Kun rakastavaiset kietoutuvat yhteen, minuuden rajat tuntuvat murtuvan. Romanttisesti värittynyt intiimiys luo yhteyden, mutta kaksi ihmistä pysyvät toisilleen toisina. Muussa tapauksessa subjekti liukenee toiseen – ja minuus vapauksineen ja vastuineen katoaa.
Vastaavasti ilman toiseuden tunnistamista ”redusoimme toisen itseemme” ja menetämme sopivan eettisen etäisyyden toiseen. Hänelle jää vain välinearvoa, vaikka toinen pitäisi kohdata perusteltujen moraalifilosofioiden mukaan itseisarvona.
Sari Kivistö ja Sami Pihlström etsivät uutuuskirjassaan eettisesti kestävää suhdetta toiseen. Suhde edellyttää ”kriittistä etäisyyttä” lähimpäänkin ihmiseen, jotta tämä tulisi tunnustetuksi toiseutena, autonomisena kokevana yksilönä. Tekijät kirjoittavat toiseudesta erityisesti tuskan tunteen kautta.
Uskonnonfilosofian professori Pihlström ja yleisen kirjallisuustieteen professori Kivistö tutkivat kärsimystä käsitteellä teodikea. Se tarkoittaa ihmisten kivun näennäistä ymmärtämistä osana jotakin suurempaa suunnitelmaa tai kohtaloa.
Historiallisesti teodikea merkitsee sen ”oikeuttamista”, että kaikkivaltias ja hyväntahtoinen jumala sallii pahaa ja kärsimystä – kuten Raamatun Jobin tapauksessa.
Jumala asettuu uskonnollisten ihmisten suureksi Toiseksi. Sen sijaan filosofeilla toiseuden roolin ottaa ihmismielen ulkopuolinen todellisuus, jonka olemassaolosta ja tiedettävyydestä kiistellään. Kivistö ja Pihlström kuitenkin keskittyvät argumentoimaan teodikeaa vastaan, sillä se ei huomioi moraalin kannalta tarpeellista ”traagisuuden, toiseuden ja etäisyyden käsitteistöä”.
Tekijät lähestyvät toiseuden problematiikkaa erityisesti kaunokirjallisuuden valossa, mutta myös todellisen kärsimyksen kautta. Holokaustikirjailija Primo Levin keskitysleirikokemusten mukaan ei voida nähdä mitään ylevää mielettömässä kitumisessa ja ”turhassa kuolemassa”. Jälkimmäisesti käy fiktiiviseksi malliksi Väinö Linnan luutnantti Koskela, mutta myös oikeassa sodassa kaatuneet.
Romaanissa ”Linna jättää radikaalisti avoimeksi toisen ihmisen kärsimyksen merkityksen, ja juuri tuo avoimuus [sopiva etäisyys] on uhrien eettistä kunnioittamista”.
Sankarivainaja-termi ilmeisesti liittyisi vältettävän teodikean sanastoon, mutta asiaa ei tarkenneta. Paradoksaalista on sekin, että yhteisöllisyys edeltää kielen oppimista ja siten käsitteellistä ajattelua, ”me” edeltää ”minuutta” vähintäänkin biologisesti.
Yksilöllisiä eksistentiaalisia esimerkkejä toiseuden kohtaamisesta kirjoittajat löytävät Eino Leinon runoudesta. Sosiaalista toiseutta tarkastellaan naisten retoriikassa, Turun Akatemian vuosisatoja vanhoissa väitöskirjoissa ja Draculan kaltaisissa hirviötarinoissa.
Rasismia käsitellään 1900-luvun alun pilateksteissä ja nykyisessä pakolaiskeskustelussa, ja rasismi kuuluukin ilmeisimpiin karikoihin toiseuden kohtaamisen väylällä. ”Sitoutumalla totuudellisuuteen ja oman ajattelun jatkuvaan uudistamiseen on mahdollista välttää stereotyyppisyyden tuomia luutuneita ajatuskulkuja”, tekijät kirjoittavat.
Pelkkä empatia toista kohtaan ei kuitenkaan riitä, koska tunne rajautuu usein vain henkilön lähipiiriin. Amerikkalaisfilosofi Richard Rorty on aiemmin ehdottanut tekijöille tuttua strategiaa: kaunokirjallisuuden lukeminen voi laajentaa ihmisen kokemaa solidaarisuutta hyvinkin erilaisia toisia kohtaan – aina globaaleihin mittasuhteisiin saakka.
Tekijöiden uutuuskirja toimii eräänlaisena jatko-osana heidän yhteistyölleen Sivistyksen puolustus (Gaudeamus 2018). Toista ajatellen -teoksen sähköisen version voi lukea ilmaiseksi internetissä.
