Maailmankonferenssi tarjosi vinkkejä tieteen wannabe-dokumentaristeille, minullekin.
Dokumenttipajan koollekutsuja, italialainen tiedetoimittaja Chiara Palmerini johdatti aiheeseen, mutta maton jalkojen alta veti kotimainen mies Pasi Toiviainen. Hänen peräänantamattomuutensa vakuutti.
”Olen väärä ihminen puhumaan, sillä olen toimittaja jolla on missio”, Toiviainen sanoi.
Hän koki vuonna 1988 ilmastomuutosherätyksen, hylkäsi arkkitehdin työnsä ja otti tavoitteekseen dokumentin. Vajaan tunnin kestävä The Venus theory -ilmastodokumentti vaati kolme vuotta taustatyötä ja rahoituksen järjestämistä. Itse dokumentti syntyi puolessa vuodessa.
”Pidä huolta, että synnyt englanninkieliseen maahan. Jos satut olemaan kotoisin jostain muualta, yritä olla eksoottinen”, Toiviainen vinkkasi.
Hän kehotti verkostoitumaan ja tutustumaan oikeisiin ihmisiin sekä hankkimaan riippumattoman tuottajan.
”Yle tyrmäsi hankkeeni. Minua kehotettiin jättämään elokuva isoille pojille. Sanottiin, että BBC:llä on resursseja ja minulla kokemuksia vain neljän minuutin inserteistä ja että olen arkkitehti. Sain tuottajaksi kaverini, jonka kanssa pelaamme jalkapalloa.”
Lopulta Toiviaiselle irtosi ohjelmapaikka Yle Teemalta. Se löytyi kiertoteitse. Toiviainen puhui sopiville ihmisille sopivana hetkenä, kun oikeat ihmiset olivat sanoneet toistuvasti ei.
”Tein omalla tavallani, pienesti, hitaastijakeskittyen.Teinmontakertaa väärin, mutta prosessista syntyi palkittu lopputulos. Pienesti tekemisellä viestin, että myös ratkaisut ilmaston suhteen pitää tehdä arkipäivässä.”
Ideaa hiomalla helmiä
Ohjelmajohtaja Valentine Kass Yhdysvaltojen tiedesäätiöstä kertoi tarinan rapakon takaa. Siitäkin kaikui, että dokumentaristin tärkein ominaisuus on sitkeys.
Kass puhui professorista, joka oli tehnyt kymmenosaisen kirjasarjan materiaalitieteistä. Hän halusi tehdä aiheestaan yksi yhteen kymmenosaisen televisiosarjan.
Kass sanoi, ettei käy. Vaikka aihe kiehtoi Kassia, hän piti lähestymistapaa tylsänä.
Vasta kun professori oli hionut aihettaan kolme vuotta, hän löysi kantavan idea materiaalitieteiden juttusarjaan. Avainteemoiksi valikoituivat käsitteet: vahvempi, pienempi, älykkäämpi ja puhtaampi.
Kassin näyttämästä videomakupalasta ei puuttunut vauhtia, eikä vaarallisia tilanteita. Ohjelmassa muun muassa sukelletaan haiden sekaan tutkimaan niiden nahan antibakteerista rakennetta, jota jäljitellään laboratorioissa.
Itse lähinnä huokailin; pitääkö kaiken olla samaa viihdehöttöä.
”Tee kotityösi: kehitä ideasi valmiiksi ja mieti yleisösi”, Kass opasti meitä wannabe-dokumentaristeja. ”Etene ideastasi kysymyksiin: Millainen tarina; mikä siinä on uniikkia? Mikä on oma lähestymistapasi? Miksi juuri sinun pitää tehdä kyseinen dokumentti?”
”Luo projektitiimi. Mieti, missä dokumenttisi esitetään; onko esityspaikka esimerkiksi paikallistelevisio tai netti?”, Kass jatkoi.
Netti on mahdollisuus
Elokuva ja televisio tavoittavat rajallisen yleisön, ja niille tekeminen on kallista ja työlästä, mutta netin kautta avautuu maailma.
Yhdysvaltalaisen radiotuottaja Sue Ellen McCannin mielestä dokumentaristin kannattaa miettiä kokonaisuutta: tehdä jotain radioon, jotain nettiin, käyttää grafiikkaa ja karttoja taustatiedon antamiseen.
”Netti on mahdollisuus, ei este. Netissä on hurjat ja halvat jakelumahdollisuudet”, KQED-radiossa työskentelevä McCann sanoi.
Hyvä teaseri myy
Julianna Photopoulos Britannian yleisradiosta puhui teaserin ja trailerin voimasta. Hän on BBC:n luonnonhistorian yksikön tutkija, tiedekirjoittaja ja filmintekijä.
Ohjaan kannattaa tehdä muutaman minuutin elokuva, jolla myy dokumentti-ideansa.
”Katsojan huomio on vangittava 30 sekunnissa. Tunne tarinasi. Ota yleisö huomioon. Pysy otsikossa”, Photopoulos tiivisti. ”Tee cliffhanger, joka jättää katsojan vaatimaan lisää.”
Teaserissa tiivistyy dokumentin aihe, päähenkilö, punainen lanka ja tekemisajankohta. Olennaista on jättää katsoja nälkäiseksi, janoamaan lisätietoa.
Kaikki on niin suurta BBC:ssä, ajattelin. Mutta toisaalta, onnistuihan Toiviainenkin.
Sini Silvan
Kirjoittaja on säteilyturvallisuuteen ja lääketieteeseen erikoistunut tiedetoimittaja, joka tekee juttuja lehtiin, televisioon ja radioon.