Suomalaisen lehdistön juhlavuosi alkoi sananvapauden näkökulmasta dramaattisesti, kun sosiaalisen median viestipalvelu Twitter esti yhden tilin pysyvästi. Kyseessä oli Yhdysvaltain presidentin Donald Trumpin tili @realDonaldTrump. Vain muutama vuosi sitten intoiltiin, että sosiaalinen media takaa sananvapauden kaikille, mutta somessakin tuli raja vastaan ja käyttöön otettiin sensuurin ikivanhat keinot.
Yhdysvaltain kansallislaulu “Land of the Free” korostaa kansalaisten vapautta. Demokratian luvatussa maassa ei tyranneille ja despooteille ole sijaa, todetaan laulun sanoissa. Filosofien ja oikeusoppineiden ratkaistavaksi jää, kumpi oli lopulta suurempi tyranni, Trump vai Twitter.
Presidentti Trump oivalsi nopeasti, kuinka viestipalvelua Twitteriä voi käyttää omien poliittisten päämääriensä ajamiseen. Hän teki sen räikeällä tavalla, joka meni hyvän käytöksen tuolle puolen ja koetteli jopa rikosoikeudellisia rajoja.
Twitterin pääkonttorissa seurattiin Trumpin twiittejä kuin uhmaikäisen lapsen meuhaamista kasvavan huolestumisen vallassa ja lopulta tehtiin monien kasvattajien mielestä oikea päätös: tikkari otettiin pois. Trumpin tili suljettiin.
Vastakkainasettelu sosiaalisen median ja perinteisen median välillä alkoi kärjistyä jo tämän milleniumin alkuvuosina. Trump toi tähän jännitteeseen uutta väriä. Sosiaalisessakaan mediassa ei voi sallia mitä tahansa.
Mutta kauan sitä katseltiin. Trump käytti niin sosiaalista mediaa kuin perinteisen median kanavia lanseeratessaan käsitteen, josta hänen presidenttikautensa tullaan muistamaan: Fake news. Jos presidentille esitti kriittisen kysymyksen, hän leimasi kysyjän ”feikiksi”. Se oli hämmentävää, koska Yhdysvaltain presidenttinä Trump edusti instituutiota, jota oli aikaisemmin voinut pitää lähes luotettavuuden ja oikeudenmukaisuuden symbolina.
Presidentin arvaamaton käytös antoi meille tärkeän opetuksen. Mihinkään ei enää voi luottaa. Vaikka maailman mahtavin mies sanoo, että menkää ja vallatkaa kongressitalo, ehkä niin ei sittenkään kannata tehdä.
Vuonna 2018 Helsingin Sanomat toivotti näyttävällä kampanjallaan presidentit Donald Trumpin ja Vladimir Putinin tervetulleiksi maahan, jossa on vapaa lehdistö. (Kuva: Helsingin Sanomat)
Viestinnän yliopistonlehtori Kari Karppinen Helsingin yliopistosta on yksi niistä viestinnän tutkijoista, jotka ovat perehtyneet sananvapauskysymyksiin. Hän oli työryhmässä kirjoittamassa kirjaa Viestintä kuuluu kaikille (Gaudeamus 2019), joka on ensimmäinen kokonaisesitys kansalaisten viestinnällisistä oikeuksista ja niiden toteutumisesta Suomessa. Kirjan toimittajina olivat kokeneet Minna Aslama Horowitz ja Hannu Nieminen. Muita työryhmän kirjoittajia Karppisen ohella olivat Anette Alén-Savikko, Marko Ala-Fossi, Jockum Hildén, Johanna Jääsaari ja Katja Lehtisaari.
– Kymmenen vuotta sitten sosiaalisen median ajateltiin lisäävän demokratiaa ja antavan kullekin kansalaiselle äänen. Tilanne on muuttunut. Tässä on perustavanlaatuisen tarkastelun paikka, Kari Karppinen sanoo.
– Twitteristä on tullut tavallaan valtamedia. Kenellä on valta, sillä on myös vastuu. On luonnollista, että nykyisessä tilanteessa he joutuvat käymään tykönään tätä keskustelua vastuusta, vaikka eettiset normit eivät olekaan vakiintuneet sosiaalisessa mediassa samalla tavalla kuin perinteisessä mediassa, hän huomauttaa.
– Toimijalle kuuluu vastuu. Mutta tässä on syytä huomata, että internet ei ole sama kuin Twitter tai Facebook.
– Trumpin ja muiden päättäjien tapaukset saavat paljon huomiota ja tavallaan vääristävät kokonaiskuvaa. Trumpilta vietiin siis alusta, kun häneltä estettiin Twitter-tilin käyttö, mutta ei häntä kielletty esittämästä mielipiteitään. Hän on kyllä jatkanut linjallaan muissa kanavissa.
– Sosiaalisen median vallan lisääntyminen pakottaa miettimään, mitä saa julkaista ja mitä ei. On myös heti todettava, että huoli sosiaalisen median toiminnasta ja vaikutuksista muistuttaa niitä pelkoja, jolloin radio ja myöhemmin televisio tulivat markkinoille.
– Nyt katse suuntautuu liikaakin Trumpiin ja siihen, mitä jotkut päättäjät saavat sanoa. Nämä paljon huomiota saaneet rajanvedot ja tapaukset vievät huomiota pois suuremmasta asiasta eli siitä, miten kansalaisten oikeudet toteutuvat sosiaalisen median aikakaudella, Kari Karppinen painottaa.
Onneksi meillä Suomessa ei ole mitään tällaista. Suomessa on vahva demokraattinen perinne, jossa arvostetaan mediaa ja kunnioitetaan sananvapautta. Me olemme ylpeitä Kokkolan kirkkoherra Anders Chydeniuksesta, jonka saavutuksiin vuoden 1766 painovapauslaki, aatelin vastustuksesta huolimatta, kirjataan. Silloin vapautettiin ennakkosensuurista kaikki muut kuin uskonnolliset ja ulkomaiset painotuotteet. Jälkimmäisten valvonta annettiin akatemioiden konsistoreiden ja kansliakollegioiden tehtäväksi. Riku Neuvonen kertoo mainiossa kirjassaan Sananvapauden historia Suomessa(Gaudeamus 2018), että tällöin alkoi myös käytäntö, että kirjapaino velvoitettiin toimittamaan vapaakappale viranomaisille. Vastuussa sisällöstä oli kirjoittaja, ja jos kirjoittajaa ei löytynyt, vastuun kantoi kirjapaino.
Mutta, mutta. Eikö vain kaunis kuvajainen Suomesta sananvapauden mallimaana plurraantunut, kun Helsingin Sanomat nosti sinänsä melko rakentavassa pääkirjoituksessaan ”Lehdet ja Yle seisovat yhdessä” esiin sanomalehdistön ja Yleisradion jännitteet (HS 29.1.2021). Kirjoituksessa käsiteltiin Yle-laista noussutta keskustelua kärjistämättä, mutta siinä tuotiin myös teräviä sävyjä esiin. ”Lehtikustantajien mielestä Yle syö heidän pellossaan”, lehti kiteytti.
Pääkirjoitus todistaa, että edes Suomessa sananvapaus ei ole peruskallioon hakattu. Sanomalehtien kustantajien ääntä käyttävä Medialiitto ja verovaroin rahoitettu Yleisradio käyvät kulisseissa erittäin kovaa taistelua siitä, kuka saa sanoa, missä, ja mitä. Niin Yleisradion johto kuin kustantajatkin katsovat edustavansa kansaa. Kyse on kansalaisten oikeudesta tietää. Sen vuoksi monet juristit ovatkin perehtyneet tähän kysymykseen.
Virkakoneiston rattaat etenevät kuitenkin vitkaan, vaikka joistakin asioista ilmeisesti ollaan pääsemässä sopuun. Päällimmäisenä on Helsingin Sanomien (”Yle-lain valmistelu etenee, asiantuntijoilta vastakkaisia lausuntoja” 27.3.2021) mukaan yksimielisyys, että Yle saa julkaista verkossa tekstisisältöjäkin. Tekstien tulee verkossa liittyä kuitenkin yhtiön kuvaa tai ääntä sisältävään julkaisuun. Tähän on tulossa joitakin poikkeuksia, kuten tekstimuotoiset viranomaistiedotukset ja lyhyet nopeisiin uutistilanteisiin liittyvät uutissisällöt.
Suomen perustuslain 12. pykälän takaama sananvapaus ei suinkaan ole automaattinen olotila tai luonnonlaki. Sitä ”olotilaa” on aktiivisesti vaalittava ja vaadittava, sillä sananvapauskysymyksiä seuraavat aina kysymykset sananvallasta.
Helsingin Sanomat on pyrkinyt seuraamaan lain valmistelua laatulehden tyylillä pukeutumalla seepran raitoihin, mutta kyllä sieltä hiljainen tiikerin murina kuuluu. Medialiiton näkemys esitellään tarkasti, mutta lehti sivuutti neljän tutkijan eli Marko Ala-Fossin, Heikki Hellmanin, Jockum Hildénin ja Hannu Niemisen 12.3.2021 päivätyn lausunnon kärjen, jossa he esittävät pidättäytymistä lain uudistamisesta tässä vaiheessa. Sen sijaan heidän mielestään nyt tarvittaisiin parlamentaarinen työryhmä pohtimaan tätä asiaa.
Sanomalehtiä on tavattu pitää sananvapauden puolustajina. Yle-lain uudistus osoittaa, että ei ole olemassa absoluuttista sananvapautta. Kaikki on suhteellista ja riippuu määrittelijästä.
Viime syksynä Suomen Akatemian rahoittaman CorDi-hankkeen tutkijat antoivat jo lausunnon luonnoksesta hallituksen esitykseksi Yle-lain uudistamisesta. He kiinnittivät silloin huomionsa siihen, että lakiesityksen keskeiset perustelut oli julistettu salaisiksi vastoin oikeusvaltion periaatteita. Näin ollen tietoa EU:n komission ja Suomen viranomaisten välisestä tiedonvaihdosta ei ollut julkisesti saatavilla. Tässä tilanteessa lausunnon antajien oli mahdotonta arvioida esitysluonnosta kokonaisuutena.
Lausunnossa todettiin, että uudistusesitys vähentäisi ilmaiseksi saatavilla olevaa laadukasta journalismia verkossa, mikä on kansalaisten tasaveroisen tiedonsaannin kannalta ongelma, joka on esityksen julkisissa perusteissakin tunnustettu.
Aikanaan mediapluralismista eli median moniarvoisuudesta tohtoriksi väitellyt Kari Karppinen oli yksi 15 CorDi-hankeen tutkijasta, jotka allekirjoittivat lausunnon.
– En näe, että kaupallisen median toimintamahdollisuudet siitä paranisivat, jos Ylen toimintaa rajoitetaan, hän arvioi työryhmän antaman lausunnon hengessä.
– Sen sijaan sananvapauden kannalta on ongelmallista, jos kansalaisten tiedonsaantia kavennetaan, Karppinen pohtii.
Ensimmäinen suomalainen sanomalehti oli vaatimaton. (Kuva: Uutismedian liitto)
Suomessa vietetään lehdistön 250-vuotisjuhlavuotta, koska H.G. Porthán alkoi julkaista Turussa vuonna 1771, vain viisi vuotta painovapauslain säätämisen jälkeen, vaatimatonta lehteä nimeltä ”Tidningar”. Lehden nimessä oli ilmikirjattuna ajatus jonkinlaisesta ajankohtaisuudesta, Tid = aika, vaikka uutisen käsite oli vielä muodostumatta. Sananvapautta sai kuitenkin käyttää, kunnes painovapautta pian jo rajoitettiinkin.
Sananvapauteen liittyvät vastuukysymykset edellyttivät, että tekijä on tiedossa, sen vuoksi lehden nimeen lisättiin lisämääre: Tidningar, Utgifne Af ett Sällskap i Åbo. Koska Turku oli Suomen keskipiste, Porthán arveli, että tuosta kaikki ymmärtävät, että tämä on ”juuri se” Aurora-seuran lehti. Muita lehtiä ei ollut.
Sitä emme osaa arvioida, oivalsiko jo Porthán myös sen, että lehden lukijalle voi syntyä eräänlainen läheisyyssuhde kirjoittajaan ja ”omaan” lehteen. Ehkä näitä alettiin ajatella vasta paljon myöhemmin.
Anders Chydenius on jättänyt varjoonsa toisen suomalaisen. Helsingin kirkkoherran poika Peter (Pehr) Forsskål (1732–1763) nosti sananvapauden ja yhteiskunnallisen vapauden kysymykset puheenaiheiksi jo ennen Chydeniusta. Peter opiskeli Uppsalan yliopistossa kasvintutkija Carl Linnén oppilaana ja Saksassa. Hän julkaisi väitöskirjansa Göttingenin yliopistossa vuonna 1756. Riku Neuvosen kirjassa on hyvä tiivistys myös Forsskålista.
Suomalaisnuorukainen oli ennen kaikkea filosofi ja kasvitieteilijä, joka liikkui myssyjen joukossa hattupuolueen pitäessä valtaa Ruotsissa. Uppsalan yliopiston filosofinen tiedekunta ei halunnut tarkastaa eikä edes julkaista hänen myöhempiä väitöskirjojaan.
Forsskål keksi kiertotien. Hän muutti hieman Göttingenin väitöskirjaansa ja hankki sille painatusluvan. Peterin räjähdysherkkä artikkeli ilmestyi vuonna 1759. Ere Nokkala on kääntänyt sen alkuperäisen version suomeksi omassa verkkoartikkelissaan nimellä ”Ajatuksia kansalaisvapaudesta”. Riku Neuvosen kirjassa nimi on ytimekäs ”Kansalaisvapaudesta”.
Peter Forsskål synnytti valtavan skandaalin. Sensori von Oelreich sai kuulla kunniansa, kun oli päästänyt sellaisen artikkelin julkisuuteen. Kirjoittajaa uhattiin oikeudella ja painetut kirjaset määrättiin takavarikoitaviksi. Jokaiselle, joka möi, osti tai piti hallussaan tuota vaarallista kirjasta, määrättiin tuhannen talarin sakko.
Olihan se kamala artikkeli. Forsskål määritteli, että yhteiskunnalliselle vapaudelle ovat vaarallisimpia ne, jotka virkansa, säätynsä tai rikkautensa kautta ovat maassa mahtavimpia, sillä he saattavat helposti väärinkäyttää asemaansa ja valtaansa lisätäkseen omia oikeuksiaan ja voimaansa. Sen seurauksena muiden kansalaisten on entistä enemmän pelättävä tätä harvalukuista joukkoa. Juuri tämä asetelma synnyttää journalismin tarpeen ja luo tutkivan journalismin perustelun, vallan vahtikoiran vastuullisen aseman suhteessa valtaa pitäviin.
Forsskål ymmärsi kyllä sananvapauden voiman. Hän painotti rajoitetun hallitusvallan ja rajoittamattoman painovapauden luovan ”yhteiskunnallisen vapauden hengen”. Mutta kuten hänen artikkelinsa 7. pykälä osoittaa, hän kannatti nimenomaan vastuullista sananvapautta. Hänen mielestään oli estettävä kaikki julkaisut, jotka ovat säädyttömiä, joissa pilkataan Jumalaa, loukataan hallitusta ja yksityisiä tai kehotetaan ilmeisiin paheisiin.
Kirjoituksen julkaisemisen jälkeen maa alkoi polttaa Peterin jalkojen alla. Tanskassa oltiin hereillä. Peter Forsskål houkuteltiin Tanskan kuninkaan nimissä toteutettavalle tutkimusmatkalle Arabiaan. Valmisteluja tehtiin huolellisesti lähes vuosi. Peter Forsskål sai Tanskassa vuonna 1760 professorin arvon ja seuraavan vuoden tammikuussa retkikunta lähti matkaan. Vaikka retkeä oli valmisteltu pitkään, varsinaiseen matkaan meni vielä kauemmin, yli kaksi vuotta, sillä Egyptissä jouduttiin odottelemaan sotivien beduiiniheimojen vuoksi.
Forsskål osoitti, että Linnén opit eivät olleet menneet hukkaan. Hän käytti odotusajan hyödykseen ja keräsi kasveja kirjaten niiden kasvupaikoista muistiinpanoja, joiden arvo on tunnustettu vasta vuosia hänen kuolemansa jälkeen.
Retkikunta pääsi perille Mokkaan toukokuussa 1763. Se onni kääntyi onnettomuudeksi. Outo ilmasto vaati kovan veron. Peter Forsskål kuoli kuumetautiin heinäkuun 19. päivä Jemenissä. Matemaatikko Carsten Niebuhr oli ainoa, joka palasi Tanskaan hengissä. Se tapahtui vuonna 1867.
Peter Forsskålin taistelu sanomisen oikeudesta tuli mieleen Helsingin Sanomien uutisesta, jossa kerrottiin viranomaisten tietojen julkisuutta säätelevän lain uudistamisesta: ”Viranomaisten suhtautumisessa julkisuuslakiin yhä oudompia piirteitä” (HS 27.3.2021).
Peter (Pehr) Forsskål oli Linnén oppilaita, mutta kasvitieteiden lisäksi suhtautui intohimoisesti myös sananvapauteen. (Kuva: Kansallisarkisto: Finna)
Kari Karppinen katsoo, että julkisuuslakiin liittyvien kysymysten voi nähdä linkittyvän historiallisesti sananvapauskysymyksiin. Oikeudesta viranomaisten hallussa oleviin asiakirjoihin säädettiin jo vuonna 1766.
– Olen seurannut jonkin verran myös nykyistä julkisuuslain valmistelua. Siinä ei ole hirvittävän isoa kiistaa, hän sanoo ja lisää:
– Lain uudistaminen on loppujen lopuksi pieni asia verrattuna siihen, että julkisuuslakia ei noudateta! Viranomaiset tuntevat edelleenkin lakia huonosti. Tietojen luovuttamista viivytellään, eikä viivyttelystä ole mitään sanktioita.
– Kaiken päätöksenteon pohjana olevan tiedon tulisi olla lähtökohtaisesti julkista, Karppinen painottaa.
Pilapiirtäjä Eric Vasström istui vankilassa tsaariperheeseen kohdistuneen piirroksen takia. (Kansallisarkisto: Finna)
Sananvapaus ja sensuuri ovat toisilleen käänteisiä. Venäläistämiskausi ja sen ajan sanomalehtien kurimus alkaen Päivälehden lakkauttamisesta muistetaan meillä edelleen hyvin. Niiltä ajoilta on helsinkiläisen taidemaalarin ja pilapiirtäjän Eric Vasströmin (1887–1958) tapaus. Hän piirsi Fyren-lehteen pilapiirroksen keisariperheen lomanvietoista Virolahdella vuonna 1913. Prinsessa kruunu päässään tanssimassa suomalaisen talonpojan, ”tsuhnan”, kanssa. Kuinka törkeää! Vasströmin ja Fyrenin päätoimittajan Rafael Lindqvistin tuli kantaa vastuunsa. Asia eteni senaatin oikeusosastolle. Molemmat olisivat välttyneet vankeudelta pyytämällä anteeksi ja lupaamalla olematta koskaan loukkaamatta keisariperhettä. Tähän kaksikko ei taipunut. Riku Neuvonen kertoo kirjassaan Sananvapauden historia Suomessa, että nämä sananvapauden marttyyrit passitettiin majesteettirikoksesta kolmeksi kuukaudeksi Hämeenlinnan lääninvankilaan.
Huumorin vaarallisuudesta saatiin muutama vuosi sitten karmaiseva muistutus, kun ranskalaisen Charlie Hebdo -satiirilehden toimitukseen hyökkäsi joukko terroristeja. Lehti oli pilkannut kaikkia uskontoja, mutta muslimiterroristeja olivat loukanneet pilakuvat profeetta Muhamedista. Heidän hyökkäyksensä satiirilehden toimitukseen tulkittiin sivistyneissä länsimaissa hyökkäykseksi länsimaista sananvapautta vastaan. Välikohtaus vaati 12 ihmisen hengen.
Sosiaalinen media täyttyi nopeasti solidaarisuutta henkivistä tunnustuksista ja kommenteista: ”Je suis Charlie”, ”I am Charlie”.
Charlie Hebdon tapaus herätti vakavaa pohdintaa sananvapaudesta vuonna 2015. Kari Karppinen toteaa, että huumorilla on oma paikkansa. Historiallisesti huumori on ollut oiva keino kommentoida vallanpitäjiä ja mahtavia.
– Kyllä uskonnollekin pitäisi voida nauraa. Mutta tapauksia on tarkasteltava huolella. Huumori osuu väärään paikkaan, jos se kohdistuu heikommassa asemassa oleviin, Kari Karppinen pohtii.
– En näe Charlie Hebdon pilakuvia sananvapauden sankaritekoina. Huumorilla on paikkansa, jos se kohdistuu vallanpitäjiin. Mutta ei toisinpäin, Karppinen huomauttaa.
Lehdistön juhlavuonna määritellään sananvapauden rajoja. Se koskee sitä, mitä saa sanoa, ja kuka saa sanoa. Määrittelyä on jatkunut lehdistön osalta jo 250 vuotta.
Ylivoimaisesti suosituin apurahamuoto, jota kevään 2021 haussa haettiin, oli työskentely. Sitä haki 44 ihmistä.
Laitehankinta-apuraha on tarkoitettu vain jäsenille, mutta se on vuosittain hyvin kiinnostava ja siten selvästi tärkeä liiton jäsenetu. Sitä haki 21 ihmistä.
Suomen tiedetoimittajain liiton jäseniä hakijoista on edelleen valtaosa, vaikka nykyisin sääntöjen mukaan tekijäinoikeusvaroista kertyvää Kopiosto-apurahaa voivat hakea myös muutkin kuin liiton jäsenet. Hakijoista 10 ei ollut liiton jäsen.
Apurahapäätösten valmistelu on alkanut. Siksi vielä ei ole saatavilla tarkkaa yhteissummaa. Apurahapäätökset tekee liiton hallitus 18. toukokuuta, ja päätöksistä ilmoitetaan kaikille hakijoille viikon kuluessa. Apurahat maksetaan kahden viikon kuluessa päätöksestä.
Mikäli hakukierros meni nyt ohi, seuraavan kerran voit hakea liiton Kopiosto-apurahaa syksyn haussa, joka alkaa 16. lokakuuta 2021.
Suomen tiedetoimittajain liitto ry myöntää kohdeapurahoja syventävään työskentelyyn, koulutukseen, kokoukseen tai muuhun ammatilliseen tapahtumaan osallistumiseen, työmatkaan tai laitehankintaan. Kohdeapurahoja voidaan jakaa myös 2–4 hengen pienryhmämatkoille. Kaikki ryhmän jäsenet tekevät omat hakemukset, joissa viitataan yhteiseen matkaan ja mainitaan ryhmän muiden jäsenten nimet. Apurahat ovat aina henkilökohtaisia.
Liitto voi jakaa myös ns. media fellows -apurahoja tieteellisten lehtien toimittajille esimerkiksi lehden kehittämiseen tai harjoitteluun/vierailuun koti- tai ulkomaisen tiedelehden toimituksessa. Myös tutkijoiden viestintäosaamisen laajentamista työharjoittelussa voidaan tukea. Apurahaa on myönnetty esimerkiksi toimittajan tai tiedottajan osallistumiseen tutkijaryhmän työhön ja viestintään sekä työkiertoon ja -vaihtoon.
Apurahaa haetaan 16.3.–15.4. tällä LOMAKKEELLA.
Emme ota vastaan sähköpostitse tai kirjeitse lähetettyjä hakemuksia. Mikäli koet esim. työnäytteet tai muut lisäliitteet välttämättömiksi, ne voi lähettää sähköpostilla: toimisto@tiedetoimittajat.fi.
Apurahat ovat verottomia, mutta niistä ilmoitetaan verottajalle. Sen vuoksi hakemuksen pakollisia henkilötietoja ovat viralliset etunimet, henkilötunnus ja kotiosoite. Liiton hallitus päättää apurahoista kokouksessaan joulukuussa, ja apurahat tulevat maksuun ennen joulua.
Tutustu huolellisesti apurahaohjeisiin liiton kotisivujen Toiminta/apurahat ja raportointi-välilehdeltä.
Tiedetoimittajain liiton apurahoilla on muun muassa autettu maailmaan monenlaisia tietokirjoja.
Tämän otsikon alta löydät lisää viisaita ja koeteltuja vinkkejä ja neuvoja apurahan hakemiseen. Nämä ohjeet soveltuvat toden totta muillekin kuin tietokirjahankkeita suunnitteleville.
HAAVEISSA TIETOKIRJA? KUINKA TEHDÄ HYVÄ TYÖSUUNNITELMA?
Suomen tietokirjailijat ry:n toiminnanjohtaja Sanna Haanpään vinkkejä tiivistäen:
Kun haet apurahaa tietokirjaan, niin jo työsuunnitelmastasi olisi hyvä käydä ilmi, kenelle kirja on tarkoitettu. Kun teoksen kohderyhmä on mietitty, se auttaa suuntaamaan myös sitä, miten kuvaat työsuunnitelmassa teoksen sisältöä ja rakennetta.
Hyvässä työsuunnitelmassa tuodaan esiin se, mitä uutta kirja tuo jo olemassa olevaan tietokirjallisuuden kenttään. Mitä uutta tietoa tai näkökulmaa kirjassa on tarkoitus esittää, minkä aukon tietokirjallisuudessa tämä kirjaa täyttää? Miksi on tarpeellista, että juuri tämä kirja kirjoitetaan?
Omasta CV:stä ei ole hyötyä, vaan sen kertomisella tiiviisti, miksi juuri sinä olet hyvä kirjoittamaan tietokirjan tästä aiheesta. Kuvaa työsuunnitelmassa teoksen sisältöä, jota voit kuvata joko synopsiksessa tai asiasanoilla tai esimerkiksi luettelossa keskeisistä aihealueista.
Koska apurahaa ei myönnetä kirjoitustyöstä aiheutuviin kuluihin, älä myöskään erittele niitä työsuunnitelmaan.
TÄSMÄVINKKI SANNALTA: “Kun olet kirjoittanut työsuunnitelman, lue se vielä lopuksi ja arvioi sen sisältöä hakemuksen lukijan kannalta.”
LUE LISÄÄ: https://www.suomentietokirjailijat.fi/yhdistys/faktahommissa-blogi/vinkkeja-apurahahakuun-panosta-hyvaan-tyosuunnitelmaan.html
Apurahat rahoitetaan tekijänoikeuskorvauksilla eli valokopiointi- ja digitaalisen kopioinnin korvauksilla. Tästä syystä liitto suosittaa Kopioston valvontavaltakirjan antamista Suomen tiedetoimittajain liitolle. Valtakirjan voi antaa useammalle Kopioston jäsenjärjestölle, ja Tiedetoimittajain liitolle se annetaan tiedetoimittaja-ominaisuudessa. Sähköisen valtakirjalomakkeen ja lisätietoja löydät tästä LINKISTÄ. Täytä siis lomake, printtaa, allekirjoita ja postita osoitteella: Suomen tiedetoimittajain liitto, Salo IoT Campus, Joensuunkatu 7, 24100 Salo.
Ideasta multimediaksi – Tieteellisten lehtien uusien sisältöjen kehittäminen
Koulutus tieteellisten julkaisujen päätoimittajille ja muille sisällöstä vastaaville
Aika: to 1.4.2021 klo 9–12
Paikka: webinaari (linkki lähetetään ilmoittautuneille)
Tieteellisten lehtien perusta on tutkimusartikkeleissa ja muussa tekstisisällössä. Tieteellisten seurojen ja lehtien tiedeviestintä voisi kuitenkin olla paljon muutakin: videoita, podcasteja tai muuta multimediaa.
Suomen tiedetoimittajain liitto on mukana järjestämässä verkkokoulutusta ja keskustelutilaisuutta, jossa etsitään ideoita tieteellisten lehtien ja seurojen uusien sisältöjen kehittämiseksi.
Kuulemme, millaisia kokemuksia on Yhteiskuntapolitiikka-lehden päätoimittaja Tuukka Tammella, Politiikasta-verkkolehden ex-päätoimittajalla Johanna Vuorelmalla ja Menneisyyden jäljillä -podcasteja tekevällä Lotta Vuoriolla. Mistä kannattaa haaveilla, mikä onnistuu rajallisilla resursseilla ja miten uusi toiminta saada luontevaksi osaksi toimitusta?
Koulutustilaisuus on osa Kotimaisten tiedejulkaisujen selvitys- ja koulutushanketta. Kymmenen kotimaista tieteellistä lehteä (Nuorisotutkimus, Janus, Gerontologia, Media & viestintä, Ennen & Nyt, Kasvatus & Aika, Historiallinen Aikakauskirja, Kasvatus, Aikuiskasvatus ja Sosiologia) ovat mukana vuoden mittaisessa hankkeessa etsien uusia yhteistyön muotoja vastatakseen lehtien koulutus- ja kehitystarpeisiin.
Tiedetoimittajain liiton jäsenkunnasta tähän webinaariin mukaan mahtuu 10–15 tieteellisten julkaisujen päätoimittajana/toimituspäällikkönä työskentelevää osanottajaa. Paikat täytetään ilmoittautumisjärjestyksessä (huomioiden tasapuolisuus julkaisujen kesken).
ILMOITTAUTUMINEN ALKAA ke 10.3.21. Ilmoittautuminen päättyy pe 26.3.
Ilmoittaudu tästä LINKISTÄ
Kouluttajat:
Johanna Vuorelma, tutkijatohtori, Tampereen yliopisto. Vuorelma toimi Politiikasta-verkkolehden vastaavana päätoimittaja 2014–2018. Julkaisu aloitti vuonna 2012, ja verkkolehden lisäksi alustalta löytyy mm. podcasteja ja videoita. https://politiikasta.fi
Lue lisää: Politiikasta tuli Vuoden 2019 tiedeviestintäpalkittu: Politiikasta-lehteä tehdään “vähän kaikesta kiinnostuneelle kansalaiselle” https://www.tiedetoimittajat.fi/tiedetoimittaja/7712/
Lotta Vuorio, historian väitöskirjatutkija, Helsingin yliopisto. Vuorio on työskennellyt pitkään myös toimittajana, ja hän aloitti vuoden 2020 alussa tuottaa Menneisyyden Jäljillä -podcastia https://open.spotify.com/show/1RpTIFIbey9GmUfdTLsPgV
Verkkosivut https://lottavuorio.com/, Twitter @LVuorio / @JaljillaPodcast, Instagram @menneisyydenjaljillapodi. Facebook https://www.facebook.com/menneisyydenjaljilla
Tuukka Tammi, ohjelmajohtaja, THL, Yhteiskuntapolitiikka-lehden päätoimittaja. Tammi on taustaltaan päihde- ja addiktiotutkija, joka on mm. toimittanut tiedeviestintäaiheisia tietokirjoja. Yhteiskuntapolitiikka-lehti on yhteiskunnallisen hyvinvointitutkimuksen julkaisu, jolla on ollut mm. YP-radio ja edelleen toimiva aktiivinen Sijoita ajatteluun -blogisivusto https://blogi.yplehti.fi. Lehti ilmestyy avoimesti verkkoon heti printtilehden ilmestyttyä. https://www.yplehti.fi
Ideasta multimediaksi -webinaarin yhteyshenkilöt:
Ulla Järvi
Pääsihteeri, Suomen tiedetoimittajain liitto
ulla.jarvi@tiedetoimittajat.fi
p 040 7378614
Annastiina Mäkilä
Kotimaisten tiedejulkaisujen selvitys- ja koulutushankkeen projektikoordinaattori
Milloin yleistoimittajasta on tiedetoimittajaksi? Tuohon kysymykseen havahduin äskettäin, tiedetoimittajain vaalikokouksessa.
Olen kohtalaisen uusi Suomen tiedetoimittajain liiton jäsen. Tunnen vain muutamia mielestäni oikeita tiedetoimittajia: vapaan toimittajan, joka kirjoittaa lääketieteestä, sanomalehden erikoistoimittajan, tieteellisen julkaisun toimittajan.
Entä minä? Voinko kuulua tähän joukkoon?
En tiedä. Kysymys ei ole yksiselitteinen.
Toimittajilla on vahva työidentiteetti. Niin myös minulla. Liityin Suomen Journalistiliittoon eli kaltaisteni joukkoon heti, kun se oli mahdollista.
Minusta tuli myös yrittäjä, kun ryhdyin vapaaksi toimittajaksi ja perustin toiminimen. Sen jälkeen tuntui kotoisalta siirtyä palkansaajista Suomen freelance-journalisteihin, Journalistiliiton valtakunnalliseen jäsenjärjestöön.
Naistoimittajissa viivyin hetken, koska halusin mukaan yhdistyksen Afganistan-hankkeeseen eli afgaaninaistoimittajien kouluttamiseen. Erosin, kun vapaa-aikani ei enää riittänyt.
Nyt olen Suomen tiedetoimittajain liitossa.
Ja miksi? Ystävä houkutteli mukaan, ja hain jäsenyyttä.
Lue lisää kuinka vapaa toimittaja Päivi Ängeslevä ryhtyi selvittämään tiedetoimittajan olemusta. Artikkeli on julkaistu Tiedetoimittaja-lehdessä 1/2021.