Aamulehdessä elämäntyönsä tehnyt palkittu toimittaja Matti Kuusela lienee tunnetuin ja arvostetuin Helsingin ulkopuolinen toimittaja. Niinpä hän teki omaelämäkerran, jossa käy lävitse uraansa urheilutoimittajasta kulttuuritoimittajaksi. Kuusela myös avaa juttujensa taustoja: motiiveja ja muita syitä sekä toimittajan työn haasteita, esteitä ja kohtalon tuomia sattumia. Siis opettavaa luettavaa toimittajan urasta haaveileville ja aloitteleville toimittajille.
Lukija tulee tuntemaan lähes kaikki merkittävät tamperelaiset Matti Nykäsestä Eila Roineeseen ja Pentti Linkolaan sekä tietysti Aamulehden merkittävät toimittajat. Onpa mukaan päässyt Kuuselan Armi Kuuselaksi ristimä koira, jonka kuolemasta hän kirjoitti suuren suosion saaneen jutun Aamulehden kylkiäislehteen Valoon. Juttu oli niin hyvä, että Kuusela tullaan todennäköisesti muistamaan suuren yleisön silmissä juuri siitä – ja jokainen voi vakuuttua tai olla vakuuttumatta jutun erinomaisuudesta, sillä se on mukana kokonaisuudessaan näissä muistelmissa.
Mutta vaikka Kuusela käsittelee tarkasti Tampereen kulttuurin merkittäviä luojia, hän ei jostain syystä sanallakaan koske jo myyttisen sädekehän saaneeseen Manserockiin. Edes silloin, kun hän puhuu kauniin ja kunnioittavin sanoin Kirsi Kunnaksesta ja Jaakko Syrjästä, hän ei mainitse näiden yhtä lahjakkaita poikia Marttia ja Pantsea, jotka ovat huippusuositun Eppu Normaalin jäseniä ja johtajia. Onhan keinotekoinen jako korkea- ja populaarikulttuurin välillä jo aikansa elänyt.
Kuusela vierailee myös Tampereen ja koko Suomen ulkopuolella, Afganistanissa, Pakistanissa ja muissa sodan runtelemissa maissa – ja joutui aseiden ja pommien keskellä itsekin välillä hengenvaaraan. Tämä tiivistyy siinä, että kun Kuuselaa varoitetaan, että vuoden sisällä on 12 journalistia tapettu, kaiken nähnyt Kuusela huokaisee helpotuksesta ihmetellen: ”Niin vähän?”
Useammin kuin kerran työstään palkittu toimittaja arvostelee myös median Helsinki-keskeisyyttä – samanlaista asetelmaa rockissa arvostelivat Manserockin edustajat aikoinaan – eli sitä että huipputoimittajan statuksen saavat lähinnä Ylessä, Maikkarissa ja Hesarissa työskentelevät.
Kirjan lopussa Kuusela kommentoi tätä päivää, jonka näkyvin hahmo mediassakin on tietysti Vladimir Putin. Kaikki merkit tulevasta oli ilmassa jo paljon ennen Ukrainan sotaa: arkkipiispan Mercedes Benz vihjasi siihen, että pyhä mies pyhittäisi myös sodan. Putinia palvottiin kuin jumalaa ja hän myös saisi toimia jumalan tavoin. Nuorisovankila oli kuin keskitysleiri, eikä ihme, että suuri osa Ukrainaan sodan sotilaista on entisiä vankeja.
Hieman epäuskottavasti Kuusela selittää omaa sokeuttaan Venäjän suhteen sillä, että hän rakasti liikaa venäläisiä jääkiekkoilijoita ja Dostojevskin kaltaisia kirjailijoita. Mutta toisaalta: selvänäköisyys ei kuulu toimittajan ammattikuvaan, vaikka siitä suurta hyötyä olisikin.
Sepitettä ja leikkiä
Ennustajan lahjoja kyllä olisi tarvittu silloin kun Kuusela päätti paljastaa sepittäneensä omasta päästään osan sellaisistakin jutuistaan, joiden pitäisi edustaa ja joiden lukija olettaa edustavan faktoihin perustuvaa objektiivista journalismia. Lukija jääkin ihmettelemään, onko kyse äärimmäisestä rehellisyydestä vaiko tyhmyydestä.
Pian kirjan ilmestymisen jälkeen asiasta tietysti nousi kohu ja syytöksiä sateli. Aamulehden päätoimittaja hankki puolueettoman asiantuntijan arvioimaan kuinka suuresta ja merkittävästä rikkomuksesta on kyse. Tulos: viisi prosenttia sepitettyä. Mutta asiaa lievensi se, että Kuusela ei tahallaan valehdellut, vaan hän oli kokenut sepitteet leikiksi lukijan kanssa. – Mutta tuomiosta jäi auki, olivatko kaikki lukijat tietoisia siitä, että kyseessä oli leikki.
