Jos haluaa upota kirjallisuuteen vähän syvemmälle, on hyvä tuntea kirjallisuusteorioita. Niiden ymmärtämisestä ei ole haittaa myöskään meille kirjallisuuskriitikoille. Lähestymistapoja kirjallisuuteen -teokseen on kasattu lähes 40 kirjallisuudentutkimuksen suuntausta. Niitä esittelee joukko suomalaisia kirjallisuudentutkijoita. Tuhti teos ei ole pelkkää teoriaa, vaan suuntauksia havainnollistetaan koko ajan esimerkeillä.

Lähestymistapoja kirjallisuuteen on jaettu kirjailija-, teksti-, lukija- ja maailmalähtöisiin suuntauksiin. Esittelen yhtä linjaa, kirjallisen tekijän evoluutiota.

”Teoksella on aina kirjoittajansa, mutta kirjoittajan – tekijän – roolia ryhdyttiin nostamaan esille vasta 1700-luvun aikana. Aiemmin teoksia julkaistiin usein anonyymisti ilman tekijänimeä, sillä teoksen kirjoittaja identifioitiin käsityöläiseksi, yhdeksi teoksen valmistumisen prosessiin osallistuvaksi henkilöksi, jonka henkilöllisyyttä ei katsottu olevan tarpeen ilmaista teoksen kansilehdellä”, Aino Mäkikalli muistuttaa.

Suhde tekijään muuttui 1900-luvun alussa. Venäläisessä formalismissa ja amerikkalaisessa uuskritiikissä asetuttiin voimakkaasti tekijäkeskeisyyttä, eritoten biografismia vastaan. Kaunokirjoja tutkittiin selkeärajaisina objekteina, joiden merkitys löytyi niistä itsestään. William K. Wimsattin ja Monroe C. Beardsleyn klassikkoartikkeli Intentioharha (1946) kielsi tekijän aikeiden etsimisen.

1960-luvun jälkistrukturalismin myötä tekijyys joutui filosofisen kritiikin kohteeksi. Ranskalainen Roland Barthes julkaisi vuonna 1968 esseen Tekijän kuolema, jossa hän rakensi autoritäärisen Tekijähahmon, jonka sitten ”tappoi”. ”Meille puhuu kieli, ei kirjailija”, Barthes paukutti. Idea Tekijän kuolemasta oli poleeminen reaktio romanttiseen tekijäkäsitykseen, jossa kirjailija nähtiin luovana nerona ja teostensa merkitysten lähteenä.

”Käsitys tekijästä on länsimaisesta taidekirjallisuudesta keskusteltaessa kulkenut pitkän matkan nerosta kuolleeksi ja sittemmin uudelleen syntyneeksi”, kirjassa todetaan. Uudelleen syntynyt tekijä näyttää kuitenkin erilaiselta kuin sata vuotta sitten. ”Teoksia ei enää palauteta ruumiilliseen, materiaaliseen tekijään, vaan pikemmin tarkastellaan, miten tekijän sukupuoli ja yhteiskuntaluokka mahdollisesti toimivat, jos toimivat, teoksen erilaisissa näkökulmissa, asenteissa ja rakenteessa”, Kaisa Kurikka toteaa kirjoituksessaan.

Tekijä korostuu myös traumafiktiossa, esimerkkeinä Iida Rauman Hävitys (2022) ja Susanna Hastin romaani Ruumis/huoneet (2022). Ensimmäinen käsittelee kouluväkivaltaa, jälkimmäinen seksuaaliväkivaltaa. ”Trauman käsite on noussut tärkeäksi henkilökohtaisen ja kulttuurisen itseymmärryksen välineeksi”, Hanna Meretoja kirjoittaa. Eikä pidä tietenkään unohtaa muodikasta autofiktiota, omaelämäkerrallisen romaanin nykyvarianttia.