Venäjän aiheuttamasta uhkasta pyrittiin viestimään tutkimuksiin pohjautuen jo vuosia ennen Ukrainan laajamittaista hyökkäystä. Apulaisprofessori Katri Pynnöniemi on yksi tutkijoista, joille suurvallan toimintamallien analysointi oli osoittanut, että Venäjä todennäköisesti ajautuu täyteen törmäyskurssiin lännen kanssa.

Venäjän politiikan muuttuminen Euroopan turvallisuuden kannalta haitalliseen suuntaan oli ollut nähtävissä jo pitkään. Tiedeyhteisössä tutkijat olivat julkaisseet aiheeseen liittyviä selvityksiä, joita käsiteltiin myös eri medioissa. Euroopan Unionissa suhtauduttiin kuitenkin pitkään toiveikkaasti Venäjän kehitykseen ja haluttiin uskoa, että esimerkiksi investointien kautta Venäjä voitaisiin yhdistää länteen.

Jälkikäteen katsottuna on nähtävissä tie kohti imperialistista suurvaltaa, jossa Krimin valtaus keväällä 2014 oli merkittävä etappi. Jukosin öljy-yhtiön pilkkominen ja liikemies Mihail Hodorkovskin pidätys vuonna 2003 taas olivat viesti suurliikemiehille, että heidän pitää toimia niissä puitteissa, jotka Kreml asettaa.

– Alettiin luoda mielikuvaa, että Venäjän historiallinen olemassaolo oli uhattuna ulkoa päin. Uhkapuhe arkipäiväistyi osaksi sisä- ja ulkopolitiikkaa erityisesti Krimin valtauksen jälkeen vuonna 2014. Viimeistään tässä vaiheessa Euroopassa olisi pitänyt toden teolla tajuta, mitä voi olla edessä, apulaisprofessori Katri Pynnöniemi toteaa.

Tosiasiassa Venäjällä oli jo pitkään toiminut erilaisia kansallismielisiä ryhmiä, jotka korostivat Venäjän valtion erityisyyttä ja ylivaltaa suhteessa entisen Neuvostoliiton alueen maihin. Vähitellen marginaaliset ryhmät saivat enemmän tilaa politiikassa ja Kremlin maailmankuva radikalisoitui. Tätä kehitystä on seurattu eri tutkijoiden voimin, mutta muutoksen laajuutta ei ehkä ymmärretty riittävän syvällisesti.

– Kun Ukrainan sota alkoi, siihen oli tavallaan jo varauduttu. Yleisesti arvioitiin, että Venäjä voi aloittaa täysimittaisen sodan. Tämä perustui analysointiin Venäjän asettamien turvatakuiden vaatimuksesta Natolle ja Etyj-maille. Ennen hyökkäyssodan alkua olin mukana Ylen A-talkissa. Kerroin, että meidän aineistomme perusteella venäläiset eivät halua sotaa. Täytyy kuitenkin muistaa, että venäläiset ovat poliittisesti passiivisia eikä kansalla ole autoritaarisessa maassa siihen sanomista, mikäli vallanpitäjä haluaa sotaa, Pynnöniemi huomauttaa.

Varhain torstaiaamuna 24. helmikuuta 2022 Venäjän presidentti Vladimir Putin ilmoitti televisiopuheessaan sotilasoperaation alkamisesta.

– Olin silloin ollut puhelimessa koko edeltävän viikon toimittajien kanssa, ja yritimme pysyä kartalla siinä, mitä missäkin tapahtuu venäläisten kootessa joukkojaan. Hyökkäyksen alkamista seuranneena aamuna olin aloittamassa luentoa. Hetkellisesti en kyennyt hillitsemään itseäni vaan aloin itkeä. Ymmärsin, miten valtava tuho ja miten suuri määrä kärsimystä oli tulossa. Kaikkien tuntemasta järkytyksestä huolimatta oli pakko jatkaa ja opiskelijoiden kanssa siirryimme käsittelemään aihetta, Pynnöniemi muistelee.

Painotus turvallisuuspolitiikkaan

Helsingin yliopiston ja Maanpuolustuskorkeakoulun yhteisen Mannerheim-professuurin hoitaja, apulaisprofessori Katri Pynnöniemi havahtui jo 1990-luvulla opiskellessaan Venäjän turvallisuusuhan merkitykseen historiaan kohdistuneen kiinnostuksensa kautta. Siinä vaiheessa turvallisuuspolitiikka ei ollut osana opetusta, siihen painottuminen on iso muutos, jota hän on ollut edistämässä. Pynnöniemi väitteli vuonna 2008.

Ajatus täysimittaisesta sodasta Euroopassa tuntui järjettömältä. Jälkeenpäin katsottuna kehitys näyttää vääjäämättömältä ja siihen liittyvää tietoa oli saatavilla. Pynnöniemi oli mukana laatimassa Ulkopoliittisen instituutin tutkimusraporttia Venäjän muuttuva rooli Suomen lähialueilla (FIIA 2016). Ulkopoliittisen instituutin asiantuntijaryhmän raportti oli valtioneuvoston puitteissa tehty selvitystyö. Raportti herätti osin voimakkaita reaktioita muun muassa poliitikoissa ja sitä moitittiin jopa pelottelusta.

Tutkimus luo realistisen kuvan Venäjän kehityksestä. Siinä varoitetaan muun muassa sotilaallisen voiman käyttökynnyksen alenemisesta ja listataan muuttuneesta toiminnasta koituvat riskit Suomelle. Näihin riskeihin varautumiseksi annettiin toimenpidesuosituksia. Raportissa painotettiin esimerkiksi, että sisäisesti arvaamattoman ja kansainvälisesti jännitteitä tuottavan Venäjän naapurissa Suomen on tärkeintä panostaa oman yhteiskuntansa kriisinsietokykyyn sekä kansainväliseen yhteistyöhön. Edelleen varoitettiin myös siitä, että Venäjä käyttää energiavarojaan ulkopolitiikan välineenä ja että riippuvuussuhde venäläisestä energiasta tulisi olemaan riski, jota se saattaa käyttää poliittiseen painostukseen.

– Käsittelimme sitä, että olemme tekemisissä uudenlaisen Venäjän kanssa, joka ottaa alueita haltuunsa. Raportti sai paljon huomiota myös muiden, kuin tutkijoiden piirissä. Ja se on muuten kestänyt hyvin aikaa. Seuranneissa keskustelussa tulivat esille jakolinjat ja ajatus, että kaikki tietävät Venäjän uhasta, mutta siitä on vaikea puhua suoraan.

– Ajateltiin, että kuitenkin voidaan jatkaa yhteistyötä eikä Krimin valtaus johtanut perustavanlaatuiseen muutokseen. Ajatuksena oli, että Venäjää tarvitaan Euroopassa ja he tarvitsevat meitä. Energiaa esimerkiksi ei nähty aseena. Tämä on vastoin sitä, mitä tutkimusyhteisö sanoi. Tutkijoilla oli jo ennen Krimin valtausta näyttöä siitä, että disinformaatio ja energia olivat aseita ja tiesimme, millainen koneisto taustalla vaikutti, Pynnöniemi painottaa.

Acatiimin haastattelussa vuonna 2016 hän totesi, että Venäjän suhde ulkomaihin oli vaikeutunut edeltävien vuosien aikana. ”Strategiset dokumentit maalaavat kuvan Venäjästä vihamielisen ulkomaisen toiminnan kohteena. Kontrolli maan sisällä on samalla tiukentunut. Tilanne jättää hyvin vähän tilaa diplomatialle, niin tärkeää kuin yhteydenpito eri tasoilla onkin.”

Viholliskuvien ja ylipäänsä uhkapuheen arkipäiväistyminen on pitkä prosessi, joka ennakoi sotilaallisen voiman käyttöä konfliktitilanteessa.

– Tiesin jo tässä Acatiimin artikkelissa, että viestini on jotain, mitä ei haluta kuulla. En kuitenkaan esimerkiksi puhunut Venäjästä mafiavaltiona, vaan yritin löytää tavan viestiä, joka olisi mahdollisimman helppo vastaanottaa. Nyt tasapainottelulle ei enää ole tarvetta, mutta se ei muuta työtäni.

Aina tärkeät tutkimukset eivät saa medioiden huomiota. Tällainen on esimerkiksi Vuonna 2021 julkaistu, Pynnöniemen toimittama kirja Nexus of Patriotism and Militarism in Russia, jossa käsiteltiin Venäjän tapaa määritellä uhat itselleen ja miten uhkakuvaa lännestä käytetään sisäisen kansallisen yhtenäisyyden lujittamiseen. Kirjan pohjalta suunnitellut, suurelle yleisölle suunnatut keskustelut jäivät kuitenkin tutkijan omien kiireiden vuoksi toteutumatta.

Sotatutkijoiden vaikea tehtävä medioissa

Ukrainan tilanteen kriisiydyttyä Katri Pynnöniemi esiintyi yhä enemmän eri medioissa. Hän on tullut lehtihaastattelujen lisäksi tutuksi esimerkiksi Ylen ajankohtaisohjelmissa ja uutisissa. Tutkija esiintyy rauhallisesti, mikä on kaiketi osa hänen persoonaansa, ja esitetyt kommentit ovat tarkkaan pohdittuja.

– Koen nopeat pika-analysoinnit kuormittavaksi ja haluan aina valmistautua hyvin. Koen myös suurta vastuuta siitä, miten esitän asiat ja että minulla on paras mahdollinen tieto. Täytyy miettiä ja reflektoida mikä oma näkökulmani on ja mitä voin tutkimuksen kannalta tuoda esiin. On tärkeää pystyä kertomaan tutkimuksista laajalle yleisölle.

Hänen ominta aluettaan on juuri Venäjän turvallisuuspolitiikan muutoksen taustojen ja suunnan selittäminen. Tutkija myötää olevansa välillä turhautunut medioiden tyyliin tehdä juttuja.

– Toimittajat saattavat soittaa ja esittää minulle mahdottomia kysymyksiä, kuten että mitä Kremlissä ajatellaan. Kysymyksiin pitäisi vielä vastata nopeasti ja ilman, että asiaan ehtii perehtyä. Tutkijalle se ei käy helposti. Ymmärrän, että toimittajat ovat yhtä lailla kiipelissä, ja heidän pitää tehdä nopeasti otsikoita. Viime aikoina medioiden päähuomio on keskittynyt taisteluihin, mikä taas ei ole omaa alaani. On hienoa, että esimerkiksi dosentti Ilmari Käihkö sekä MPKK:n Venäjä-ryhmän tutkijat ovat käytettävissä, he pystyvät reagoimaan nopeasti ja vastaamaan sotaan liittyviin kysymyksiin, Pynnöniemi kiittelee.

Hän itse on vähentänyt medioissa esiintymistä, sen sijaan Pynnöniemi käy usein esitelmöimässä erilaisten järjestöjen tilaisuuksissa ja esimerkiksi ulkomaisten tutkijavierailujen yhteydessä. Näissä tilanteissa pystyy paremmin itse rajaamaan omaan asiantuntemukseensa liittyviin kysymyksiin.

– Olen käynyt puhumassa esimerkiksi lukioissa. Sitä pidän arvokkaan tehtävänä. Usein nuoret esittävät hyviä kysymyksiä. Nuoret ovat esimerkiksi kysyneet äärioikeistolaisista liikkeistä Ukrainassa ja niiden merkityksestä, joka kokonaisuutena on marginaalinen. Mutta ehkä tulevaisuutta ajatellen meidän pitäisi tiedostaa, että olemme tosi fokusoituneita Venäjään. Tarvitaan lisää tutkimusta siitä, mitä Ukrainan politiikassa tapahtuu. Tarvitsemme myös tutkijoita, jotka katsovat Aasiaa ja vaikkapa Itä-Eurooppaa.

– Henkilökohtaisesti olen viimeisen vuoden aikana reflektoinut sitä, mitä asioita olen jättänyt huomioimatta. Venäjän sotateollisuuden kehittäminen oli kyllä tiedossa, mutta toisaalta tahot, jotka ovat vaikuttaneet 1990-luvun alusta, ovat olleet hieman katveessa. Venäjän tutkimuksen piirissä olemme käyneet läpi sitä, mitkä ryhmät ovat olleet marginaalissa, mutta jotka ovat sittemmin nousseet esiin merkittävimpinä toimijoina. Yhtenä nimenä nousee esille Alexander Dugin, jota on kutsuttu presidentti Putinin pääidelologiksi.

Tutkijan on pakko säilyttää tietty etäisyys ja ottaa huomioon, että asiat voivat olla toisin. Tutkimuksessa ei ole absoluuttista totuutta.

– Nyt sodan myötä tilanne on selkeä: Venäjä on tehnyt valintansa. Venäjä on imperialistinen ja sen luomassa tarinassa muiden pitää tunnustaa maan suurvalta-asema ja oikeus asettua yhteisesti sovittujen sääntöjen yläpuolelle. Mutta taas olemme monien vaihtoehtojen edessä: miten Venäjä voi hävitä sodan ja mitä siitä seuraa, jos Venäjä hajoaa, Pynnöniemi pohtii.