Toisin kuin kolonialismin perintö antaa ymmärtää, tieto ei ole kulkenut yksisuuntaisesti Euroopasta muualle maailmaan. Aatehistoria ja tieteenhistoria ovat myös viime vuosikymmeninä huomanneet, että ”objektiivisuus” ei ole läntisen maailman yksinoikeus – vaikka juuri lännessä tuosta tärkeästä käsitteestä on sittemmin haluttu jopa luopua. Nousevia näkemyksiä lienee luvassa: uusi tieteenala tiedonhistoria hakee muotoaan nyt ensi kertaa suomenkielisessä teoksessa.

Tiedonhistoria nuorena tutkimussuuntauksena vaikuttaa kirjassa vaikeasti määriteltävältä. Sen erottaa tieteenhistoriasta ja aatehistoriasta varsinkin käytäntö, jolla tiedonhistoria tarkastelee tiedon verkostomaista liikkumista sekä tieteen kaanonin ulkopuolisia ajattelijoita. Tiedonhistoria huomioi arkisemman ja marginaalisen tiedon, käsityöläistiedosta muuhun jokapäiväiseen.

Tiedonhistoria kuitenkin tutkii tiedon ajallisesti ja paikallisesti muuttuvia merkityksiä sekä tiedon tuotantoa aatehistoriasta tutuin keinoin. Myös lähteiden lähiluku yhdistää oppialoja niin kuin eräät muutkin tekijät, mutta myös tiedonhistorian metodologia on vasta kehittymässä – ja ovathan lähes kaikki muutkin erityistieteet kukin aikanaan itsenäistyneet tieteiden äidistä eli filosofiasta.

Perinteisen filosofisen määritelmän mukaan tiedoksi kelpuutetaan uskomukset ja lauseet, jotka ovat tosia sekä oikeutettuja eli hyvin perusteltuja. Tiedonhistoriassa se voitaneen herkullisin tavoin kyseenalaistaa.

Tiedonhistoria valottaa tieteen- ja aatehistoriassa varjoon jääneitä ihmisiä, tapahtumia ja ilmiöitä tutkimalla ”alkuperäisaineistoja teksteistä esineisiin ja muistitiedosta kuvamateriaaleihin”.

Laajimmassa mielessä tiedonhistoriassa tutkitaan tietämistä laaja-alaisina historiallisina ilmiöinä ja kehitetään ”tietämisen historialliseen tarkasteluun käytettyä käsitteistöä”. Käsitteet vaihtelevat ainakin toistaiseksi sen mukaan, käsitelläänkö tiedon tuottamista, liikkumista vaiko vastaanottoa.

Oppiaineen tuoreudesta huolimatta sen ympärille on jo kasvanut tutkimuskeskuksia ja julkaisufoorumeja. Tiedonhistoria-kirjan artikkeleista esiin voi nostaa Saara Penttisen tekstin, joka pääsee lähimmäksi tiedonhistorian erityisluonnetta, informaation historioimista tiedoksi.

Alan tärkein piirre taitaa silti olla tiedon historiallisenkin prosessuaalisuuden, dynaamisuuden ja sosiaalisuuden tunnistaminen ja tunnustaminen. Monitieteisyytensä säilyttäen mutta vankemmin autonomisena tiedonhistoria päässee pian myös tieteenfilosofisen tutkimuksen kehittelykohteeksi.

Käsitteiden selventäminen ja tarkentaminen kun ovat yhä nykyään filosofian omia erityistehtäviä.