Uutuuskirjoissa noustaan laajempiin sfääreihin – naisten harjoittaman filosofian kantamana.
Sain ensimmäisen kosketuksen filosofiaan lukiossa. Nuori naispuolinen opettaja kysyi esittelytunnilla, miksi ihmiskunta hautaa vainajansa eikä hyödynnä heidän ruumiitaan ravintona. Tiesimme kaikki, että se olisi väärin ja kieroutunutta, mutta miksi? opettaja kysyi eettisesti häkeltyneiltä teini-ikäisiltä.
Kysymys vaati henkilökohtaista kannanottoa ja sen perustelemista. Missään muissa oppiaineissa ei vaadittu oikeutusta, vaan pelkkää oppimista ilman omaa itsenäistä ajattelua. Opettajat vakuuttivat puhuvansa totta kuin antiikin Kreikan sofistit, joille retoriikka oli totuuden tavoittelua tärkeämpää.
Platonin dialogien mukaan Kreikassa Sokrates hyökkäsi verbaalisesti sofistien näennäistietoutta vastaan, ja hänkin sai oppia nimenomaan naisilta, kertoo Torsti Lehtinen teoksessaan Sofian sisaret. Filosofian historian vaikuttavat naiset (Into 2020).
Aspasia Miletoslainen -niminen nainen haastaa Sokrateen ja illanvieton muut ääneen ajattelevat miehet muun muassa tietoteoreettisilla kysymyksillä. Platon mainitsee myös mantinealaisen papitar Diotiman, jonka historiallisuudesta ei ole yksimielisyyttä.
Aspasia ja hänestä kenties Platonin hahmottelema Diotima saattoivatkin olla korkeasti oppineita yläluokkaisia prostituoituja, mutta se ei vähennä heidän arvoaan ajattelijoina, vaikka he olisivat yksi ja sama henkilö:
”Mahdollisesta fiktiivisyydestään huolimatta Diotimaksi kutsuttu papitar vaikutti vahvasti Sokrateen ajatteluun opettamalla hänelle Eroksen eli rakkauden olemuksen”, Lehtinen kirjoittaa.
Lehtinen ihmetteleekin esipuheessaan, että puolet ihmiskuntaa on vaiennettu tuhansien vuosien ajan, siis lähes kaikki naiset. Lehtinen myös kertoo karsastavansa naisfilosofi-termiä, sillä eihän Sokrateesta tai Immanuel Kantistakaan puhuta ”miesfilosofeina”.
Aspasiasta ovat kirjoittaneet Platonin lisäksi Ksenofones sekä roomalainen filosofi ja valtiomies Marcus Tullius Cicero. Aspasiaa pidetään ”varhaisen patriarkaalisen yhteiskunnan kriitikkona ja naisten tasa-arvoisuuden edistäjänä”.
Vastustus oli suurta jo antiikissa: valtiomies Perikleen rakastettuna Aspasia vaikutti taustalla mutta voimakkaasti myös silloiseen politiikkaan, siis varhaishistorian tärkeimpiin tapahtumiin.
Kaiken lisäksi Aspasia oli Ateenassa maahanmuuttaja: hänen tuli voittaa muitakin ennakkoluuloja: ”Ulkomaalaisena [miletoslaisen] Aspasian sallittiin esiintyä julkisilla puhefoorumeilla.”
Varhaiset naisfilosofit
”Aspasia ihmetytti ateenalaisia, jotka joutuivat myöntämään, että nainenkin hallitsee retoriikan”, Lehtinen kirjoittaa. Naisten ei kuulunut puuttua miesten keskusteluihin, mutta mikään ei voinut kahlita älyn voimaa.
Paitsi lopulta ulkoisen pakon sanelemana: Aspasia tuomittiin kuolemaan kuten Sokrates, erityisesti nuorison turmelemisesta. Toisin kuin Sokrates, joka nieli Platonin mukaan myrkkymaljan tyynenä, Aspasia armahdettiin.
Diotiman Lehtinen esittää ”papittarena rakkauden tikapuilla”. Platonin kuuluisimmassa tekstissä Pidoissa Sokrates kertoo oppineensa rakkauden filosofiset askeleet juuri Diotimalta. ”Diotima on ainoa nainen, jolle Platon antaa Aspasian lisäksi dialogeissaan puheenvuoron”, Lehtinen kirjoittaa.
Diotiman mukaan rakkaus on kuolemattomuuden tavoittelua, joka kulminoituu kauneuden ideaan. Eros eli rakkaus oli kulkenut vuosisatoja ajatuksena Hesiodokselta (noin 700 eaa.) eteenpäin, ja oletettavasti Diotimalta Sokrateelle. Kumpikaan ei tiettävästi kirjoittanut itse: Platon oli kirjailija.
Tärkein näiden naisten ja miesten ajattelussa oli käsitys Eroksesta rakkauden sytyttäjänä, kaipuun konehuoneena, ”jumalista julmimpana”. Filosofian tuli siksi huomioida järjen lisäksi tunteet, eikä tähän ajatukseen palannut toden teolla kukaan muu kuin Mary Wollstonecraft 1700-luvulla ennen kuin viime vuosisadan naispuoliset filosofit alkoivat sitä tutkia.
Rakkaudella oli kuitenkin muitakin muotoja. Eroksen lisäksi agape-rakkaus kohdistui ystäviin ja perheenjäseniin, ja filia vaikka ajatteluun, kuten viisauden rakastamista tarkoittava filosofia sanoo.
”Platoninen rakkaus” on muuttunutkin vuosisatojen varrella. Lehtisen mukaan Diotima ennakoi ei-seksuaalista rakkautta, joka vakiintui vasta renessanssissa, kun antiikin kirjoituksia, taidetta ja ajattelua alettiin arvostaa uudestaan. Lehtinen kirjoittaa:
”Seksuaalinen halu, joka kohdistuu kauniiseen ihmisruumiiseen, jalostuu filosofisen ymmärryksen ja viisauden kaipuuksi.”
Nykyfilosofiassa rakkauden sijasta tiedolla ja sen teorioilla on keskeisempi rooli. Platonin kuuluisa tiedon määritelmä ”hyvin perusteltuna ja totena uskomuksena” on päässyt Sokrateen suuhun vain Diotiman ajattelun kautta. Filosofia ei siis ollut naisillekaan pelkästään rakkauden ymmärtämistä, vaan vakavasti otettavaa pohdiskelua ihmisen ymmärrettävästä yhteydestä ympäristöönsä.
Myöhemmät filosofittaret
Kreikkalainen matemaatikko, astronomi ja uusplatonilainen filosofi Hypatia eli vasta 300-luvulla, mutta hellenistisen kulttuurin parissa Rooman valtakuntaan kuuluvassa Egyptin Aleksandriassa. Hän perusti ajattelunsa suurten kreikkalaisten eli Platonin ja Aristoteleen filosofiaan. Aristoteles kohdisti katseensa luontoon ”puhtaiden ideoiden” sijasta, ja mullisti näin maailmankatsomuksen.
Hypatiasta kirjoittaa myös Maria Pettersson kattavassa kirjassaan Historian jännät naiset. Merirosvoja, meedioita, varkaita ja vakoojaprinsessoja (Atena 2020). Lehtinen ja Pettersson nostavat esiin puhuttelevan anekdootin siitä, kuinka Hypatia antoi häneen intohimoisesti suhtautuneelle miesoppilaalleen kuukautissiteensä. Sen tarkoitus oli osoittaa, kuinka banaalia ruumiillinen rakkaus on henkiseen rakkauteen verrattuna.
Lehtisen ja Pettersonin kirjoja kannattaa lukea muutenkin rinnakkain, vaikka Petterson ei kirjoita filosofian historiaa. Sen sijaan hän esittelee lähes sata ”jännää” naista antiikista nykypäivään lähes 500-sivuisessa teoksessaan. Molemmat teokset kuuluvat tietokirjallisuuden kärkeen, koska niissä on lyhyistä yksilöesittelyistä huolimatta tai sen ansiosta onnistuttu täysin täsmälliseen ilmaisuun.
Pettersson toteaa sattuvasti, että ”[n]ykyään historian naisista kirjoitetaan enemmän, mutta ei läheskään riittävästi. Asiaa mutkistaa esimerkiksi se, ettei sukupuolta ole historiassa käsitetty samoin kuin me sen nykyään käsitämme”. Tutkimus on kuitenkin menossa oikeaan suuntaan.
Lehtinen pitäytyy lupauksensa mukaisesti länsimaisissa filosofeissa, mutta Petterssonin kirjava henkilökatsaus kertoo muun muassa tunisialaisesta Fatima al-Fihristä, joka joskus 800-luvun loppupuolella oli mukana säilyttämässä antiikin klassikoita arabialaisten käsissä länsimaisen pimeän kristillisen keskiajan tuhoilta suojassa.
Lehtinenkin siirtyy nopeasti antiikista uuteen aikaan: keskiaikaa ei turhaan kutsuta pimeäksi, sillä naisten äly ja taidot eivät saaneet silloin loistaa. Lehtinen kuitenkin tarjoaa muhkeita elämäkertoja muiden muassa Hildegard Bingeniläisestä (noin 1000-luku), Mary Wollstonecraftista (1759–1797) ja Edith Steinista. Kaikki nämä ajattelijat päätyivät vapaasta ajattelusta ennen pitkää uskontoon.
Vasta modernista filosofiasta näyttää löytyvän rationaalisesti suuntautuneita ajattelijoita, kuten Simone Weil, Hannah Arendt, Simone de Beauvoir, Iris Murdoch, Luce Irigaray ja Martha Nussbaum. Sitten ollaankin jo nykyajassa, jonka elämät ja filosofiat eivät kuulu vielä historiikkeihin.
Lehtinen ja Pettersson keskittyvät ulkomaalaisiin ajattelijoihin, mutta Lehtinen peräänkuuluttaa historiikkia suomalaisista ”naisfilosofeista”. Jos nämä kaksi kirjaa eivät siihen kannusta, ei sitten mikään.
Eivätkä nykyiset naispuoliset filosofit länsimaissa juuri kannustusta enää erikseen kaipaa. Vielä 1990-luvulla Helsingin yliopiston teoreettisen filosofian seminaarissa ainoaa naista kummaksuttiin, koska hän halusi kirjoittaa paperinsa afrikkalaisesta filosofiasta. Sitten 2000-luvun alussa, kun teoreettisen filosofian seminaariin saapui sen ainoa naisosallistuja, nuoret miehet selvästi säikähtivät. Nainen oli vähän vanhempi ja täysin peloista vapaa. Kukaan nuorista miesfilosofeista ei uskaltanut suostua hänen seminaarityönsä opponentiksi.
