”Irtisanouduin vakaasta työpaikastani ja heittäydyin yrittäjäksi. Olin ajatellut järkevöittää ajankäyttöäni ja karsia hommat, joista maksetaan vain vähän tai ei lainkaan”, kirjoittaa Maria Lassila-Merisalo. ”Onneksi oivalsin, ettei hyötyä kannata ajatella liian yksioikoisesti.”

Kesäkuun viimeisenä päivänä 2025 tein viimeisen päiväni turvallisessa, hyvin palkatussa työssä ammattikorkeakoulun kehittämispäällikkönä, ja siirryin yrittäjäksi.

En ollut koskaan haaveillut yrittäjyydestä, vaan olin pitänyt ajatusta ennen muuta pelottavana. Mutta kun äitini kuoli marraskuussa 2022, lähti liikkeelle tapahtumaketju, jonka seurauksena teimme kotitilallani sukupolvenvaihdoksen ja minusta tuli maanviljelijä – hyvin sivutoiminen tosin.

Pian sen jälkeen toimittaja Matti Kuusela julkaisi kirjan, jossa paljasti keksineensä sisältöjä juttuihinsa. Aamulehden päätoimittaja päätti poistaa Kuuselan jutut verkosta ja pyysi minua selvittämään niiden sepitteellisyyttä. Käytin tuoretta Y-tunnustani urakan laskuttamiseen.

Projektin aikana kävi niin kuin usein käy, kun ihminen saa etäisyyttä arkeensa: aloin tarkastella tilannettani kriittisesti. Olin ajautunut työssäni yhä kauemmas siitä, joka tuotti minulle suurinta nautintoa: kirjoittamisesta.

Minulla oli ollut jo pitkään tekeillä kaksikin eri kirjaa, joita en ollut pystynyt edistämään vaativan kokopäivätyön ja perhe-elämän ohessa. Mielessäni alkoi kypsyä ajatus. Entä jos heittäytyisinkin vapaaksi tutkijaksi, kirjoittajaksi ja kouluttajaksi? Olin kirjoittanut ja kouluttanut sivutoimisesti yli kahdenkymmenen vuoden ajan, joten en lähtisi ihan soitellen sotaan.

Päätin siirtymästä hyvissä ajoin. Jätin irtisanoutumisilmoitukseni yli puoli vuotta ennen h-hetkeä. Halusin antaa sekä itselleni että työnantajalleni aikaa sopeutua muutokseen ja valmistautua tulevaan.

Luin uuden yrittäjän oppaita. Istuin koulutuksissa ja hahmottelin muistikirjaani kustannusperusteisia, markkinaperusteisia, arvoperusteisia ja tavoiteperusteisia tuotteita. Luonnostelin liiketoimintasuunnitelmaa. Kaikki tämä tuntui kovin hankalalta, ja ennen pitkää huomasin mistä se johtui: rahan ajatteleminen on minulle vastenmielistä.

Tajusin, että se on tulevan yrittäjyyteni kannalta aika iso ongelma.

Talous tuntuu minusta etäiseltä ilmiöltä, joka toki vaikuttaa elämääni monin tavoin, mutta jossa minulla ei ole roolia. Niin kauan kuin muistan, olen vältellyt talouskeskusteluihin osallistumista pilkkaamalla itseäni stereotyyppiseksi humanistiksi, joka ei ymmärrä numeroita.

Johdin kyllä budjettivastuullisena ammattikorkeakoulun viestinnän yksikköä useiden vuosien ajan, enkä edes huonosti. Totuus kuitenkin on, etten oikeasti ymmärtänyt talouteen liittyviä prosesseja, jotka olivat vastuullani.

En ollut yksin. Moni, etenkin nainen, kokee talouspuheen etäisenä ja vaikeana. Tämä selviää Feminismiä talouteen ‑kirjasta, joka sai viime vuonna tiedonjulkistamisen valtionpalkinnon. Kirjassa korostetaan, että talous ja talouspolitiikka kuuluvat kaikille, ja niistä tulisi puhua saavutettavasti.

Olen aina ollut aikaansaava ja toimelias. En kerta kaikkiaan muista, milloin olisin viimeksi todennut, ettei minulla ole mitään tekemistä – ehkä joskus lukion kesälomalla? Tuttavani ihmettelevät jatkuvasti, kuinka hengästyttävältä arkeni sosiaalisen median perusteella vaikuttaa.

Mutta kun katson menneitä vuosia ja toimeliaisuuttani, huomaan miten paljon olen käyttänyt aikaa tehtäviin, joista en ole saanut rahallista korvausta.

Feminismiä talouteen -kirjassa kerrotaan talouden jäävuorimallista, joka kuvastaa sitä, että pinnan yläpuolella näkyy valtavirtainen taloudelliseksi ymmärretty toiminta, mutta näkymättömiin jää itse asiassa valtaosa ihmisten toimeliaisuudesta, jonka ei ole määritelty kuuluvan ”virallisen talouden” piiriin: esimerkiksi kotityö, lastenhoito, vapaaehtoistyö ja kaikenlainen toiminta palkallisen ja palkattoman työn rajamailla.

Se on uusintavaa taloutta, joka on elämän säilymisen ja yhteiskunnan toimimisen kannalta välttämätöntä, mutta valtaosin palkatonta ja usein naisten tekemää. Eikä sitä lasketa osaksi bruttokansantuotetta.

Minulla on ollut lukuisia luottamustoimia, joista olen saanut vain nimellisiä palkkioita. Työnantajan joustavuuden ansiosta olen pystynyt jonglööraamaan monien roolieni välillä palamatta loppuun. Enkä uskalla edes ajatella, kuinka paljon olen käyttänyt vapaa-aikaani lasteni koulun vanhempainyhdistyksessä ja harrastustoiminnan taustajoukoissa.

Myös läheisistä huolehtiminen on vienyt aikaani. Hoidin muistisairasta äitiäni vuosien ajan yhdessä isäni kanssa, ja lapseni asioita olen hoitanut vuodesta 2015, jolloin hän sairastui hankalasti.

Yli miljoona suomalaisista auttaa läheistään arjessa säännöllisesti. Noin 300 000 suomalaista huolehtii läheisestään sitoutuneesti, mutta vain 51 000 on tehnyt sopimuksen omaishoidosta ja saa siihen rahallista tukea. Suurin osa yksityisestä hoivasta jää siis näkymättömiin.

Ilmiö on valtava. Jos kaikki Suomen viralliset ja epäviralliset omaishoitajat menisivät lakkoon, yhteiskunta romahtaisi. Näin ei kuitenkaan käy, sillä kuten Rakkauden riekaleita -kirjassa kuvataan, omaishoitajat hoitavat läheistään velvollisuudesta, rakkaudesta tai pakosta. Vahvoja motiiveja kaikki kolme.

Tajusin, että yrittäjyyden myötä minun olisi alettava ajatella ajankäyttöäni uudella tavalla. En voisi enää valita tekemisiäni konmarittamisen hengessä kysymällä itseltäni, tuottaako tekeminen minulle iloa tai hyvää mieltä. Jos haluaisin elää yrittämällä, tekemisen pitäisi tuottaa ilon lisäksi rahaa.

Se oli helpommin sanottu kuin tehty. Innostun herkästi, ja olen aina ollut huono kieltäytymään. Aloin haaveilla työkalusta, joka arvioisi puolestani, mihin toimiin minun kannattaisi tarttua ja mihin ei. Voisinko esimerkiksi vastata viiteen kysymykseen, ja vastausteni perusteella työkalu ohjaisi minua tekemään valinnan?

Jos jostakin työkeikasta ei maksettaisi kunnon palkkiota, joidenkin muiden arvojen täytyisi kompensoida todella vahvasti, jotta keikka kannattaisi tehdä. Ehkä saisin arvokkaan referenssin tai näkyvyyttä potentiaalisten isojen asiakkaiden silmissä.

Ja toisaalta: joskus eteeni saattaisi tulla rahakas työtarjous, joka olisi arvojeni vastainen tai josta voisi seurata mainehaitta. Silloin keikkaa ei välttämättä kannattaisi tehdä, vaikka palkkio hipoisi taivasta.

Entä miten työkalu suhtautuisi siihen uusintavaan työhön, josta puolisoni letkautuksen mukaan saa vain kuuttipisteitä? Nämä vapaaehtoishommat ovat moraalisesti oikein ja tuottavat altruistista hyvää, vaikka niistä ei saa rahaa eikä – totta puhuen – aina edes iloa. Olisiko minun vain kovetettava sieluni ja luovuttava vapaaehtoistöistä?

Muistutin itselleni, että toisinaan tuottamaton työ voi jalostua ajan myötä tuottavaksi. Minäkin lähdin aikoinaan kuntapolitiikkaan ja tulin valituksi ammattikorkeakoulun hallitukseen. Seitsemän vuoden luottamuspestin jälkeen minulle tarjottiin talosta töitä.

Mietin, millaiseen vuokaavioon saisin ujutettua kaiken tämän informaation ja punninnan. Otin yhteyttä entiseen työkaveriini, joka opettaa tietojenkäsittelyä. Hän pohti, että työkalun voisi saada ohjelmoitua tekoälyllä. Aloin kirjoittaa promptia, mutta kokonaisuus oli niin monimutkainen, että jätin asian sikseen.

Olin sitä paitsi ajatellut työkalua niin paljon, että se oli alkanut rakentua aivoihini.

Kesäkuun kääntyessä heinäkuuksi minusta tuli yksi reilusta 200 000:sta suomalaisesta yksinyrittäjästä. Valtaosa itsensä työllistävistä miehistä toimii rakentamisen, kuljetuksen ja teollisuuden ammateissa. Naiset taas ovat tyypillisesti palvelualalla sekä kulttuuri- ja käsityöaloilla.

Yksinyrittäjien kokonaismäärä on laskenut viime vuosina, ja erityisesti naisten yrittäminen on vähentynyt. Vuonna 2024 Suomessa oli 77 000 naisyksinyrittäjää, 9 000 vähemmän kuin edellisvuonna. Minä kuljin siis vastavirtaan.

Koitti heinäkuun viidestoista päivä, enkä ensimmäistä kertaa liki kymmeneen vuoteen saanut palkkaa tililleni. Olin saanut sovittua pari lehtijuttua ja muutamia koulutuksia, mutten mitään säännöllistä enkä pysyvää. Mielessäni alkoi kummitella ajatus: olinko tehnyt kammottavan virheen? Saisinkohan vielä vanhan työpaikkani takaisin?

Silloin muistin työelämän arvotestin, jonka olin tehnyt reilua vuotta aiemmin. Testin on kehittänyt Helena Lehkonen, joka on väitellyt rehtoreiden työssä selviytymisestä ja työskentelee yrittäjänä arvojen ja hiljaisen tiedon parissa.

Lehkosen testi perustuu tutkija Shalom H. Schwartzin arvoteoriaan. Testin tekijä arvioi 64 päämäärän merkitystä itselleen, ja saa tulokseksi arvoympyrän, jossa on kuvattuna kymmenen arvoa ja vastaajan pistemäärä kustakin arvosta. Kolmesta merkittävimmästä arvostaan testattava saa laajemman sanallisen kuvauksen.

Minun vahvimmat arvoni olivat itsellisyys, suoriutuminen ja virikkeisyys. Soitin Lehkoselle ja pyysin häntä selittämään, mitä ne kertovat soveltuvuudestani yrittäjäksi.

– Ne kertovat oikein hyvää. Itsellisyys viittaa siihen, että pystyt suunnittelemaan itsenäisesti mitä teet, ja suoriutuminen takaa sen, että hommat tulevat tehdyiksi, vaikka se tarkoittaisikin pitkiä päiviä. Pystyt nauttimaan siitä, että työ on yksin sinun vastuullasi.

Kokonaisuudesta kuitenkin puuttui Lehkosen mukaan yksi olennainen osa, ja se on lähipiirin hyvä – eli asiakkaan näkökulma.

– Miettisin sinuna erityisen paljon sitä, kenelle myyt ja mitä hyötyä pystyt asiakkaallesi tuottamaan. Onneksi kolmas arvosi on kuitenkin tuo virikkeisyys, eli voit esimerkiksi innostua ratkaisemaan asiakkaasi pulmaa.

Lehkonen kertoi myös uskovansa, että pystyn sietämään yrittäjyyteen liittyvää epävarmuutta, koska pysyvyyttä edustavat yhdenmukaisuus ja turvallisuus eivät ole vahvimpien arvojeni joukossa.

Itseluottamukseni koheni: eiköhän tämä tästä! Luin viestipohjiani uusin silmin, terävöitin niiden asiakasnäkökulmaa ja lähetin jälleen kymmeniä sähköposteja matkaan.

Huomasin hyräileväni jatkuvasti Tapio Rautavaaraa. Voi kuinka pieninä palasina onkaan mun leipäni maailmalla.

Sain sovittua yksittäisiä koulutuksia kuukausien päähän. Lehtijuttuideani eivät edenneet. Suomi tuntui olevan mediamaailman myllerryksen jäljiltä täynnä vapaita toimittajia, jotka olivat ryhtyneet yrittäjiksi olosuhteiden pakosta.

Yritin markkinoida palveluitani suorasukaisemmin sosiaalisessa mediassa, mutta tunsin itseni noloksi ja typeräksi. Levottomuuteni kasvoi päivä päivältä. Uni antoi odottaa itseään iltaisin.

Yhtenä elokuisena aamuna totesin koirilleni, ettei auttanut itku markkinoilla: oli taas aika lähettää nippu uusia sähköposteja ja yrittää saada keikkaa. Ei minua kukaan kotoa ollut tulossa hakemaan.

Hetken päästä sähköpostilaatikkooni kilahti viesti, jossa minua pyydettiin tekemään ministeriölle selvitystyö. Kävi ilmi, että minua oli ehdottanut vanha tuttu, joka oli huomannut sosiaalisesta mediasta, että olin siirtynyt yrittäjäksi.

Ja mistä minä hänet tunsinkaan? No, yli kymmenen vuoden takaa, vanhempainyhdistystoiminnasta.

Ei minua kukaan kotoa ollut tulossa hakemaan, toteaa markkinoinnin tarpeellisuudesta yrittäjäksi ryhtynyt Maria Lassila-Merisalo. (Kuva: Lassila-Merisalon kotialbumi)

Esseessä käytetty kirjallisuus: