Millainen on nykyinen yleistaju – siis se, minkä tuottamiseen tiedeviestinnässä pyritään? Ymmärtävätkö suomalaiset enää toisiaan? Mitä yleisö tuntee? Viestinnän professori Anu Kantola työryhmineen selvittää uudessa Kahdeksan kuplan Suomessaan suomalaisten maailmankuviin vaikuttavia syviä tunnetarinoita. Kovin erilaiselta näyttää espoolaisen yritysjohtajan elämä muuttotappiokunnassa elävän hoitajan elämään verrattuna. Tunne maailman monimutkaistumisesta ja tahdin kiihtymisestä tuntuu kiristävän maailman onnellisimman maan kansalaisia asemasta riippumatta.
Kahdeksan kuplan Suomessa paneudutaan nykysuomalaisten syviin, elämää jäsentäviin tarinoihin, jotka valottavat ihmisten käsityksiä itsestään ja elämästään. Vaikka isot yhteiskunnalliset muutokset koettelevat kaikkia, syvät virrat tuntuvat kiskovan suomalaisia myös eri suuntiin. Kahdeksan kuplan Suomessa ollaan yhteiskuntatutkimuksen ytimessä. Siinä kysytään, miten yhdessä eläminen ja toisten ymmärtäminen on talouden, teknologian ja individualistisen ajattelun hallitsemassa nyky-yhteiskunnassa ylipäätään mahdollista?
Muutokset ja murrokset jakavat ihmisiä voittajiin ja häviäjiin, mutta jyrkkää kahtiajakoa toimivampi kuvaus lienee ajatus kuplista, jotka estävät ihmisiä näkemästä ja ymmärtämästä toistensa todellisuutta. Kuplissa eletään yleensä melko samanlaisten ihmisten kanssa ja toistellaan omia totuuksia oman identiteetin vahvistukseksi. Yleinen synonyymi kuplalle onkin kaikukammio ja hohdokkaimmat esimerkit löytyvät usein sosiaalisen median alustoilta.
Koeporauksia suomalaisuuteen
Se, miten kuplaantunutta suomalainen elämänmeno nykyisin on, on vaikea arvioida. Juuri nämä kahdeksan kuplaa ovat tavallaan tutkimuksen itsensä tuottamia: haastateltaviksi on valikoitunut kahdeksan eri toimijaryhmää, joiden ajatellaan kuvaavan yhteiskunnan rakennemuutoksia.
Perinteisiä talouden keskeisiä ryhmiä edustavat esimerkiksi maaseutuväestö, teollisuuden työntekijät, palvelualat ja yrittäjät, mutta mukana on myös uudempia ryhmiä, kuten itsensä työllistäjät, maahanmuuttajat ja työelämän ulkopuolelle pudonneet pienituloiset eri puolilta Suomea.
Kiinnostuneet löytävät tutkimuksen metodiosan teoksen lopusta. Heitä voi ollakin useita; herättihän Anu Kantolan edellinen, Hanna Kuuselan kanssa tehty Huipputuloiset -tutkimus (2019) harvinaisen laajan julkisen metodikeskustelun.
Huipputuloisten tapaan Kahdeksan kuplan Suomessa käytettiin teemahaastattelumenetelmää, joka onkin omiaan ihmisten kokemusten, tunteiden ja moraalisten järjestysten tutkimiseen. Laadullisen tutkimuksen tavoitteiden mukaisesti tulokset tuottavat näkemystä asioiden tilasta, eivät määrällisen tutkimuksen tavoittelemaa faktuaalista evidenssiä. Teoksessa käytetty koeporauksen metafora selventänee hyvin aineiston merkitystä suomalaisten kokemusten kirjon esiintuojana.
Konkreettisia puheenaiheita teemahaastatteluissa olivat hyvinvointivaltio, verotus, työllisyys, äänestäminen, puolueet ja poliittinen järjestelmä. Haastatteluja kertyi 350 kappaletta 30 eri paikkakunnalta.
Suuren ruuvin yhteiskunta
Miltä suomalaisten tuntemukset sitten näyttävät globaalin markkinatalouden, teknologian ja ilmastonmuutoksen kyseenalaistaessa aiempia ammatteja, identiteettejä ja elämäntapoja?
Voittajat hyödyntävät uuden kilpailutilanteen tuomia mahdollisuuksia. Häviäjät menettävät ehkä työnsä ja elämäntapansa, eivätkä helposti löydä tilalle uutta. Kuten kirjoittajat tiivistävät, 2000-luvun suomalaisia yhdistää kuitenkin kokemus suuresta ruuvista, kilpailusta ja kiihtyneestä tahdista, joka kiristää kaikkia ja vaatii entistä kovempia suorituksia.
Reagointitavat ruuvin alla vaihtelevat, eivätkä kaikki keinot toimi yhtä hyvin. Vanhat selviytymiskeinot, kuten sisukkuus, vaatimattomuus, yhteinen taistelu ja usko tasa-arvoisiin mahdollisuuksiin kannattelevat kuitenkin edelleen suomalaisuutta ja estävät ainakin jyrkimmät halkeamat. Kuten teoksessa todetaan, hyvätuloisten on helpompi pysyä hyväntuulisina, kun muilla kuluu enemmän aikaa ja energiaa ahdistusten ja vieraantuneisuuden tunteiden käsittelyyn.
Ihmettelin hieman, miksi yksi teoksen kupla muotoutui yhden ammatin, paperityöläisten, ympärille, kun muut seitsemän ryhmää vaikuttivat hyvinkin heterogeenisilta. ”Keskiluokka” on toki kategoriana vaikea ja hajanainen – olemmehan kaikki sitä, ainakin aiemmin yleisen hokeman mukaan.
Itse toivoisin, että yhteenkuuluvuuden tarinoihin – ja palkkataulukoihin – liitettäisiin näkyvämmin hyvinvointivaltion keskeisten naisvaltaisten ammattien, opettajien ja hoitajien kokemukset, ilman vaaraa niiden erityisyyden katoamisesta suuren ja hajanaiseen keskiluokan laariin. Juhlapuheissa näiden ammattien arvostusta riittää, mutta etenkin hoitotyö kriisiytyy parhaillaan ennennäkemättömällä tavalla.
Kahdeksasta eri tekijästä huolimatta kirja on sujuvasti kirjoitettu ja hyvin toimitettu. Itse tosin vierastin hieman lukujen aloitusten aikakauslehtimäisiä kuvauksia ilmeisesti tyypillisiksi arvioiduista ympäristöistä. Mutta lienee turhaa urputusta, jos johdattelevat kuvailut madaltavat meidän suomalaisten kynnystä tutustua toisten aikuisten suomalaisten maailmoihin. Sieltä niitä yleistajun aineksiakin löytyy.
Teoksen yhdeksi tavoitteeksi mainitaan yritys lisätä ymmärrystä toisten suomalaisten kokemuksista. Kuplien vahvistamisen sijaan toiveena on pikemminkin niiden puhkominen ja kansallisten empatiakuilujen ylittäminen. Tässä se mielestäni onnistuukin.
Tulevaisuuden yhteenkuuluvuuden tarinat lienevät toisenlaisia: muuttunut maailmanpoliittinen tilanne muuttanee suomalaisten yhteenkuuluvuuden tarinoita joka tapauksessa johonkin suuntaan.
