Luonnontutkijat suhtautuivat ennen varauksellisesti kansanomaiseen tietoon, koska pitivät sitä mielipiteenä tai maallikkoteoriana. Luonnontutkimus hyötyy kuitenkin kokemustiedosta ja auttaa tutkijaa katsomaan asioita kaksilla silmillä, rahvaan ja tieteentekijän näkökulmista.
Havahduin Luken erikoistutkija Mikko Jokisen puheenvuoroon Ylläksen Poro- ja kalapäivillä elokuussa 2024. Hän väitti, että maallikkotieto, siis kokemus-, perinne-, alkuperäiskansa- ja kansanomainen tieto, kiinnostaa jo nykyään monia luonnontutkijoita.
Kulttuurintutkimuksessa on puhuttu vuosikymmeniä erilaisista ”käänteistä”, joitten ansiosta vanhat paradigmat korvautuvat uusilla. Onko luonnontieteissäkin tehty jonkinlainen maallikkokäänne?
Tieteellinen vai kansanomainen tieto
Luonnontutkijat omaksuivat opiskeluaikoina tiedekäsityksen, jonka mukaan objektiivinen tieto edellyttää systemaattisia ja kontrolloituja havaintoja, kvantitatiivista mittaamista, koeasetelmia ja kausaalista päättelyä. Luonnontutkijan piti torjua epätieteellinen spekulointi ja mielipiteet.
Tämä empiristinen ja positivistinen ihanne hallitsi 1900-luvun tieteellistä ajattelua, mutta lukuisat luonnontutkijat kylpevät yhä tietämättään positivismin jälkilöylyissä.
Kansanomainen tieto näyttää tuon ihanteen näkökulmasta epäilyttävän subjektiiviselta.
Erikoistutkija Jokisen mukaan tutkija voi hyötyä kansanomaisesta tiedosta. Se tarjoaa ideoita ja hypoteeseja, joita tutkija ei ehkä tulisi ajatelleeksi. Tieteellinen tieto on toki yleispätevämpää kuin paikallinen, mutta sitä ei aina ole saatavilla, esimerkiksi jonkun järven kalakannoista. Tutkijan kannattaa kysyä neuvoa kalastajalta, jolla on kokemusperäistä tietoa vesistä jopa vuosikymmenien ajalta. Kalastajan tiedot eivät välttämättä ole pelkkää mielipidettä.
”Vesistön tutkiminen tieteellisesti on sitä paitsi kallista ja hidasta.”
”Kaksilla silmillä katsominen, vuoropuhelu tieteellisen ja perinnetiedon välillä, on nuorta. Emme tunne vakiintuneita käytäntöjä, emmekä tiedä, mitä pitäisi tehdä. Opettelemme vasta. Tieteellisen ja maallikkotiedon lajit ja tiedon käsitykset poikkeavat. Niitä ei yhdistä helposti samaan ajatteluun.”
Jokisen mukaan tieteen ja maallikkotiedon erojen ymmärtäminen on keskeistä suunnittelussa ja riitojen hallinnassa. Jos osapuolet eivät ole samaa mieltä edes faktoista, sovittelu on hyvin vaikeaa.
Kalastusta ja eränkäyntiä ei nykyään opeteta peruskoulussa. Yli kaksi miljoonaa suomalaista puuhastelee luonnossa ja hankkii tietotaidon kuten muinoin. Perinnetieto ja -taito siirtyvät yhä suullisesti sukupolvelta toiselle. Kemijärveläinen Aimo Siulio opastaa nuoria perhokalastajia.
Poronhoitajat tietävät luonnon muutoksista poron kannalta
Erikoistutkija Antti-Juhani Pekkarinen kertoi Ylläksen seminaarissa Povaus-hankkeesta, joka kerää poronhoitajilta kokemustietoa. Poromies tietää parhaiten, miten luonto on muuttunut poron kannalta.
”Paliskuntien vuosikertomukset osoittavat, kuinka usein vaikeita tai erittäin vaikeita talvia esiintyy poronhoitoalueella. Tiedämme toki mittausten perusteella ilmojen lämpötilat ja lumen korkeudet, mutta poronhoitajan haluaa tietää tarkemmin. Millaista lunta sataa, millaisina kerroksina, ja mitä sitten tapahtuu? Millaisessa kunnossa porot ovat huonojen säiden tullessa?” Pekkarinen kertoo.
Vuosikertomuksien mukaan vaikeita talvia esiintyi 20. pohjoisimman paliskunnan alueella kerran kymmenessä vuodessa ja erittäin vaikeita talvia neljä kertaa vuosisadassa. Viiden viime vuoden aikana oli useita vaikeita tai erittäin vaikeita talvia.
Julkisissa puheissa väitetään, että poromiehet liioittelevat peto- ja muita vahinkoja. Perustellaan, että oma suu on kaikilla lähinnä. Tutkijat huomasivat, että paliskuntien arvioihin saattoi luottaa.
”Paliskuntia pyydettiin keväällä arvioimaan tulevan syksyn poromääriä, vasaprosenttia ja porojen kuntoa. Arvioita verrattiin syksyn teurastuksista kerättyihin tilastoihin. Havaitsimme paliskuntien ennustavan erittäin hyvin vasojen teurasmäärät ja muutokset. Kokemustieto oli monipuolista, kustannustehokasta ja ajantasaista”, Pekkarinen sanoo.
Tutkijat suunnittelevat nyt applikaatiota, jolla poromiehet keräävät ajantasaista tietoa poikkeuksellisista lumi- ja jääoloista.
Savukoskelaiselle Kari Kilpimaalle ei riitä, että tv-uutiset lupaa lumisadetta. Poromies haluaa tietää tarkkaan, onko maaperä sula, jäässä, homeessa tai poikkeuksellisesti lumeton? Kuinka paksu kinos on, ja missä kohtaa hankea jäinen kerros sijaitsee? Onko kaivu vaikeutunut? Pääseekö poro jäisestä hangesta läpi? Estääkö tykkylumi lupon syömisen? Lähtevätkö porot vaeltamaan? Tutkimusten mukaan poromiesten ekologinen luonnontieto on asiantuntevaa, tarkkaa ja luotettavaa.
Tuulivoima kaivaa uusia poteroita
Maankäyttö kiristää tunteita Lapissa. Poronhoitajat kokevat joutuvansa entistä ahtaammalle, kun pitää tapella elintilasta uusien maankäyttäjien kanssa. Uusin tulokas on tuulivoimateollisuus, joka levittäytyy kaukaisimpiin erämaihin ja tuntureille, joissa ovat porojen viimeiset vapaat laitumet.
”Poronhoitajien mukaan tuulimyllyt vaikeuttavat porontaloutta, koska yhtiö ei ymmärrä porotöiden luonnetta ja paikalliskulttuuria. Konfliktia on vaikea välttää, jos yhtiön väki ei lisäksi tule toimeen poronhoitajan kanssa. Toisinaan osapuolet kokevat, että tietoa pantataan eikä yhteydenottoihin reagoida”, erikoistutkija Jokinen kertoo.
Poronhoidon suhde tuulivoimateollisuuteen on vaikea. Useita tuuli- ja aurinkovoimahankkeita saattaa olla meneillään samaan aikaan, ja vaikutukset ylittävät paliskuntien rajat. Yhtiö ja viranomainen arvioivat yleensä vain yksittäisen hankkeen vaikutuksia. Poronhoitaja taas joutuu arvioimaan hankkeiden yhteisvaikutuksia omaan elämäänsä ilman, että kenelläkään on niistä luotettavaa tietoa.
Jokisen mukaan tuulivoiman vaikutuksista porotalouteen tiedetään vielä vähän. Norjan ja Ruotsin tutkimuksia ei aina voi soveltaa Suomen oloihin, koska tutkitut luonnonympäristöt ja poronhoitajat ovat erilaisia. Tiedon tuottajat ovat eriarvoisia. Vallitsee tiedon epäsymmetria. Tuulivoimayhtiöllä on rahaa tilata tutkimustietoa mutta paliskunnalla usein ei.
Tutkijat kysyivät tuulivoimayhtiöiltä ja paliskunnilta, mikä helpottaa intressien yhteensovittamista. Kolme seikkaa korostui vastauksissa.
”Varhainen yhteydenotto ja keskustelu ehkäisivät parhaiten väärinkäsityksiä. Osapuolet arvostivat vapaata yhteydenpitoa ja henkilökohtaista keskustelua kasvokkain tai puhelimella. Sähköpostikin kelpasi, mutta perinteinen tapaaminen oli parempi kuin etäyhteyksillä.”
Jokisen mukaan toimiva suunnittelujärjestelmä on tärkeä, mutta ihmisten välinen vuorovaikutus ja luottamus ratkaisevat konfliktien ehkäisyssä enemmän kuin hyvät tekniikat. Jos osapuolet kokevat, että tieto ei kulje sujuvasti ja kemiat eivät kohtaa, se johtaa poteroitumiseen.
Entä ekologinen alkuperäiskansatieto?
Alkuperäiskansojen ekologinen perinnetieto ovat syvällisempää kuin paikallinen kokemustieto. Tutkijatohtori Anne-Maria Magga kertoi, että ekologinen perinnetieto on dynaamista, ja se on sidottu saamenkieliin.
”Saamenkielet sisältävät monipuolista lumi-, sää- ja luontosanastoa. Käsitteet ovat eräänlaisia tietokirjoja, jos ymmärtää niiden merkityksen. Saamelaisten ekologinen perinnetieto on paikka- ja sukusidonnaista. Tieto koskee tiettyä aluetta, missä ihmiset ovat eläneet. Lisäksi sukujen sisällä on erityistä tietoutta esimerkiksi poronhoidosta, kalastuksesta ja muusta maankäytöstä.”
Keittiömestari Seppo Leinonen ja pakurikääpä. Hän pitää jälleenrakennuskauden museota ja Isäntä Matin Pirttiä Sallan Lapajärvellä. Leinonen vaalii peräpohjalais-lappilaista keittiöperinnettä, mikä edellyttää erinomaista ”köökikemian” ja rahvaan luonnonkäytön tuntemusta.
Maggan mukaan ulkopuoliset eivät voi käyttää kaikkea alkuperäiskansatietoa yhtä vapaasti kuin tieteellistä tietoa. Sellaista on esimerkiksi pyhiin paikkoihin, käsitöiden valmistukseen tai vaikkapa luonnonkasvien käyttöön liittyvä perinteinen tieto.
”Ekologinen perinnetieto on ollut oman hallinnon kivijalka satoja vuosia. Saamelaiset järjestivät poronhoidon siidajärjetelmän mukaisesti saamelaisalueilla Norjassa, Ruotsissa ja Suomessa. Siida tarkoittaa useista perheistä koostuvaa sukuyhteisöjä, jotka hoitavat yhdessä poroja tietyllä alueella.
Miksi Lapin rieska ei tahdo onnistua, vaikka käyttää luomujauhoja, noudattaa tarkasti reseptiä, ja leipojalla on seudun komein jauhopeukalo? Rieskan leipominen edellyttää salaista hiljaista tietoa. Mikähän taika noissa rieskan kuvioissa on? Vaikuttavatko nekin leivän makuun?
Kuinka Tapani Niemi oppi hyvän rieskan salaisuuden
Tapani Niemi
Havahduin 1990-luvulla kansanomaisen tiedon merkitykseen, kun kanadalainen antropologi kertoi omakohtaisen tarinan.
Tutkijat saapuivat karibukongressiin pohtimaan kantojen romahtamista. Paikallisen heimon edustaja kertoi, että perimätiedon mukaan karibut palaavat monen kuun kierron jälkeen. Tutkijat taputtivat hyväntahtoisesti hymyillen. He hämmästyivät, kun karibut palasivat. Alkuperäiskansoilla näytti olevan satojen sukupolvien havaintosarjoja, siis empiriaa, vaikka se ilmeni muistelutietona.
1990-luvulla kaipasin lapsuuteni rieskaa. Leipominen oli yksinkertaista, mutta rieskani maistuivat puulta, vaikka noudatin reseptiä. Muuan emäntä kysyi, että jäähdytinkö jauhot ja veden porstuassa ennen leipomista. Jo rupesi rieska maistumaan. Emännällä oli hiljaista tietoa.
Alkuperäiskansatieto, kansanomainen tieto, perinnetieto, hiljainen tieto ja kokemustieto syntyivät käytännön tarpeista, ja tietoa testattiin päivittäin. Niiden piti toimia, muuten ne hylättiin. Perinteinen tieto kasaantui ja siirtyi sukupolvelta toiselle suullisesti. Perinteinen tieto oli paikallista ja sidoksissa tiettyyn kulttuuriin ja usein sen alueen luonnon ekologiseen tilaan.
Keskiajan seppä tunsi aisteillaan, kehollaan ja tradition tuntemuksellaan raudan salat ja vihat. Silti hän saattoi uskoa alkemiaan ja yritti takoa pronssista kultaa. Hän omasi kokemusperäistä tietoa, josta osa oli totta nykyajan tieteenkin näkökulmasta. Samasta syystä ihminen on lajina säilynyt miljoonia vuosia, vaikka ei tuntenut evoluutioteoriaa.
Mutta silti maallikko ei usein ymmärrä tieteen tuloksia esimerkiksi ilmastotutkimuksessa, ja hän vastustaa niitä omaan kokemukseensa vedoten. Kokemus saattaa tuottaa tosia havaintoja, mutta kokemus sinänsä ei tee niistä tosiasioita vaan käytännön testi. Kansanomaisen tiedon piti toimia muinoinkin, jotta siitä oli hyötyä.
Kansanomaisessa tiedossa on paljon hölynpölyä, kuten esimerkiksi hoitoperiaate ”tauti lähtee sillä, millä se on tullutkin”. Alkoholisti saattaa tykätä reseptistä mutta tuskin omainen. Hopeavesihoidot ja muut somen ihmelääkkeet kuuluvat samaan luokkaan.
Ylläksen poro- ja kalapäivillä kerrottiin lukuisia esimerkkejä hyödyllisistä tiedon lajeista, jotka eivät kuuluneet ennen luonnontieteelliseen ajatteluun. Kokemustiedon hyödyntäminen ei tarkoita, että kaikki kansanomainen tieto on hyvää. Se pitää aina arvioida tieteen kriteerein.
