Oletko koskaan miettinyt tiedeviestijänä, mitä kaikkea alasi pitää sisällään? Painiskeletko yksin työhösi liittyvien ongelmien parissa? Suomen tiedetoimittajain liiton ensimmäistä kertaa järjestämä Tiedeviestinnän Vertaismentorointikurssi (TiVi Verme) tarjosi neuvoja ja vertaistukea eri alojen tiedeviestijöille rennossa ja luottamuksellisessa ilmapiirissä.
Keskustelua ja ajatusten vaihtoa
TiVi Verme järjestettiin tammi-toukokuussa 2017 Tieteiden talolla Helsingissä. Ohjaajana toimi energinen ja erinomaiset keskustelu- ja kuuntelutaidot omaava Minna Meriläinen-Tenhu. Minnalla on 30 vuoden kokemus tiedeviestinnän eri muodoista. Hän työskentelee tällä hetkellä Helsingin yliopiston Kumpulan tiedekampuksella luonnontieteiden popularisoinnin parissa.
Kurssille osallistui kuusi tiedeviestijää, joilla kaikilla on hyvin erilaiset taustat niin opintojensa kuin työtilanteidensa suhteen. Itse olen ympäristöaiheisia tiedejuttuja kirjoittava freelancer ja tietokirjailija. Muutama muukin freelancer oli paikalla. Loput osallistujista ovat vakituisessa työsuhteessa työskenteleviä tiedeviestijöitä.
Kurssin tarkoituksena oli saattaa yhteen eri alojen tiedeviestijöitä ja keskustella tiedeviestintää koskevista aiheista omien kokemusten kautta. Keskustelumenetelmänä käytettiin Saksassa kehitettyä sokraattista menetelmää eli dialogia. ”Sokraattisen dialogin avulla puhutaan konkreettisista asioista vetoamatta auktoriteetteihin. Perusajatuksena on ihmisten välinen luottamus. Aiheet nousevat ryhmästä,” tiivistää Meriläinen-Tenhu.
Olin yllättynyt, kuinka haastavaa vastausten jäsentely ja puhuminen omista kokemuksistani tuntui tuntemattomien ihmisten seurassa. Tällä kertaa en voinutkaan turvautua läppärini tuttuun ja turvalliseen delete-nappulaan ja muokata lauseitani sopivimmiksi, kuten kirjoittaessani.
Ensimmäisten tuntien jälkeen keskustelu alkoi sujua luontevasti, mikä johtui epäilemättä pienestä ryhmäkoosta ja keskinäisen luottamuksen lisääntymisestä ryhmämme jäsenten väillä. Ohjaajan rooli korostui keskustelujen vetämisessä. Aiheiden rajaaminen oli tärkeää, sillä muuten keskustelu olisi rönsyillyt liikaa. Minna jakoi jokaiselle vuorotellen puheenvuoroja ja kaikkia kuunneltiin tasapuolisesti.
Tuttu ulkopuolisuuden tunne
Keskustelimme ensimmäisillä kerroilla ulkopuolisuuden tunteesta. Freelancerina minulle aihe ja tunne ovat tuttuja, sillä teen työtäni yksin. Freelancer on ulkopuolinen ”saareke”, johon eivät päde samat lait kuin vakituisessa työsuhteessa oleviin ihmisiin. Freelancerilta puuttuvat usein sekä turvaverkko että työyhteisö. Totesimme muiden freelancereiden kanssa, että olemme kohdanneet hyväksikäyttöä, kuten alhaisia palkkoja tai jopa ilmaisia töitä sekä työnantajien osoittamaa epäkunnioitusta. Toisaalta ulkopuolisuus on myös positiivista, sillä kirjoitustyö vaatii yksinäisyyttä ja yksin työskennellessään ihminen on oman itsensä herra. Vaarana on sosiaalinen eristäytyminen ja freelancerin sokeutuminen omalle kirjoittamiselleen.
Oman identiteetin rakentaminen on freelancerin toiminnan punainen lanka. Päädyimme siihen, että yksi tehokas tapa vähentää negatiivista ulkopuolisuuden tunnetta on palata aiemmin saatuun positiiviseen palautteeseen ja kirjoittaa niistä itselleen muistilappuja. Toinen tärkeä keino lievittää ulkopuolisuuden tunnetta on liittyä ammattijärjestöön, kuten Suomen tiedetoimittajiin, jonka järjestämät tilaisuudet/kurssit tarjoavat oivat verkostoitumismahdollisuudet.
Tiedeviestinnän nykytrendejä
Nopeatempoinen pop-up-kulttuuri ja joka paikkaan tunkeva viihteellisyys ovat ominaisia nykyajalle. Tämän myötä ihmisten keskittymiskyky, korkean laadun ja totuuden vaatimus ovat laskeneet. Samalla valeuutisten ja oikeiden uutisten välinen kilpajuoksu valtaa alaa. Nopeassa ajassa tapahtuneet muutokset vaativat tarkkaavaisuutta tiedetoimittajilta. Meidän tehtävänämme on laadun ylläpitäminen.
Sosiaalisen median kautta kulovalkean tavoin leviävässä uutisvirrassa on myös tieteentekijän vastuu laadusta kasvanut. Tutkimustuloksien tuottamisen lisäksi on tieteentekijän vastattava oikean tiedon välittymisestä medialle. Totuuden vaaliminen on tärkeää, jotta tutkimustuloksista suodatettu viesti leviäisi vääristymättömänä suuren yleisön tietoisuuteen.
Tieteen popularisoiminen on yleistynyt ja se koetaan tarpeelliseksi. Mutta missä menee ylipopularisoimisen raja eli miten paljon voidaan asiaa yksinkertaistaa hukkaamatta laatua? Journalistiliiton koulutuspäällikkö Niina Porra vieraili kokoontumisessamme 16.3. Kävimme läpi tiedeviestinnän kenttiä ja tieteen popularisoinnin ongelmia. ”Journalistit itse kokevat painetta ja ajautuvat usein ylipopularisoimaan tiedettä. Olisi harkittava, miten tiede kohtaa median. Esimerkiksi, miten väitöskirjoja voitaisiin mainostaa normimediassa,” sanoo Porra.
Jokaisen tiedeviestijän olisi löydettävä oma linjansa ja osata puhutella tiettyä yleisöä. ”On ruhtinaallista, että on olemassa monenlaisia vaihtoehtoja. Uskon vakaasti, että tiedeviestintää tarvitaan tulevaisuudessakin”, painottaa Meriläinen-Tenhu.
Tiedeviestinnän uusiin tuuliin kuuluu visuaalisuus ja moniaistisuus, joiden avulla pyritään esittelemään yleisölle yhä monimutkaisempia asioita yksinkertaisessa muodossa. Esimerkkeinä ovat moniaistisuutta yhä värikkäämmin keinoin esille tuovat museot tai asioita havainnollistavat tekstivideot.
Ryhmään kuulumisen ilo
TiVi Vermen parasta antia oli tunne, jonka toisiin tiedeviestinnän alan ihmisiin tutustuminen antoi. Kurssilla ollessani ymmärsin, etten ole ongelmieni kanssa yksin.
Eikä yhteenkuuluvuuden tunne rajoittunut pelkästään neljän seinän sisälle, sillä vierailimme 6.4. nykytaiteen museo Kiasman ARS 17-näyttelyssä teemanamme ilo ja onnistuminen. Vaikka näyttelyn aihe, digitalisoituminen, oli vaativa, koimme yhdessä hoksaamisen iloa ja voimaantumista tutustuessamme näyttelyyn yhdessä. Tieto ryhmään kuulumisesta lohduttaa tällä vaativalla ja entistä epävakaammalla alalla, jonka peruspilari, totuuden etsiminen ja välittäminen muille, on alkanut horjua.