Uusiutumattomien energialähteiden käyttöä ja luonnonvarojen kulutusta on vähennettävä, jos haluamme pitää maapallon elinkelpoisena. Vihreä siirtymä on välttämättömyys. Se voidaan kuitenkin toteuttaa enemmän tai vähemmän oikeudenmukaisesti, muistuttaa Minea Koskisen, Karoliina Paanasen ja kuvaaja Miikka Pirisen kirja Likainen työ.
Teos tarttuu ajankohtaiseen ja tärkeään kysymykseen: kuka hyötyy ja kuka häviää, kun siirrymme vähäpäästöisempään yhteiskuntaan? Tiivistetysti ja hieman kärjistäen kirja sanoo, että vanhan fossiilienergian parissa työskentelevät maaseudun yrittäjät ja pikkupaikkakuntien duunarit häviävät. Voittajia ovat kaupunkien koulutetut asiantuntijat, jotka suunnittelevat ilmastoystävällistä yhteiskuntaa kaltaisilleen koulutetuille asiantuntijoille.
Turpeeton tulevaisuus
Kirja kuvaa ennen kaikkea sitä, miten vihreä siirtymä näkyy Suomen turvetuotannossa. EU:n päästökaupan uudistuksen myötä päästöoikeuksien hinnat tuplaantuivat vuoden 2020 aikana. Lämpövoimalat vaihtoivat turpeesta vähäpäästöisempiin polttoaineisiin.
Ilmaston kannalta muutos oli hyvä, mutta turvetuottajille se oli katastrofaalinen. Silloinen hallitus myönsi turvetuottajille kriisirahaa, mutta se oli Karoliina Paanasen mukaan vain kultainen kädenpuristus: korvaus siitä, että turvetuottajat lopettaisivat elinkeinonsa.
Kirjassa seurataan enimmäkseen viimeistä paria kolmea vuotta, sitä kuinka turvetuotannon romahdus vaikutti tuottajiin ja miten nämä siirtyivät muihin töihin. Kirjan tekijät kulkevat Teuvan soilla, juovat kahvia Utin ABC:llä ja juttelevat yrittäjien kanssa. Nämä ovat investoineet maihin, koneisiin ja vesienkäsittelyjärjestelmiin, usein velkarahalla. Samaan aikaan päästökompensaatio-säätiön asiantuntija esittelee ajatuksiaan etelähelsinkiläisessä arvokiinteistössä ja lentää työtapaamisiin toiselle puolelle maailmaa. Ei jää epäselvyyttä siitä, kuka häviää, kuka voittaa.
Vastakkainasettelu on todellinen ja se on kuvattu huolella. Toisaalta kirjaa lukiessa mieleen tulee, että kirjoittajat olisivat voineet etsiä vihreän siirtymän voittajia ja häviäjiä muualtakin. Esimerkiksi akkujen, aurinkopaneelien ja voimalinjojen rakentaminen vaatii paljon kaivannaisia, mikä on oma monimutkainen kuvionsa hyötyineen ja haittoineen. Toiseksi, vihreän siirtymän edellyttämä tuulivoimarakentaminen on monille Suomen pienille paikkakunnille taloudellinen voitto. Toki tuulivoimassakin on oma alueellinen ulottuvuutensa: investoinnit painottuvat rannikolle ja maan länsiosiin. Joka tapauksessa vihreä siirtymä ei ole yksiselitteistä kaupunki–maaseutu-vastakkainasettelua.
Isojen kaupunkien ja pienten paikkakuntien välinen kitka on toki todennäköisesti lisääntynyt viime vuosina ja kirjoittajat kuvaavat konkreettisesti, miten vihreä siirtymä – tai sen toteutustapa – on siihen vaikuttanut. Turve on kirjoittajien mukaan kuvaava esimerkkinä siitä, kuinka siirtymän on annettu tapahtua hallitsemattomasti ja epäoikeudenmukaisesti. Näin on käynyt siitä huolimatta, että muutos oli jo pitkään tiedossa poliittisella tasolla ja etujärjestöissä. Kukaan ei varoittanut urakoitsijoita riskeistä, Paananen ja Koskinen kirjoittavat. Kukaan ei auttanut heitä ajoissa valmistautumaan.
Tämä on huolestuttavaa, koska vastaavia siirtymiä on tiedossa lisää, esimerkiksi lihan tuotannossa. Myös turkistarhauksen lakkauttaminen on päivänpolitiikassa hyvinkin ajankohtainen aihe. Mikäli muutos toteutetaan epäoikeudenmukaisesti ja varautumatta, seuraa siitä katkeroitumista, joka jättää tilaa populismille, protestiäänille, ”alueiden kostolle”, kirja varoittaa.
Tärkeä teos, huojumisesta huolimatta
Yksi kirja ansioista on se, että se tekee näkyviksi ihmiset, joihin poliittiset päätökset vaikuttavat. Heidän hahmonsa piirtyvät lukijan eteen sanoin ja valokuvin. Myös kirjan tekijät on kirjoitettu tarinaan sisään, vaihtelevin tavoin.
Nämä ratkaisut tuovat tekstiin imua, mutta osin niistä johtuen teoksen jonkinasteiseksi ongelmaksi muodostuu kerronnan ja rakenteen sekavuus. Kirjan varsinaisten lukujen kirjoittajat on nimetty ja ne kulkevat minämuodossa, kirjoittajan ja haastateltavien kohtaamisia kuvaten. Tämä on sinänsä narratiivisessa tietokirjassa perusteltu ratkaisu. Lukujen väliin on kuitenkin ripoteltu tietoiskuja tai muita ulkopuolisella kertojalla toteutettuja tekstejä, joiden tyylilaji vaihtelee. Niihin ei ole merkitty kirjoittajaa ja osassa teksteistä kirjan kuvaaja Miikka Pirinen esiintyy kolmannessa persoonassa. Itse kuvat on koottu yhdeksi kokonaisuudeksi kirjan keskelle. Kuvatekstit löytyvät eri paikasta kirjan lopusta. Kuvamateriaalia on paljon Yhdysvaltojen hiiliteollisuudesta, mutta Koskisen ja Paanasen kirjoittamat luvut käsittelevät pääasiassa Suomea ja turvetuotantoa. Hiilikaivos-kuvia tukemaan on kirjoitettu muutama tekstipätkä, mutta ne jäävät muusta kerronnasta jokseenkin irrallisiksi.
Kaikelle tälle sekavuudelle on varmaan jokin journalistinen tai taiteellinen motiivi. Lukijalle se näyttäytyy kuitenkin lähinnä kerronnan huojumisena.
Huojumisesta huolimatta Likainen työ on tärkeä, aiheeseen paneutunut ja visuaalisestikin hieno teos. Sen toivoisi päätyvän niin päättäjien kuin suuren yleisönkin luettavaksi ja katseltavaksi. Ainakin allekirjoittaneen ymmärrystä vihreän siirtymän haasteista kirja lisäsi.