ja lippalakkiin. Kainalossaan Virta kantaa vankkaa jalustaa johon on ruuvannut massiivisen kaukoputken. Linturetket opas aloitti jo pikkupoikana rengastamalla isänsä kanssa maakotkia Oulun seudulla. Kun koko Suomi ja maan linnusto kävivät pikkuhiljaa tutuiksi, Virta haki uusia maastoja ja lajeja Virosta.
– Yhdellä retkellä kohtasin sitten vähän erikoisemman yksilön, hän nauraa.
Virta avioitui pärnulaisen naisen kanssa ja muutti kaupunkiin, jossa lehmusten tuoksu huumaa heinäkuussa.
Harvaan asuttu eteläinen maa
Viro on pinta-alaltaan Hollannin kokoinen, mutta siellä on vain 1,3 miljoonaa asukasta. Harvaan asutussa maassa on säilynyt Suomea enemmän luontoa ja lajeja.
Virolle tyypilliset kaksikymmentä lintulajia avosetistä niittysuohaukan kautta sitruunavästäräkkiin ovat Suomessa harvinaisia.
Meitä eteläisempi kasvillisuusvyöhyke taas tarkoittaa runsaasti lehmuksia, tammia ja muita lehti- ja jalopuita.
Kalkkipitoinen maa on niin ikään keskeinen erottaja Viron ja Suomen välillä: siinä viihtyvät lukuisat kämmekkälajit ja esimerkiksi arovuokko, joka kasvaa Suomessa vain istutettuna.
Kun ilmasto lämpenee, saapuu myös uusia lajeja. Kultasakaali bongattiin ensimmäisen kerran vuonna 2013. Se jolkutti Viroon omin jaloin Itä-Ukrainasta.
Pato purettiin, Pärnujoki elpyi
Tiedetoimittajain toukokuisen Viron matkan osallistujia lintutornin juuressa Raekülan rannalla Pärnussa.
Ajetaan Pärnun rantoja. Kivutaan Raekülan lintutorniin tähyämään sitruunavästäräkkejä ja jalohaikaroita. Kuljetaan rantaniityn luontoreitin puusiltaa, kuullaan sammakot ja havaitaan ruskosuohaukka. Jatketaan Pärnujoelle, missä opitaan kalansaaliiden parantuneen Sindin padon purkamisen jälkeen. Pato oli paikoillaan kaksisataa vuotta. Kun se hävitettiin, lohi alkoi nousta sata kilometriä Pärnujokea ylemmäs.
Kuljetaan pitkin aallonmurtajaa, ja ajetaan vielä sen jälkeen Valgerandan uimarannan hiekkadyynien viertä Audrun polderiin. Polderi on kuivattua merenpohjaa ja Pärnun paras lintukohde. Nähdään niityllä sitruunavästäräkkejä, kahlaajia ja sorsalintuja. Seurataan, kuinka valkoinen jalohaikara lehahtaa siivilleen. Se on Virossa uusi tulokas toisin kuin yleinen kattohaikara.
– Kansanperinteen mukaan kattohaikara tuo viestin tuonpuoleisesta maailmasta, Virta kuvailee.
Lintu tarkoittaa niin virolaisille kuin suomalaisille myös lastentuojaa. Virolaiset kumminkin uskovat, että mitä ylemmäs sitoo nauhan haikaran pesätolpassa, sen enemmän pienokaisia syntyy. Virta kertoo, että vaikka lintu leviää ilmaston lämmetessä yhä pohjoisemmaksi, se ei mielellään ylitä isoja vesistöjä. Kattohaikaran tiedetäänkin pesineen Suomessa ainoastaan kerran.
Pyhittäminen ja luottamus
Virolaisten luontosuhde on pyhän sävyttämä ja suomalaista vähemmän rationaalinen.
Virolaiset saattavat uhrata tammille, muille pyhille puille ja lähteille esimerkiksi sairaudesta parantuakseen ja parisuhdetta elvyttääkseen. Lääkärit määräävät koululääketieteen pillereiden lisäksi pakurikäävän ja kevätesikon tapaisia rohtoja.
Kansalliseläin suteen ja muihin petoihin virolaiset suhtautuvat neutraalisti ja kunnioittaen, joskin susia myös metsästetään. Maan susikanta on kolmisensataa yksilöä ja kaatolupia tulee vuosittain jopa sata.
Metsä ja suo
Suo kuvastaa virolaisten mielestä parhaiten Viroa. Kolmannelle sijalle samassa vuoden 2018 äänestyksessä yltää metsä.
Noin puolet Viron pinta-alasta on metsiä ja puolet Viron metsistä omistaa valtio. Vanhoja luonnontilaisia metsiä on Virossa kuitenkin vain pari prosenttia, ja kaikesta metsäpinta-alasta on tiukasti suojeltua kolmetoista prosenttia.
Maanteiden varsilla näkyy yksittäisiä tammia, mutta teitä reunustavat hakkuuaukiot ja tiuhaa pikkupuustoa kasvava metsäntapainen. Ajomatkat ovat tylsiä tasaisilla, lyhyen sekapuuston kehystämillä väylillä.
Pärnun aallonmurtajan rakennustyöt aloitettiin jo vuonna 1863. Lähiseudun tilalliset toimittivat aallonmurtajan kivet omilta pelloiltaan.
Virolaiset ovat vasta viime vuosina havahtuneet avohakkuisiin ja marja- sekä sienipaikkojensa katoamiseen ja alkaneet vastustaa hakkuita.
– Voidaan puhua jopa metsäsodasta, Mikko Virta sanoo.
Hän kertoo virolaisten ymmärtävän itsensä metsä- ja suokansana.
Viro on Suomen jälkeen maailman toiseksi suovaltaisin maa ja soilla ja metsissä viihtyy myös Virta itse. Soomaan kansallispuistossa on useita suolampia, joihin virolaiset pulahtavat mieluusti uimaan. Niin tekee Virtakin.
– Lampien vesi on tummaa ja lämmintä. Suolampeen tekee mieli aina uudelleen, sanoo Mikko Virta.
Kuka?
Mikko Virta on suomalainen toimittaja, luonto-opas ja lintuharrastaja. Häneltä on julkaistu retkiopas ”Luontoretkelle Viroon, 30 kiehtovaa kohdetta” (Gummerus 2022).
Virta muutti Pärnuun jo parikymmentä vuotta sitten ja on retkeillyt maata ristiin rastiin. Luontoon, lintuihin ja muihin eläimiin Virta alkoi perehtyä jo lapsena Suomessa.
