Tiedeviestinnän yleisö ajattelee tietoa ehkä realistisesta näkökulmasta. Tiede kuvaa todellisuutta sellaisena kuin se itsessään ja aidosti on – riippumatta ihmisen tiedollisista toimista. Alkeishiukkaset, solut ja galaksit ”löydetään”, ja onnistuneen tutkimuksen tulos ”esittää” kohdettaan tosiasiallisesti. Tiedeviestintä sitten vain selittää uuden ja kenties matemaattisteoreettisen tiedon yleisöilleen yleisymmärrettävästi.

Esimerkiksi tiedetoimittaja tuskin itse nykyään pitää vakuuttavintakaan tutkimusta näin suoraviivaisena tai varmana. Jo vuonna 1962 tieteenhistorioitsija Thomas Kuhn esitti, että tieteellinen tieto riippuu tieteenalalla kulloinkin vallitsevasta paradigmasta. Sitten 1966 Peter Berger ja Thomas Luckmann ravistelivat kirjallaan Todellisuuden sosiaalinen rakentuminen: tiedonsosiologinen tutkielma.

Tiedeyhteisö ”rakentaa” tiedon, he väittivät. Itse todellisuus on olemassa ainakin osittain vain yhteisöllisen tieteellisen toiminnan ansiosta. Kielen, kulttuurin ja kuulennot tekee tietenkin ihminen, mutta Bruno Latour meni sitten tieteentutkimuksessa niinkin pitkälle, että todisteli jopa fysiikan ja biologian tutkimia tosiasioita rakentuneiksi tutkimuskäytänteissä ja laboratorio-olosuhteissa.

Ajatussuuntaukseen liittyviä väärinkäsityksiä ja sen pahamaineisuutta korjataan kotimaisessa monitieteisessä antologiassa Sosiaalinen konstruktionismi. Miten tarkastella tulkintojen ja todellisuuden sosiaalista rakentumista (Vastapaino 2024). Teosta ei ole kohdennettu tiedeviestijöille, mutta konstruktionismin laaja kannatus ja käyttö humanistisissa ja yhteiskuntatieteissä saa miettimään, miten tutkimuksesta kannattaisi kertoa yleisöille. On näet riski, että konstruktionismin tiedolliset ansiot jäävät väärinymmärrysten varjoon.

Kirjan neljä toimittajaa lupasivat auttaa. Lopussa arvellaan, voisiko tiedeviestintä hyötyä konstruktionismista.

Tieto rakentuu, maailma muovautuu

Sosiaalinen konstruktionismi ymmärretään monella eri tavalla, mutta yhteiskuntatieteissä se on teoreettis-metodologinen lähestymistapa, jonka mukaan tieteellinenkin tieto riippuu valinnoista, tulkinnoista ja ihanteista. Tieto rakentuu prosesseissa, jotka tutkivat sosiaalisesti tuotettuja merkityksiä ja luovat niitä myös itse. Empiiriset yhteiskuntatieteilijät seuraavat merkitysten kehitystä myös arjessa, yhteisöissä ja politiikassa.

Kun yksi kirjan toimittajista, sosiologi Antero Olakivi tutkii ”työkykyä”, se ei ole väistämättä tiedon kohde vaan riippuu ihmisten luokituksista, tulkinnoista ja merkityksenannoista. Ja niillä on myös aitoja seurauksia, kuten työpaikan olosuhteisiin puuttuminen eri tahoilta. Työkyky siis rakentuu sekä tietona että todellisena, ja tämä jako on hyvä pitää mielessä.

Antero Olakivi on sosiologian dosentti ja yliopistonlehtori Helsingin yliopistossa. Kuva: Saku Tiainen.

Olakivi erotteleekin ontologisen (olemassaolon) konstruktionismin ja episteemisen (tiedon) rakentumisen:

Työn sosiologia taas tuottaa tietoa esimerkiksi eri ammateista, joita tutkijat nimeävät ja luokittelevat monin tavoin. Näin tehdessään tutkijat rakentavat tietoa ja tulkintoja työelämästä ja ihmisten välisestä työnjaosta. Mutta myös näiden luokitusten kohde – ihmisten todellinen työnjako – ”rakentuu” jatkuvasti sosiaalisissa prosesseissa, joihin osallistuu useita inhimillisiä ja ei-inhimillisiä tekijöitä: työantajat, työntekijät, heitä edustavat liitot, teknologia, politiikkatoimijat, tutkijat ja vaikkapa tutkimuslaitokset.

Ideana on selvittää, millä kaikilla tavoilla todellisuus ja sitä koskeva tieto rakentuvat, ja missä suhteissa.

Raportointi vaikuttaa tulokseen

Konstruktionistisessa tutkimuksessa tavoitteena ei tyypillisesti ole raportoida tulkinnasta irrallisia totuuksia. Sen sijaan se tuottaa tietoa esimerkiksi tiedollisista vuorovaikutusprosesseista tai tietyn ilmiön tarkastelusta useista eri näkökulmista. Tiedon näkökulmaisuuden ongelmia ja mahdollisuuksia esittelee relativistifilosofi ja emeritusprofessori Antti Hautamäki uutuuskirjassaan Näe asiat uudessa valossa (Like 2025).

Sosiaalipsykologi Miira Niska, konstruktionismikirjan toimittaja, muistuttaa, että sosiaalipsykologinen tieto ja teoriat on jo pitkään nähty aikaan ja paikkaan sidottuina. Siksi ne heijastavat aikansa arvoja, oletuksia ja valtarakenteita. Saman alan tutkija ja kirjan kolmas toimittaja Satu Venäläinen sanoo, että konstruktionismi moninaistaa ja laajentaa saatavilla olevia ymmärrystapoja:

Satu Venäläinen on sosiaalipsykologian dosentti, yliopistotutkija Helsingin tutkijakollegiumissa. Kuva: Veikko Somerpuro.

Filosofi Hautamäen kielellä tämä tarkoittaisi tutkijayhteisön näkökulman avartamista tai moninaistamista. Venäläisen konkreettinen esimerkki on sukupuoli, joka konstruktionismissa riippuu sosiaalisesti tuotetuista merkityksistä, vaikka ne nivoutuvat myös ruumiillisiin ulottuvuuksiin:

Kirjan neljäs toimittaja, sosiologi Jose A. Cañada havainnollistaa konstruktionismia laboratorioetnografialla, jota käytetään tieteen- ja teknologiantutkimuksessa. Se on kuulemma osoittanut, että kokeelliset tosiasiat pitävät sisällään aina ihmisten tulkintoja ja edellyttävät mittausinstrumentteja. Ne taas on rakennettu ihmisten teorioiden pohjalta. Toisin sanoen edes nämä faktoina pidetyt ilmiöt eivät ole riippumattomia tulkinnoista ja tieteessä omaksutuista käytännöistä:

Ei niinkään ”mitä” vaan ”miten”

Tieteen tuloksista viestimisen lisäksi tämän sivuston lukijaa voi kiinnostaa konstruktionismi argumenteissa.

Miira Niskan mukaan tulkintoihin keskittyvä konstruktionismi on kiinnostunut muun muassa argumenttien rakentumisesta, kuten väittämän perusteluista ja retorisista keinoista. Se kysyy, miten niillä pyritään vakuuttamaan kuulijat viestin todenmukaisuudesta. Empiirisessä tutkimuksessa kiinnostuksen kohteena on usein, miten tietty argumentti saavuttaa totuuden aseman jossain tietyssä kontekstissa sopimalla:

Niskan mukaan sosiaalisen konstruktionismin myötä etenkin laadullisten tutkimusasetelmien ja -menetelmien kirjo ja hyödyntäminen ovat yleistyneet ja monipuolistuneet. Suuntaus ei silti tavoittele yksinvaltaa. Tutkija voi tehdä tutkimustyötä hyödyntäen yhdessä tutkimuksessa konstruktionistista näkökulmaa ja toisessa tutkimuksessa toisenlaista näkökulmaa, kirjan kaikki neljä toimittajaa korostaa.

Filosofi Hautamäen aiempi teos Näkökulmarelativismi: tiedon suhteellisuuden ongelma (Sophi 2019) tulee mieleen. Mutta nämä empiiriset yhteiskuntatieteilijät eivät olekaan laatimassa kaikenkattavaa tietoteoriaa. He tunnistavat ja tunnustavat näkökulmaisuuden relativismin, mutta erottavat hyvät argumentit huonoista. Siihen antaa välineitä tietämys itse tutkimusprosessista.

Jose A. Cañada on valtiotieteiden tohtori, akatemiatutkija (sosiologia) Helsingin yliopistossa. Kuva: Helsingin yliopisto.

Tiedeviestinnän kriittiset välineet

Konstruktionismikirjan toimittajat toivovat, että journalistit ja tiedottajat ottaisivat huomioon jutuissaan tutkijoiden valinnat ja tulkinnat, koska niillä on suuri vaikutus tieteelliseen tietoon tutkimuksen eri vaiheissa. Se edistäisi kriittistä lukutaitoa, sillä jo tutkimuksen lähtökohdat ja tiedonintressit ohjaavat, mikä esitetään tieteellisenä tietona ja millaisia tavoitteita tutkimuksella on. Entä miten tiede muokkaa käsityksiämme ja yhteiskuntaa? Miten tiedettä itseään ovat muokanneet rahoitusrakenteet, politiikka tai sisäiset tiedekiistat?

Konstruktionismi muistuttaa tiedeviestijöitä tieteen vuorovaikutusprosessien ja historiallisten olosuhteiden merkityksestä, jotta tieteestä raportointi ei rajoittuisi sen lopputuloksiin. Ajankohtaisiin kiistoihin ja niiden yhteiskunnallisiin taustoihinkin konstruktionismilla olisi annettavaa: se auttaa tunnistamaan myös oman kielenkäytön ja omien tulkintojen rakentuneisuuden sekä kyseenalaistamaan käsitteellistämisensä tapoja.

Konstruktionistisesti ottaen yleensäkin median tavat rakentaa ymmärrystapoja eri ilmiöistä tulee nähdä paikantuneina ja aikakaudelleen ominaisina. Ne muokkaavat kulttuurin kaikkien jäsenten mahdollisuuksia puhua jostain ilmiöstä. Media ylläpitää vallitsevia ymmärrystapoja, mutta sillä on valtaa myös haastaa niitä.

Tiedeviestijän työkalulla, kielellä, on keskeisen tärkeä merkitys ainakin sosiaalisen todellisuuden luomisessa, ylläpitämisessä ja muuttamisessa. Tieteellistä käsitteistöä tulisi siksi selventää yleisöillekin. Toimittajan tai tiedottajan kannattaa tieteen kansainvälisyyden keskelläkin muistaa, että sosiaalisesti luodut ja neuvotellut merkitykset eivät siirry suoraan kulttuurista tai ryhmästä toiseen. Sama termi voi edustaa toisille eri asiaa. Miten ja miksi ymmärrämme ja mitä tarkoitamme sanoilla ”rotu”, ”fysiikka” tai ”liberalismi” jutussamme?

Konstruktionismi selittää, miksi samasta tieteellisestä teoriasta voi olla olemassa useita versioita, jotka korostavat hieman eri asioita. Se auttaa ymmärtämään totuuden luomisen prosessia, jossa tutkijat päätyvät yhteisymmärrykseen yhdestä selityksestä useiden mahdollisten joukosta, ja miksi käsitys voi silti muuttua. Konstruktionismikirjan toimittajat eivät usuta tiedolliseen relativismiin, vaan he tavoittelevat luottamusta.

Tiedeviestinnässä tiedonmuodostuksen rooli jää usein jutuissa piiloon, mutta konstruktionismissa se auttaa selittämään monimutkaisia yhteiskunnallisia ilmiöitä. Jos aihe on yhteiskunnallisesti polarisoitunut kuten ilmastonmuutos, tiedonmuodostuksen prosessien selvitys voi selkeyttää paljon skeptisellekin lukijalle. Tämä koskee toki myös tiedeviestijän omaa tiedonmuodostusta: ainakin journalismissa avoimuus on hyöty ja hyve.