Kotimaisten tiedejulkaisujen tulevaisuus tuntuu olevan uhattuna, kun tieteen avaaminen on tyrehdyttänyt julkaisutoiminnan tulovirrat. Kulisseissa taitetaan peistä uusista rahoituskeinoista. Kopiosto-korvausten menetykset vaikuttaisivat monen tiedetoimittajankin toimeentuloon.
Kopiosto-valtakirjojen allekirjoittaminen ja luovuttaminen tekijänoikeusjärjestö Kopiostolle on monelle tiedetoimittajalle ja tietokirjailijalle tuttu juttu. Valtakirja takaa sen, että toimittajien, tutkijoiden ja kirjailijoiden julkaisuista otetut kopiot tuottavat Kopiostolle kohtalaisen tasaista tuloa, joka päätyy korvauksina sen kymmenille jäsenjärjestöille.
Suomen tiedetoimittajain liitto ja Suomen tietokirjailijat ry saavat toimintansa tueksi Kopiosto-korvauksia. Ne jakavat korvauksia omille jäsenilleen apurahojen ja kurssien muodossa ja takaavat esimerkiksi juuri lukemasi Tiedetoimittaja-lehden julkaisemisen.
Moni tiedetoimittaja on saanut apurahan laitehankintaan, koulutukseen tai työskentelyyn. Moni on kirjoittanut tähän lehteen ja saanut siitä palkkion.
Nyt Kopiosto-korvausten mahdollistamat apurahat sekä työtilaisuudet ovat vaarassa kadota tekijöiden ulottuvilta.
Syy uhkakuviin löytyy tieteen avaamisen seurauksista.
Tilanne on monimutkainen ja jännitteinen ja kaikkea muuta kuin selvä.
Tässä artikkelissa asiaa valottavat Suomen tietokirjailijat ry:n toiminnanjohtaja ja Kopioston hallituksen puheenjohtaja Sanna Haanpää, Tieteellisten seurain valtuuskunnan (TSV) julkaisupäällikkö Sami Syrjämäki sekä Suomen tiedekustantajien liiton pääsihteeri, professori Pauliina Raento. Myös Suomen tiedekustantajien liitto toimii Kopioston keräämillä tekijänoikeuskorvauksilla.
Kaiken takana on lisenssi
Tiedemaailmassa tieteentekijät meritoituvat julkaisemalla vertaisarvioituja tieteellisiä artikkeleita tunnustetuissa tieteellisissä julkaisuissa. He eivät saa artikkeleistaan palkkiota vaan päinvastoin: monissa tiedelehdissä julkaisemisesta täytyy maksaa julkaisijalle. Mitä laadukkaampi julkaisu, sen korkeammiksi julkaisumaksut kipuavat.
Tyypillisesti tutkija ei maksa julkaisemisesta itse, vaan lasku lankeaa tutkimuksen toteuttaneelle organisaatiolle, usein yliopistolle. Siten yliopistot ovat ajautuneet osaksi laajaa kansainvälistä julkaisubisnestä, josta ne yrittävät pyristellä eroon.
– Bisneksen liikevaihto on 25–30 miljardia dollaria vuodessa, mikä asettuu musiikkibisneksen tasolle. Sinne rahat karkaavat, Sami Syrjämäki kertoo.
Yliopistokirjastot joutuvat kaiken kukkuraksi maksamaan tiedekustantamoille mittavia summia siitä, että voivat antaa tieteelliset julkaisut tieteentekijöiden käyttöön.
Tiedeyhteisön mukaan tutkitun tiedon tulisi olla avoimesti kaikkien saatavilla sen sijaan, että tutkimuksen hyödyntämiseen tarvitsisi latoa setelipino tiskiin. Niin sanotun CC BY -lisenssijärjestelmän myötä tutkimukset ovat avoimesti luettavissa verkossa. Esimerkiksi CC by 4.0 -lisenssi sallii aineiston levittämisen ja muokkaamisen mihin tahansa tarkoitukseen, kunhan tekijä, lisenssi ja alkuperäinen julkaisupaikka mainitaan.
Lisenssejä suositellaan vain vertaisarvioiduille artikkeleille, ei yleiselle tiedekirjallisuudelle tai tiedettä käsitteleville yleistajuisille artikkeleille.

(Kuva: Anne Haapanen)
– Kustantamot perivät ei-avoimista lehdistä tilausmaksut sekä joissain tapauksissa yksittäisten artikkelien lataamiseen liittyviä maksuja, sanoo TSV:n Sami Syrjämäki.
Lisenssin kääntöpuoli on se, ettei se kerrytä tuloja, eikä julkaisua voi muuttaa lisenssin käyttöönoton jälkeen rahaksi. Lisenssin myötä kirjoittaja luovuttaa erilaisia käyttöoikeuksia lisenssinhaltijalle. Kopiosto-korvauksia ei niin ikään synny.
Tieteen avaaminen on täten vähentänyt tieteellisten julkaisuiden rahoituslähteitä.
Tilaus- ja myyntitulotkin katoavat, jos lehdet siirtyvät kokonaan sähköiseen julkaisemiseen, Syrjämäki huomauttaa. Julkaiseminen ei ole kuitenkaan ilmaista, hän muistuttaa.
Tieteen avoimuutta ei tunnu kukaan vastustavan. Nyt pohditaan, miten kotimaiset tiedekustantajat voisivat julkaista avoimesti niin, että se olisi kestävällä pohjalla.
Tiedelehdet varmistavat suomen kielen elinvoiman ja tieteen laadun
Tänä päivänä moni tieteellinen yhdistys ja organisaatio julkaisee lehtensä avoimesti. TSV:n ylläpitämältä journal.fi-sivustolta löytyy 160 suomalaista tiedelehteä ja vuosikirjaa ilman maksumuuria. Tiedekustantajien Pauliina Raento näkee niissä kahdenlaista arvoa. Hänestä on ensinnäkin tärkeää, että Suomessa on elinvoimaista kotimaista, riippumatonta kustannustoimintaa, joka pitää huolen suomen ja ruotsin kielestä ja kehittää kieltä.
– Tiedelehdet tuovat paljon uuttaa käsitteistöä ja teorianmuodostusta. Kielen elinvoimaisuus takaa maailmassa mukana pysymisen ja abstraktin ajattelun ymmärtämisen, hän sanoo.
Kielen kehittymistä tarvitaan ajattelun lisääntymiseen.
– Julkaiseminen omalla kielellä edistää kansainvälisyyttä ja demokratiaa.
Toiseksi Raento mainitsee laadun varmistuksen, jota ilman ei ole luotettavaa, tuottajasta riippumatonta tietoa.
– Kotimaiset tiedelehdet ja niiden toimittajat tekevät valtavan palveluksen tieteenalalleen tuottamalla tietoa koetellulla tavalla ja kehittämällä kieltä. On oltava omia kanavia, joissa keskustelua käydään. Se vie tiedettä eteenpäin, hän korostaa.
Mistä tiedetoimittajat lukisivat oman alansa juttuja, jolleivat Tiedetoimittaja-lehdestä?
Sopeutuksia vai kollektiivinen sopimus?
Jos Kopiosto-korvaukset ehtyvät, mistä jäsenjärjestöt hankkivat tuloja toimintansa varmistamiseksi?
Kysymys on kiperä Suomen tietokirjailijat ry:lle, joka on graafisen alan suurin Kopiosto-korvausten saaja. Noin 3 300 jäsenen yhdistys saa toimintaansa vuosittain runsaat kolme miljoonaa euroa kopioinnista. Tulo kertyy yhdistykselle valtakirjansa antaneiden tekijöiden tuottamista aineistoista. Aineistoa kopioidaan niin oppilaitoksissa, yliopistoissa kuin julkisen sektorin virastoissa.
Kopiointi kattaa nykymaailmassa tietokirjojen ja -artikkeleiden perinteisen valokopioinnin, skannaamisen, tulostamisen ja aineiston tallentamisen omalle koneelle.

(Kuva: Ville Lehvonen)
– Tietokirjailijoissa pidetään hyvänä vaihtoehtona avoimen julkaisemisen mallia, jossa käyttöehdoista neuvoteltaisiin kollektiivinen sopimus kotimaisia tieteellisiä julkaisuja edustavan Kopioston kanssa, toteaa Tietokirjailijat ry:n Sanna Haanpää.
– Käytämme korvauksia esimerkiksi apurahoihin, palkintoihin, koulutukseen ja juridiseen neuvontaan. Apurahat työllistävät paljon. Saamme vajaa 2 000 apurahahakemusta vuodessa, Sanna Haanpää kertoo.
Jäsenmaksujen osuus on liitossa pieni Kopiosto-korvauksiin nähden, samoin tietokirjallisuudelle osoitettu valtion tuki. Valtion apurahat tietokirjallisuudelle ovat vuodessa noin puoli miljoonaa euroa.
– Kopiosto-apurahat ovat tietokirjailijoille tosi tärkeitä. Valtaosa tietokirjailijoista ei saa muita apurahoja. Pitkiä taiteilija-apurahoja ei ole tietokirjailijoille laisinkaan.
Jos Kopiosto-korvaukset vähenisivät merkittävästi, Suomen tietokirjailijat joutuisi sopeuttamaan toimintaansa, mikä näkyisi niin myönnettävien apurahojen kuin viime kädessä henkilöstön määrän vähentämisenä.
Avoimeen julkaisemiseen liittyy Haanpään mukaan se ongelma, että julkaisutapoja on vain yksi eli CC-lisenssi ja tekijän oletetaan antavan kaikki oikeudet eteenpäin. Onko tekijä aina tietoinen antamaansa CC-lisenssiin sisältyvistä yksityiskohdista? Haluaako hän vaikkapa olla antamatta tekstinsä muokkausoikeutta tai kaupallista käyttöoikeutta?
Kopiosto on kehittänyt nettisivuille tai pdf-tiedostoon liitettävän ilmaisen ©-info-kuvakkeen, joka tarjoaa yhdellä klikkauksella aineiston tekijä- ja käyttöoikeustiedot.
– Avoin julkaiseminen voidaan siis toteuttaa myös toisella tavalla. Ne tahot, jotka haluavat julkaista tieteellisiä artikkeleita avoimesti, voisivat neuvotella kollektiivisen sopimuksen käyttöehdoista kotimaisia tieteellisiä julkaisuja edustavan Kopioston kanssa, Haanpää esittää.
Tekijä saisi siten korvauksen, ja aineisto olisi avoimesti käyttäjälle saatavissa.
– Tätä me tietokirjailijoissa pitäisimme hyvänä vaihtoehtona. Tähän tarvittaisiin rahoituksena muutama miljoona euroa.



